Kuoleman kiertoilmaisusta - lapsille

Eva Eriksson on yksi ruotsalaisista lempikuvittajistani. Olen erityisesti nauttinut Barbro Lindgrenin ja Eva Erikssonin yhteistyöstä, esimerkiksi Oskari-sarjasta taaperoikäisille.

Nyt Rose Lagercrantz ja Eva Eriksson ovat tehneet hurmaavan kirjan, Onnentyttö Dunne, jonka Mäkelä (aiemmin  Kustannus-Mäkelä) on julkaissut Raija Rintamäen suomentamana.

Kun Dunne ei saa unta, hän laskee kertoja, jolloin hän on ollut onnellinen. Mutta huomisen onnellisuus on epävarmaa: Dunne aloittaa ekaluokan uudessa koulussa. Toisella välitunnilla hän huomaa yksin olevan tytön, menee hänen luokseen ja ystävystyy Ella Fridan kanssa. Onnenaiheet lisääntyvät, kunnes Dunne saa tietää Ella Fridan muuttavan pois.

Dunne jää asumaan Köynnöskadulle isän ja Kissan kanssa.                                     

”Ennen siellä asui äitikin, mutta äiti nukkui pois. Niin sanotaan, kun joku kuolee.

Sanotaan, että hän nukkui, vaikka ei se mitään unta ole.

Ja pois – missä se on?

Nyt Ella Fridakin on poissa. Mutta hän ei nukkunut pois.

Hän ajoi autolla Norrköpingiin.”

Dunne suree ystävänsä muuttoa pitkään, mutta vähitellen hän löytää jälleen iloisia ja onnellisia asioita.

Tämä on ensimmäinen käsiini osunut lastenromaani, jossa selvitetään kuolemisen kiertoilmaisua lapsentajuisesti.  Kookkaan tekstin, lyhyiden kappaleiden ja runsaan kuvituksen ansiosta kirja on tottumattomille lukijoille sopiva, mutta vielä parempi on, jos sitä luetaan yhdessä ääneen ja vastataan rehellisesti lapsen mahdollisesti esittämiin kysymyksiin. Kieli on selkeää, ja Eva Erikssonin vekkuli kuvitus huvittaa. Hän piirtää henkilöiden tunteet taitavasti ja vaivattomasti tulkittaviksi.

Tutkin päivittäin Ilkan Kuolleet-palstan. Kerran kolmestatoista vainajasta vain kaksi oli kuollut, muut olivat nukkuneet pois, kuka liikenneonnettomuudessa, kuka äkillisesti kotonaan, kuka ryyppäysillan päätteeksi puukon iskuun. Ymmärrän kyllä, kun pitkään sairastaneesta ja luurangoksi kuihtuneesta vanhuksesta sanotaan hänen nukkuneen pois vaikean sairauden murtamana, mutta miksi kuolema-sanaa kaihdetaan ihan sairaalloisesti. Asia ei muuksi muutu eufemismia käyttämällä.

Isäni ei taatusti nukkunut pois kunnanlääkäri Westin tutkimuspöydällä 1965, eikä pikkuveljeni kolarissa linja-auton kanssa yhdeksän vuotta myöhemmin.

Eräässä perheessä isä kertoi oman isänsä nukkuneen pois ja lentäneen taivaaseen. Kuolema-sanaa ei käytetty. Kun nelivuotias tyttö tuli pihalta välipalalle ja huomasi isänsä kuorsaa krohistavan sanomalehti kasvoillaaan, tyttö alkoi parkua:” Isä, isää, älä nuku pois!”

Paljastan naamani

Lapsena Koskenkorvalla asuimme Rengon pihatuvassa. Vietin paljon aikaa keittiön pöydän alla mielikuvitustyyppien kanssa pölpöttäen..

Kiltti lapsi en ollut, joten keittiön oven päällä oli aina piiska, pari koivun oksaa muistuttamassa tottelemisen tärkeydestä. Kerran eräs poliisi tuli asioimaan isän kanssa. Kun kurkistin pöydän alta, poliisi sanoi, että onpas flikalla pitkät piiskat. Äiti heti oven päälle katsomaan ja puolustautumaan: ”Pakko niitä on tuolla pitää, että tyttö tottelisi.” Johon poliisi: ”Tarkootin tukas olevia lettejä. Täällä niitä sanotahan piiskooksi.”Tietysti aloin parkua, mutta niin hiljaa, ettei kukaan kuullut.

