Laskutuksista ja pienlaskutuslisistä

Matka- ja muitten laskujen kirjoittaminen on melkein ikävämpi riesa kuin laskujen maksaminen, ainakin silloin kun tilillä on rahaa. Mutta tilillä ei ole rahaa, jos ei ensin kirjoita laskuja, postita niitä ja sitten tarkista, että ne on maksettu.

Noin sata vuotta sitten olin etelähämäläisessä kirjastossa varhaiskasvatuksen vieraana kertomassa lastenkirjoista. Olimme sopineet palkkioksi 100 markka ja kyydin Hämeenlinnan asemalle. Menopaluun Hämeeseen oli maksanut toinen työnantaja. Palkkiota ei kuulu. Laitoin kortin: - Odottelen täällä… Palkkiota ei kuulu. Soitin: - Olin siellä pitämässä vanhempainiltaa, enkä ole saanut…Palkkiota ei kuulu. Kirjoitin noin aanelosen verran, miten olen köyhä kirjastonhoitaja, kahden lapsen äiti, ruoka alkaa loppua, porkkanat on jo syöty, nytkö meidän on tyytyminen pelkkiin puolukoihin ja myöhemmin karpaloihin… Palkkio tuli. KOLME kuukautta lastenkirjaillan jälkeen.

Savossa kiersin viidessä pitäjässä samalla viikolla. Tein erikseen palkkiolaskut joka kuntaan. Matkalaskulle laitoin matkakulut ja päivärahat, jaoin yhteen laskemani summan viidellä, otin viisi valokopiota ja postitin viisi eri kirjettä. Mitähän ne pienlaskutuslisät oikein ovat?

Viimeisimmät tylsät laskut tein pyhäaamuni iloksi. Kahdelle kunnalle matkalasku erikseen yhteisestä vierailusta. Taas laskin matkakorvauksen, jaoin sen kahtia, ja nyt lähtee molempiin oma pieni laskunsa. Ei yhtään huvita. Tämän jälkeen otan selvää pienlaskutuslisästä. Ja lisään sen aina alle 30 euron laskuihin.

Eläköön kuntien yhteiset projektit. Niitten rahoja hallinnoi yleensä yksi kunta ja yksi henkilö. Sinä voit käydä siellä ja tuolla ja joka puolla, mutta laskutusosoite on aina sama, ja yhdelle kaavakkeelle voi tällätä monia matkoja. Lasku meni aina Kauhavalle.

 Onneksi on niitäkin kirjastonjohtajia, jotka etsivät valmiiksi matkalaskulomakkeen ja palkkiolomakkeen, jopa esitäyttävät sen, jolloin sinun tarvitsee vain allekirjoittaa paperit. Peräseinäjoen Merjalle erityiskiitos!

Viime syksynä olin pitämässä sanataidetyöpajaa á 50 € tunti + kilometrikorvaukset. Maksava henkilö kysyi, kävisikö se, että he maksavat kilometrit ja 50 puhtaana käteen. Heidän ei tarvitse häsäätä verojen ja muitten kulujen kanssa, ja palkkio on minulle verotonta tuloa. Suostuin. Vaan en olisi suostunut, jos olisin tiennyt, että se verovapaa 50 euroa on mennyt ties minne. Minä en sitä ole saanut. Mutta en ole jaksanut ruveta peräämäänkään. Minulla ei satu olemaan sen tyypin meilootesta.

Kirjastonhoitajana olen kymmenien vuosien ajan tottunut antamaan ilmaiseksi. Sen vuoksi laskuttaminen tuntuu niin työläältä ja ikävältä. Mutta jokin pienlaskutuslisä voisi tehdä laskuttamisesta seikkailun.

