Viktoria Kulmala - ihmenainen Varsinais-Suomesta

Tummatukkainen kaunis nainen tuli luokseni Seinäjoen kirjastossa 2000-luvun alussa, ojensi kätensä ja sanoi: - Olen Viktoria Kulmala von Ryssä. Istuin sanattomana suu auki, ja tämä vilkkusilmä nauroi hereästi ällistykselleni. Siitä lähtien olemme nauraneet yhdessä paljon.

Viktoria Kulmala on syntynyt Arkangelissa, meren ääressä, muuttanut pienenä Murmanskiin, meren ääreen, opiskellut kulttuurituottajaksi Pietarissa, jälleen meren ääressä. Pietarista hän lähti maanviljelijäporukan mukana tutustumaan Varsinais-Suomen maanviljelyyn, tapasi kustavilaisen maanviljelijän, Petteri Kulmalan, rakastui, meni naimisiin ja jäi Suomeen, Kustaviin, tietenkin meren ääreen. – Aina pitää olla meri, Viktoria sanoo.

Viktoria toimii Mynämäen kirjasto- ja kulttuuripalveluvastaavana. Hän suoritti työn ohessa kirjastoalan perusopinnot, kieliopinnot, johtamiskoulutuksen ja mitä kaikkea muuta lie opiskellut. Jopa ruotsinkielen koe sujahti kepeästi. Hän puhuu täydellistä suomea, varsinaissuomalaisen lyhyesti ja vain vähän murtaen. Tämä mielikuvituksekas, kekseliäs, luova ja nerokas nainen on kirjoittanut suomeksi neljä historiallista, faktoihin perustuvaa kesäteatterinäytelmää.

Mynämäen kirjastosta Viktoria Kulmala on kehittänyt itsensä näköisen. Siellä on kodikkaita, herttaisia soppia ja nurkkia, jotka houkuttavat istumaan ja tarttumaan kirjaan. Nyt kirjasto on Tove Janssonin kunniaksi muuttunut Muumimaailmaksi: alakerrassa on paljon kertova kiertonäyttely ja yläkerrassa Mynämäellä toistaiseksi pysyvä näyttely. Esillä on Muumitalon keittiö komeine liesineen, Muumimamman hillopurkkeja, Niiskuneidin koruja, Muumipapan työpöytä ja vaikka mitä, kyllähän te nämä tiedätte. Runsaasti pieniä, herkullisia yksityiskohtia, joita ihaillessa aika juoksee.

Mynämäen kirjaston innovatiivinen pomo näkee pienehkössä, kauniissa kirjastossa paljon mahdollisuuksia, joita ei äkkiä kuka tahansa entisen pankin tiloihin keksisi. Muutama vuosi sitten lainaustiski muuttui muotinäytöksen lavaksi, jolla vologdalaiset ja mynämäkeläiset lapset esittelivät kierrätysmateriaaleista valmistettuja upeita asuja. Nyt teatterihullu Viktoria haaveilee pienestä kirjastoteatterista Mynämäen kirjastoon ja varmaan myös toteuttaa  haaveensa. 11.9.2014 kirjasto muuttuu Kirjavinkkariyhdistyksen koulutuspaikaksi, jonne on ilmoittautunut yli 40 ihmistä, ja heidän lisäkseen tilaan mahdutetaan myös demovinkkausten uhrit.

Menneenä kesänä Mynämäellä kiersi Mynämäki humppaa –Kylämatkanäytelmä. Sen tapahtumat sijoittuvat huvittelupaikkoihin, joita Mynämäessä oli aikoinaan monta: Käytiin tansseissa paviljongissa, elokuvissa Iskun talossa ja joskus jopa jouduttiin poliisin kanssa tekemisiin. Harmi vain, että lähes kaikki huvipaikat on jo purettu, Viktoria sanoo. Näytelmä perustuu entisten taksikuskien, järjestöaktiivien, portsareitten ja muiden iäkkäiden mynämäkeläisten haastatteluihin.