Eräänä talvena mummu tuli meille ja Paavo-setä halusi ottaa meistä pihalla valokuvan. Siinä seisomme mummu, äiti edessään pikkusisko kelkassa ja minä itkien lohduttomasti. Olin varma, että joudumme siihen neliskanttiseen laatikkoon, jota P.K. räpläsi. Tilanteen laukeamista en enää muista.

”Se on niin yliherkkä”, minusta sanottiin usein, koko ajan, jatkuvasti. Se kuulosti siltä, että olen erilainen, omituinen ja outo. Itku oli herkässä, vierastin kirkkaita valoja, pelkäsin kovia ääniä, tuntemattomia ihmisiä, suurta väenpaljoutta, jotakin outoa ja uhkaavaa, joka kulki varjona vieressä. Myöhemmin se muuttui Garpin maailman kautta Pohjaemuksi, Tuhon Kädeksi, joka asuu muutaman millin niskani yläpuolella.

Koulussa opin peittämään omituisuuksiani. Outouden kätkeminen jatkui pitkälle aikuisikään. Itkin salaa vessassa, josta palasi entistä iloisempinaamainen minä.

Nuorena aloin kammota tunteenpurkauksia, joita taide sai aikaan: koskettava maalaus, kaunis musiikki, puhuttava runo. Jevgeni Jevtusenko on kirjoittanut tästä upea runon kirjassa Olen vaiti ja huudan.

Muistan hyvin, miten ensimmäisen kerran sanoin ääneen, että olen yliherkkä. Olimme Terhin kanssa Seinäjoen kirjaston lastenosastolla tarroittamassa kuvakirjoja. Terhi sanoi minulle jotain henkilökohtaista kivaa, ja minä purskahdin itkuun. Tunnustin hänelle, että tällainen minä kaiken iloisuuden alla olen: kuolemaisillani suruun, jos joku sanoo jotain kaunista. Pelkään myös kiitosta ja uskon kehumisen aina olevan oikeasti sen vastakohta.

Pohjanmaan Suurmessujen Kirjamessuilla silmäni avautuivat. Sain haastatella kirjailija Anja Snellmania hänen uudesta kirjastaan Antautuminen, jonka kirjailija on omistanut erityisherkille. Keskustelimme lähes tunnin erityisherkkyydestä, sen ominaispiirteistä, yleisyydestä, termin tulosta Suomeen ja siitä, miten Anja Snellman on antanut kasvot, avoimet kasvot erityisherkkyydelle. Myös yleisö osallistui keskusteluun.

Voisin kirjoittaa tarinan Vapautuminen. Ehkä se on tässä. Se mikä ennen oli outoutta, omituisuutta, erilaisuutta on nyt vain ominaisuus, jolle on syynä pieni vinksu aivoissa. Se ei ole pahuutta, tuhmuutta tai kummallisuutta. Ei sitä tarvitse piiskalla häätää.

Se että pyysin talonmiestä sammuttamaan edes kaksi loisteputkea neljästä työpöytäni yllä katossa olevasta valaisimesta, ei ollut konstailua, vaan todellinen tarve muuttaa työtila silmilleni paremmaksi. Tänään voin puolustautua "diagnoosilla”, kun joku huomauttaa minun taas oikuttelevan.

Erityisherkkiä ihmisiä on paljon ja erityisherkkyydellä on monia tasoja. Joku on vain muutamille asioille, yhdelle aistille, toinen kantaa valtavaa herkkyystaakkaa mukanaan. Olen miettinyt, miten paljon energiaa olen tähän ikään ehtinyt tuhlata herkkyyden peittämiseen.

Nyt näytän naamani. Olen sellainen kuin olen. Muiden hyväksyntää en enää etsimällä etsi, vaikka olen tällainen, erilainen, erityisherkkä muori.

Vertaisryhmäterapiaan en usko. Olen nähnyt ryhmiä, joissa yllytetään toisiaan sen sijaan että tukemalla hillittäisiin. Sitä ihanammalta tuntuu, kun joku kauan tuttu tulee vastaan, vaihdamme ensin kirvesvarret ja äkisti puhumme oikeasta asiasta sydämestä sydämeen, paljain naamoin.