Kirjanvalintaa aamutuimaan

Tänään on jälleen kiintoisa päivä: aamupäivällä kaksi italialaissuomalaista satutuokiota Jurvassa. Molempiin ryhmiin on ilmoittautunut reipas 60 lasta.
Illalla Peräseinäjoen lähikirjastossa vietetään lukemisjuhlaa ja palkitaan kesän aikana lukuharrastuksessaan kunnostautuneita, sekä lapsia että aikuisia.
Saan mennä sinne tekemään kirjavinkkausta noin puoleksi tunniksi.
Puoli tuntia aikaa, yleisönä sekä lapsia että aikuisia. Kiersin aika pitkään kirjahyllyjä ja hylkäsin valtavan määrän kirjoja. Valintaperusteluni oli, että kirja on kiva yhdessä ääneenluettava.
Pääsenkö taas sanomaan lempiajatukseni lukemisesta: telkkari kiinni, pelikoneet seis, radio äänettömälle samoin kuin kaikki muut äänentuottolaitteet, mielellään naapurien koiratkin.
Koko perhe samaan kasaan, ja lukutaitoiset lukevat vuoron perään ääneen. Pärettä valonlähteenä en sentään perhelukupiiriin suosittele. Mutta hei, taskulampun valossa luenta voisi maistua erinomaisen jännittävältä ja mukaansatempaavalta.
Moni kirja paranee sillä, että ne luetaan ääneen ja koetaan yhdessä. Jotkut kirjat vaativat äänen päälle pääsemistä: niitten kaunis ja rytmikäs kieli rikastuu monen korvan ollessa kytkettynä kuunteluasentoon. Ne muuttuvat taianomaisiksi ja tiheiksi elämyksiksi yhdessä vastaanotettuina.
Tuossa on kasa kirjoja. Enemmän vanhaa kuin uutta ja vain yksi sininen. Joukossa on jokunen yksinomaan aikuisten, nuorten tai lasten kirja, jotka sivuutan riippuen siitä minkä ikäiseltä yleisö vaikuttaa.
Olen aina kuljettanut kirjavinkkaustilanteisiin mieluummin enemmän kuin liian vähän kirjoja. Tuntuu kivalta, että pöydällä on vielä monta teosta, joista en ole ehtinyt sanoa mitään. Toivon kuulijoiden huomaavan tämän ja ajattelevan: Oi, tuo täti olisi pälpättänyt vielä vaikka miten pitkään, mutta aika loppuu, vesi seisoo, kello soi ja kirjasto suljetaan.

Lista, jonka meilaan Peräseinäjoelle ennen Jurvaan lähtemistä:

Tapani Bagge, Ulkona
Roald Dahl, Iso Kiltti Jätti
Mirjami Hietala, Pelkkiä pilkkuja (6–9 –luokkalaisille pussausmietintäkohtaus)
Johanna Hulkko, Geoetsivät ja rahakätkön arvoitus
Jukka Itkonen, Sorsa norsun räätälinä
Jukka Itkonen, Sanamaa
Tuula Kallioniemi, Karoliina ja noidutut tossut
Jukka Laajarinne, Ruoalla ei saa leikkiä
Taina Latvala, Välimatka (aikuisille: mahtava tanssiisolokuvaus murtehella s. 69)
Tuija Lehtinen, Mopo (6-9 –luokkalaisille)
Kari Levola, Syvältä veistoluokan uumenista (6-9 –luokkalaisille tiiviitä tarinoita)
Kari Levola, Maailmantapin koulukyydit
Astrid Lindgren, Smoolannin sankari
Barbro Lindgren, Hyvänen aika, Pekka
Hannu Mäkelä, Hevonen joka hukkasi silmälasinsa
Oiva Paloheimo, Tirlittan
Jukka Parkkinen, Karhukirjeitä kaamoksesta
Timo Parvela, Ella yökoulussa
Timo Parvela, Sanoo isä
Sari Peltoniemi, Gattonautti ja muita arkisatuja
Kaija Pispa, Kärpäslätkää
Ulf Stark, Sakari
Katri Tapola, Ihmetyksiä
Anneli Toijala, Kuinka etana jarruttaa
Vaasan Jaakkoo, Oottako kuullu (pakinoota aikuusille)
Kalle Veirto, Kivimutka ja pääkallonaama

Nämä kirjat tänä iltana. Toisena päivänä toisenlaiset. Että meillä Suomessa on mahtava määrä mahtavia lasten- ja nuortenkirjailijoita ja kirjoja; kuten huomaatte, joukkoon ei ole mahtunut montaakaan käännöskirjaa.

 

 

Älkää käsittäkö väärin: minua ei valta kiehdo, ei sitten pätkääkään. Jouduin kunnankirjastontätinä käyttämään valtaa, kun olin viiden ja puolen henkilön pomo. Se oli kamalaa ja raskasta. Se pakotti hakeutumaan pois, työhön, jossa ei henkilöstöjohtamista ollut.

Vaikuttaminen on eri asia. Tai no, vaikutusvalta lie valtaa vaikuttaa. Mutta se antaa kuitenkin vaikutettavalle mahdollisuuden valita; vallan käyttäminen ei anna vallan alaiselle mitään mahdollisuutta: nyt istut, niistät nenän ja olet hiljaa, sanoo vallankäyttäjä. Tai!

Olin nuori mennessäni kunnankirjastonhoitajatädiksi, 22 vee. Ikinä en unohda kirjastolautakunnan ensimmäisen kokoukseni pöytäkirjan kirjoittamista käsin oikealla mustetäytekynällä. Itkin ja kirjoitin. Itku putosi kirjoittamalleni sivulle, ja muste levisi niin, että oli revittävä sivu irti ja aloitettava alusta.

Olin kahdeksan vuotta tuossa vallan sadassa neliössä kunnantalon toisessa kerroksessa. Palkkaluokkahaarukan alempaan haaraan jättäminen sai minut hakemaan naapuriin.  Lähtiäishipoissani kysyin minua tanssittavavalta kunnanhallituksen puheenjohtajalta, olisinko saanut sen palkankorotuksen, jos olisin ollut rintavampi ja syvä-äänisempi. – En tiedä, hän vastasi, - peruisitko irtisanomisesi, jos nostamme palkkaasi? – Ei, enää en peru! Onneksi eivät nostaneet. En kirjoittaisi tätä, jos siihen hommaan olisin jäänyt.