Viktoria Kulmala oli vastuukäsikirjoittaja ja ohjaaja, joka sai lisää väriä näytelmään yhdistysten ja seurojen historiikeista ja vanhojen juhlien esitteistä. Mukana on myös iso ripaus mielikuvitusta ja toinen huumoria. Katsomossa oli oikein hauskaa ja haikean nostalgista.

Toimelias ja energinen nainen on kotikuntansa Kustavin valtuustossa ja hallituksessa. Hänellä on myös maakunnallisia ja valtakunnallisia luottamustoimia Vaski-kirjastoissa ja Suomen Kirjastoseurassa.

Nyt tämä tyyppi on lupautunut keskustan ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin. Kustavissa asuvan Viktoria Kulmala von Ryssän vaaliteema on ”Pitäjän pienimpien ja pienten pitäjien puolesta.” Nerokasta ja nöyrää!

Pesäpallokesän päätös

Pesäpallosta on iloa, häpeää, surua ja kipua

Meillä oli neljännet pesisharkkojen päättäjäiset. Tutustuimme hohtokeilaamiseen. Viime vuonna olimme avantosaunalla, ja jäin koukkuun, ihanaan, rauhoittavaan, raikastavaan koukkuun. Onneksi keilaamassa oli noin tuhat ihmistä ja melkomoinen möly, joten koukku ei nyt osunut. Kovin pitävästi. Ainakaan vielä.

Iloa ovat tuottaneet Sinimailaset ja pesisharkat. Päävalkku Liisan ja Viuhkavalkku Leenan johdolla lämmittelee, pallottelee ja joskus oikein pelaakin hirviän ja kauhian kiva sakki sekalaista väkeä: miehiä, naisia, jalkapalloilijoita, salibändinpelaajia, muuten vaan pesistyyppejä  ja yksi hikivanha . Kuulostanee paljommalta kuin on, mutta pesisharkat ovat olleet kesäviikkojen kohokohtia. On ollut mahtavaa huomata, että olemme kehittyneet. Eka harkoissa osuin mailaan ehkä kerran kymmenestä yrityksestä. Osumisprosentti nousi pitkin kesää niin mukavasti, että Kivistön Rauni olisi iloinen, jos tietäisi.

Häpeää koin pesiskentällä lukioaikana saadessani uudet vihreät velvetonhousut hajalle. Kertoisin mieluusti syöksyneeni kotipesään juoksua tuoden, mutta kompastuin vain juokseviin jalkoihini.  Sitä paitsi pallo oli lukkarin räpsässä ennen kuin minä maassa ja housunpolvessa reikä.

Häpeän sitäkin, miten autuaasti olen pelatessamme unohtunut ihailemaan pallon kulkua kentälle sen sijaan että oisin kiihdyttänyt ykköselle. Ja mun joukkue on tietenkin joutunut paiskimaan hommia monin verroin korvatakseen itsetuhopaloni.

Pallon kiinni saaminen on toinen juttu. Siinä en ole hyvä. Kerran sain kopin, kun ojensin käteni. Pallo lensi suoraan räpsään ja jäi siihen. Ihmettelin hyvän aikaa tapahtunutta. Oliko se onnenkantamoinen, en tiedä, sillä en tiedä, mikä onnenkantamoinen on. Koppi se joka tapauksessa oli. Ja sen kopin lyöjä teki tietenkin ihmettelyni aikana täyden kierroksen kentällä.

Ai niin, harkoissa mä huudan. Onnistumisen ilosta, silloin kun onnistun, ja lujaa huudankin. Kerran tein kunnarin. En enää muista, mikä kesä se oli. On minua uhattu kortilla karjumisesta, mutta silloin suustani syöksähti ruma sana.

