torstai 5. helmikuuta 2015

Apilan sydän


Sinä tammimaanantaina luomeni olivat surusta raskaat: en halunnut herätä, en halunnut nousta, en halunnut, en.

Olin luvannut esitellä Apila-kirjastoa, Erkille, joka ei vielä ollut ehtinyt käydä siellä.

Tietysti nousin, join teen, tälläydyin ja lähdin. En itkenyt matkalla kirjastoon, se ei ollut itkemistä, kyyneleet vaan vuotivat puuteriin uria, kyynelsin, kyynelöin.

Tietenkin olet utelias: Erkin tapaamisen vuoksiko, ei, ei, vaan suru syntyi tunteesta, että maanantait ovat liian lyhyitä, erityisesti tammimaanantait.



Kymmeniä vuosia sitten tokaluokkalainen poika näytti minulle Alvar Aallon suunnitteleman kirjaston sielun. Olin esitellyt taloa luokalle lastenosastolta aikuisten lainaushallin läpi alas varastoon, käsikirjastoon, ruoskimiskoppiin, ylös musiikkiosastolle ja sieltä pitkää käytävää takaisin lastenpuolelle. – Lattia on liukas, ette saa juosta, huusin juoksuun säntäävien lasten perään jäädessäni kävelemään siilitukkapojan kanssa hitaammin. Seurasin, miten hän katsoi ympärilleen, pysähtyi lainaushallin neuvontatiskin luona, nosti katseensa korkealle katon rajaan seinäikkunoita kohti, huokasi syvään: - Miten kaunista! Tammiaurinko siinsi vinosti kapeista ikkunoista kirjastoon, pieni pöly tanssi kilossa, varjot ja valot leikkivät isossa hallissa. ”Miten kaunista!”

 Sillä hetkellä ymmärsin Alvar Aallon pyrkimyksen, hänen arkkitehtuurinsa ytimen ja aluksi vankilana pitämäni kirjaston sielun. Olen kohta kolmekymmenvuotisen kirjavinkkariurani aikana käynyt sadoissa kirjastoissa, monissa useamman kerran. Joidenkin kirjastojen sielun tuntee oitis sisään astuessaan: Helsingin Rikun, Mynämäen, Salon, Lapuan, Kurikan, Kauhavan, Hankasalmen, Kolarin ja Taivalkosken kirjastojen esimerkiksi. Muutamien kirjastojen sielua en ole lainkaan aistinut.

 Apila on erilainen kirjasto. Olen piipahdellut, istunut, osallistunut tilaisuuksiin, esiintynyt, kokoustanut, tikunnut, kahvitellut, etsinyt kirjoja, hakenut varauksia, mutta Apilan sielua en ole tuntenut.

 Lähdemme Erkin kanssa kiertämään Apilaa. Kurkistamme lastenosastolle, Piilomaahan, jossa Helena hyllyttää kontillaan kirjoja, vilkaisemme paljaaseen, juhlavaan lukusaliin, kierrämme aikuisten osastoa, laskeudumme Lukuportaikkoa musiikkiosastolle, katsomme näyttelytilan ja palaamme ylös. Saan varaamani Kauniin sydämen ja jatkamme ylös kahvilaan. Mennessä pysähdymme katsomaan näkymää Lukuportaikkoon, kirjasaliin ja ulos antavalle ikkunaseinälle. Erkin havainnot ja kommentit raottavat Apilan lehtiä ja avaavat sen sydämen: se ei ole mikään yksityiskohta, arkkitehdin omapäisyys kirjahyllyn päädyn infosta, katon raaka pinta, oudot pehmustetut kolot musiikkiosaston seinässä, outo ikkuna katon rajassa tai toinen lattian rajasta lähtevä. Ylhäältä päin kolmilehtisenä näkyvä Apila on nelilehtinen: neljäs lehti sisältää kirjat, muun aineiston ja ystävällisen henkilökunnan. Apilan sielu ja sydän on kokonaisuus: rakennus, tarinat ja tieto kirjoitettuna ja kuvattuna, musiikki, lehdet, runot, sadut.

Ja sanat, kauniit suomalaiset sanat, meidän rikas perintömme.

Juttelemme Erkin kanssa pitkään monenlaisista asioista. Olen kiitollinen hänelle siitä, että hän näytti minulle Apilan sydämen samoin kuin se pikkupoika muinoin avasi minulle Aalto-kirjaston sielun.

Ajan kotiin täysperävaunurekan jäljessä. Auton perässä ihan alhaalla vasemmalla on kirkas, punainen, pieni valo, joka pyörii. Onko lampun päällä propelli vai pyöriikö lamppu.
Tammimaanantaini on kyllin pitkä, jotta ehdin löytää Apilan sielun, parantaa Erkin kanssa maailmaa, kohdata muutamia ystäviä ja iloita rekan punaisesta pyöriväisestä.


sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Ensimmäistä ennen on viimeinen

Kun askel on kymmeniä kukonaskeleita hitaampi, ei vuosi vaihdu yhdessä yössä, ei kuukaudessakaan. Uuden kalenterin ostosta sen käyttöön ottamiseen kuluu yhä pidempi aika,
tänä vuonna viikkoja, kokonainen kuukausi sujahti, ennen kuin ehdin siirtää kaikki alustavat sopimukset uuteen kalenteriin.

Kokonainen kuukausi katosi ennen kuin tehdyksi edellisvuoden inventaarion ja ennusteen kuluvalle vuodelle.

Vuoden viimeinen aamu, pian päivä ja ilta.
Kuin perjantaiehtoo puoli kahdeksan.
Ei enää kannata kääntyä, katua, ryhtyä uuteen: pakene petiin kirjan kanssa, korkkaa pullo tai seitsemäs stout; Kuohut ovat lyhyitä.

Katso taakse, pieni inventaario: löydätkö mitään kiitettävää.

Vielä, vielä tarkemmin, syvemmälle, kauemmas.

Ja siellä, siellä sydämeen kätkemäsi ilot: hymyt, kortit, ahteesta nousut, voimahalaukset, pitkät yöt, suukot, korkeat aamut, uusi kirjahylly, täydet maanantait, toteutuneet toiveet, ystävähetket, pehmeä sade, käsi kädessäsi (iso ja pieni, vuoroin), ”minä rakastan sinua”, läheisyys  ja muistot.

Muistot: Monestiko vieras pappara kysyi runonluentasi jälkeen: - Onko sinulla pissahätä vai minne sinä kiirehdit? Kuinka usein joku lapsi huusi: - Satumumma tuli! Montako kertaa tikahduit nauruun? Kuinka usein putosit sängystä?
Mühlental


Miten monta kertaa ihailit Alppien huippuja? Miten usein pulahdit kuumasta saunasta avantoon? Monestiko pysähdyit tyynenä, iloisena, tyytyväisenä kiittämään elämästä?

Vuoden ensimmäinen aamu, kuin maanantai, tulvii puhdasta kangasta, koskematonta lumipeitettä, 365 tasatäyttä maljaa,
joista yksi jo kädessäsi, kiitä, kumoa se ja kiitä.

Sekoitat itse maun: makeaa vai kitkerää, rotkonkylmää vai auringonlämpöistä, murheenmustaa vai
elämänvihreää.  Kaikki vanhat, surulla suolatut ovat, siellä alla. Anna olla.

Ripota valkeaa lumenhöytyvää päälle, maista. Lisää auringonkultaa ja kuunhopeaa, maista.

Kumoa pohjaan. Kiitä, kiitä.