Ja kohdun psykologia toimi: heti irtisanomisen jälkeen aloin odottaa toista lasta. Toisen kirjaston pomo otti uutisen iloisesti vastaan: - Maailmassa tarvitaan lisää lapsia, hän sanoi. Työmatka lyheni työpaikan vaihdoksessa noin kaksi tuntia päivässä, ja johtamisvelvollisuudet vähenivät kokonaan. Ja Esikko sai pikkusiskon, Sydämensyrjimmäisen.

Anteeksi tämä muistelus. Tämä on vähän perustelua koko blogillekin. Marleemumma on ikivanha, hikimuori, ikihikimuorison vaikutusvaltaa hinkuava edustaja.

Kävin ekan postauksen jälkeen avannossa.

Avanto on yhtä uusi juttu kuin blogi.

 

Vanhoja juttuja sen sijaan oli 200. paikkakunta, jolla olen kirjavinkkarina vieraillut. Se oli Aura. Olin siellä kirjailija Terhi Rannelan kanssa. Kävimme pizzalla. Ripotin vähän oreganoa pizzalle. Terhi kuvasi. Kiitos.

Kokeilen osaanko jatkaa bloginpitoa ja olen iloinen teistä, armaat lukijat.

 

 

Vallan halua, haluan vallan

Olen käyttänyt rajusti valtaa työelämäni aikana kirjastossa kirjojen valitsijana. Lihavina vuosina tilasin lastenosastolle naps tuosta vaan 12 Andrè Dahanin ja Ilpo Tiihosen Kuuta ja Kustaata tai Maikki Harjanteen Minttu karkaa –kirjaa, kuusi Tuula Kallioniemen T. Koljosta ja vaarallisia suhteita tai viisi Jukka Parkkisen Voittoa kotiin, Osku.

Vielä enemmän käytin valtaa kirjoittaessani avustajana erään maakuntalehden kulttuurisivuille vuodesta 1983 pääasiassa lastenkirjallisuudesta, mutta myös aikuisten kirjoista, teatterista, Turun kirjamessuista alkuvuosina tai jostain kulttuuria sivuavista retkistä, joita tein esimerkiksi Ranskan Caenin kirjallisuuspäiville, Ruotsin Kalmarin koulutuspäiville tai Oriveden opiston kurssille, jossa polvet ja käsi täristen haastattelin suurta idoliani Jukka Parkkista.

Maakuntalehden kulttuuritoimituksen pomo piruili minut avustajan paikalta, koska olin niin hankala, että uskalsin arvostella hänen tapaansa muuttaa otsikoita, lyhennellä tekstejä tai yhdistellä monen kirjan arviot yhdeksi nipuksi ja tiivistää poistamalla tärkeimmästä arviosta puolet pois, se oleellisin osa. Hankalaksi olin muuttunut 2006-7 vuodenvaihteessa.

Vuonna 1983 pystyi vielä jotenkuten hallitsemaan ilmestyvän lasten ja nuorten kirjallisuuden. Luin lähes kaiken, osan itsekseni, osan omille lapsille ääneen. Ensimmäinen vallankäytön vaihe oli valita mistä kirjoista kirjoittaa. Se että ei kirjoita mitään jostain köppääsestä kirjasta, on mielestäni armollisempaa kirjoittajaa kohtaan, kuin että mänttäisi, kivittäisi ja kiroilisi kirjan.

Nyt en kapinoi Kiiltomadon päätoimittajaa vastaan siksi, ettei hän koskaan antanut runokirjaani Elämän nopia kaari kenenkään arvosteltavaksi. En ehken olisi kestänyt kovaa kritiikkiä.

Kirjavinkkarina vuodesta 1989 olen myös käyttänyt valtaa ja käytän edelleen. Valtava vallan kahva on kädessä sillä, joka esimerkiksi vanhempainilloissa jakaa kirjalistan vinkkaamistaan kirjoista.

Nyt minussa on herännyt hillitön vallan halu, haluan valtaa myös kirjoittamalla kirjoista ja lukuelämyksistäni, jos kohta paljosta muustakin. Mihin kirjoittaa? Nettiin. Mitä kirjoittaa? Blogia.

Tämä on siis blogini Marleemumman mutinoita ensimmäinen postaus.

Vastustin vuosikausia blogin kirjoittamisajatusta, yksi tapa tapella siitä eroon oli tehdä SNI:n Onnimanniin Marlee-tädin plokia. Mutta se oli kurinalaista: tekstin piti olla tiettynä päivänä päätoimittajalla. Olen ymmärtänyt että blogia voi kirjoittaa milloin vain: yöllä tai päivällä, vihaisena tai iloisena. Tärkeintä uskoakseni on että, blogi-flow vie.