Kipua tuotti urheiluvamma. Pallo tuli somasti räpylään, mutta nousi siitä naamalle nenäpieleen, heitti silmälasit maahan ja kyynelkanavan tyhjäksi. Oli kammottavaa pelätä silmän olevan märällä poskella. Parin päivän päästä piti mennä lääkäriin ja röntgeniin ja toiseen lääkäriin, joka konsultoi kolmatta. Vaikken saanut edes kunnon mustaa silmää, jokin infraorbitalishermo oli pinteessä ja puudutti kasvojen vasemman puolen. Onneksi vain viideksi viikoksi, ei loppuelämäksi, kuten nuori lääkäri uhkaili ja saman tien suositti osallistumaan seuraaviin harkkoihin.

Kossun, Koskenkorvan Urheilijoiden pelejä olen seurannut samat kolme kesää, jotka olen hölköttännyt Sinimailaisten mahtavissa pesisharkoissa.

Alun perin menin katsomaan Kossun E-poikien pelejä, joissa veljenpoika Olli otti komeita koppeja takakentällä. Kossun miesten supersarjaan innostuimme Hannelen kanssa, koska hänen veljenpoikansa Juho pelasi siinä.

Nykyinen pesäpallosäännöstö ällistyttää. Ennen tarvittiin kolme haavaa, ja se oli palo. Nyt nämä saavat kopitella lähes koko miehistön verran, ennen kuin kuolevat. Ja mitä varten ne tiputtavat kopit maahan, en ymmärrä. Siitä on usein seurannut juoksuja.

Katselin kesällä viisi C-99 –nuorten pelejä. Kossu voitti ja hävisi. Pesäpallossa käy aina niin. Oli innoittavaa seurata paitsi nuorten pelaamista myös heidän valmentajiensa työskentelyä ja ennen kaikkea vanhempien ja isovanhempien kannustushuutomeininkiä. Kossu-Ylivieska –ottelussa huomasin pariskunnan istumassa puun varjossa ja etenkin naisihmisen huutavan tämän tästä: - Hyvä, Paavo! Ei aikaakaan, niin tämä kannustajatar kipitti luokseni ja kysyi: - Oletko sinä Leena? Tunnustin. Hän oli serkkuni Irma Kaunisto Vimpelistä, jonka lapsenlapsi Paavo pelasi Ylivieskan väreissä, koska Vimpelistä ei ollut löytynyt joukkuetta leirille. Vimpelistä ei ollut joukkuetta Nuorisoleirillä! Emme Irman kanssa ottaneet yhteen, vaan halasimme kuten serkuksille sopii.

C-nuoret ovat herkässä iässä. Siksi yritin olla huutelematta veljenpojan nimeä ja vaan taputin, kun kossulaiset onnistuivat. Valmentajien ohjeet, kireät komennot ja kiitokset kuullaan varmasti kentälle. – Liikettä, Mirko, älä nuku, valkku voi karjaista. Mahtaako se tuntua pahalta? En tiedä. Tässä Mirko-tapauksessa huutaja on oma isä.

Surullista on kuunnella vituilla ja perkeleillä tehostettuja tosisikahuutoja, varsinkin kun likellä on pikkutenavia. Ilkeätä, manaamisella makeutettua karjuntaa, pelaajia piikitteleviä törkeyksiä, jotka kohdistuvat omaan joukkueeseen. Surettaa jo se, että vieraat oovat niskan päällä; onko pakko vielä huutamalla lisätä omien ja kannattajien alakuloa. Näitten möykkääjien takia olen monesti joutunut vaihtamaan paikkaa.

Onnistuneet juoksut riemastuttavat. Kossulaisten kunnarit ilahduttavat niin, että pakko on vähän huutaa, ilosta.

Pari ehdotusta pesäpallon katsojien hyväksi:

-        kiroileville huutelijoille oma äänieristetty katsomo

-        lasten pullojenkeruu tikkaripalkalla ehdottomasti kiellettävä

-        pallopoikia vastaavia pallomummoja nuorten peleihin; Irmakin varmaan ryhtyy pallomummoksi. Etkö ryhdykin?