Eläväksi kirjoitettua historiaa

Koulussa muinoin en piitannut historiasta. En kokenut että ulkoa opeteltavat ja mieleen painettavat vuosiluvut, hallitsijalistat ja kronologiset taistelut koskettivat mitenkään minua. En siitä huolimatta, että päivittäin kuljin Ilmajoella Ilkan patsaan ohi ja asuin Koskenkorvalla Santavuoren lähimailla. Sukujuureni ovat Alajärveltä ja Lapualta: Ketoolan Paksun ja Nelimarkan sukukirjoista löydän itseni.

Sota oli jotain kamalaa, joka oli ollut ja aiheutti yhä lapsuudessa neli- ja viisikymmenlukujen vaihteessa puutetta ja köyhyyttä. Se vaikutti edelleen myös ihmisissä: enollani oli pelottava tekojalka ja isääni ruumiiden kuskaaminen rintamalla oli jättänyt syvät jäljet, eikä hän koskaan puhunut sodasta. Hän kuoli sydäninfarktiin lääkärin tutkimuspöydälle 43-vuotiaana.

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan luin 14-vuotiaana. Se oli jännittävää luettavaa siinä kuin myöhemmin Niilo Lauttamuksen, Esa Anttalan ja muiden sotakirjat. Ahmin niitä nuortenromaanien, Anni Polvan ja Netta Muskettin rinnalla, eivätkä ne kummoista vaikutusta tehneet.

Kunnes nyt jokin vuosi sitten luin monipuolisen kirjailijan, Anneli Kannon Veriruusut (Gummerus), jossa eletään Tampereella Sisällissodan aikaa. Ei vain miehet vaan myös monet naiset tahtovat aseisiin, housukaartiin, taistelemaan työväenliikkeen vallankumouksen ja punaisen Tampereen puolesta.

Tänä vuonna ilmestynyt Lahtarit (Gummerus) kuvaa samaa sotaa, Vapaussotaa, valkoisten näkökulmasta. Useimmat Lahtarien henkilöistä ovat lähtöisin Ilmajoelta, jossa kirjailijan isoisä asui. Aleksanterin kirkon portailla otetussa valokuvassa isoisä suojeluskuntalaisten joukossa sai Anneli Kannon pohtimaan ilmajokisten poikien kokemaa Vapaussodassa ja kirjoittamaan siitä.

En enää osaa erottaa Veriruusuja ja Lahtareita, ne tapahtuvat yhtä aikaa, ne tulevat vastakkain, ne tuovat sodan ihan liki (iholle, joku voisi sanoa). Molemmat kirjat kuvaavat erilaisia ihmisiä samaa sotaa käymässä, tämä on ihmisten sotaa, vaikka niin punikit kuin lahtarit kokivat toisensa vihollisiksi. On helpompaa ampua kohti vihollista kuin samaa kansaa olevaa ihmistä.

Monet kummankin kirjan henkilöistä tulevat hyvin läheisiksi, ja heidän kanssaan kulkeminen ottaa hirveän kipeää, lujille, eikä silti voi jättää lukemista kesken. Oli luettava yötä myöten, kunnes silmät joko lupsuivat kiinni tai olivat itkusta sumeat. Lahtareita lukiessa rääkkäsin Annelia ilmoittaen mesessä tämän tästä: - Olen sivulla 221 ja kollotan ääneen.  Anneli vastasi aina jotain lohduttavaa.

Kirjailija Anneli Kanto on perinpohjainen työssään. Hän on tutkinut lähdekirjallisuutta, arkistoja, kirjeitä, lehtiä ja karttoja, joista Suomenmaan kartta (Lindeman, Berndt, 1991) on Lahtareitten esilehdillä. Lahtareissa on myös sodan kulkua kuvaavia reittejä helpottamaan lukijaa sodan kulun hahmottamisessa.

Sotahistoria Anneli Kannon kuvaamana on ihmisten, yksilöiden inhimillistä historiaa, ja se vaikuttaa syvemmin kuin silkka sotiminen. Kirjaa miettiessäni ja siitä tädilleni kertoessa sain kuulla että myös minun pappani Alajärveltä oli ollut mukana Vapaussodassa suojeluskuntalaisena.

Kun kokemuksia kuvataan erilaisten ihmisten näkemänä, kokonaisuus rikastuu ja kasvaa valtavasti. Ja kun nämä ihmiset muuttuvat, murtuvat, kasvavat, vakuuttuvat asiansa oikeutuksesta, kuolevat, katuvat, ymmärtävät sodan hulluuden, ei voi olla tuntematta syvää myötätuntoa heitä kohtaan, olivat he sitten punaisia tai valkoisia. Niin punaisessa housukaartissa kuin valkoisten puolella oli tyyppejä, joiden kohtalo erityisesti liikutti. Niin moni kirjojen henkilöistä ajatteli jo rintamalla taistelujen melskeessä, niitten kaameissa ja kuvottavissa jäljissä, että päästäpä kotiin, loppuisi jo tämä sota ja kunpa ei enää koskaan tulisi sotaa.

Kaiken lisäksi Anneli Kanto kirjoittaa kaunista, eloisaa ja rikasta Suomen kieltä. Hän vaikuttaa olevan murremonitaituri, sillä eri puolilta Etelä-Pohjanmaata olevat pojat puhuvat eri tavoin siinä kuin stadilaiset, hämäläiset ja ruotsalaiset. Kirjailija ei kaihda täysin huumoriakaan.

”Miksi kukaan ei ole kertonut minulle Anneli Kannosta!” 
kertoi eräs ystäväni ulkomailla työskentelevän
ystävänsä valittaneen Pyövälin lukemisen jälkeen.

Nyt hän tietää kuka Anneli Kanto on. Ja sen tietävät myös lukuisat muuta kirjallisuuden ystävät ympäri Suomen.

Seinäjoen kirjaston Jaaksi-salissa oli satakunta kuulijaa Annelin vierailun aikana. Salissa istui monenikäistä väkeä paitsi Seinäjoelta myös Ilmajoelta ja muista lähikunnista. Kirjailijan esityksen jälkeen tehtiin runsaasti kysymyksiä, ja moni halusi keskustella hänen kanssaan. Miten pitkään olisi tilaisuus venynytkään, jollei kirjaston hälytyskoneisto olisi hälyttänyt väkeä ulos.

P.S. Tappelin kameran, kuvansiirto-ohjelman, Annelin lähettämän valokuvan, Veriruusujen ja Lahtarien kansikuvien blogiin siirtämisen kanssa valahetelmatta 5 tuntia kahtena päivänä, ja tuloksena on himmeä aavistus Lahtarien kansiliepeen kuvasta. Menen lisäkoulutukseen.

Kissalesken mielenmuutos

Hän herää taas itkien. Ottopoika on hiipinyt viereen ja nuolee naamaa. Pikkukissa on jossain. Hän on surullinen, itkutäysi ja hämmentynyt. Unissa oli kertautunut viime päivien tapahtumia: ryhmän tekeillä olevan runorykelmän harjoituksia, maitokannun etsimistä yhden runon emännälle lapsuuskodin kuivauskaapin ylähyllyltä ja seuraavana päivänä peltisen maitotoopin löytyminen naapurin Tuulan kasvihuoneesta, a-kirjaimen katoaminen puhelimen kirjaimistosta, matkojen suunnittelua, karttojen tutkimista ja paljon muita häivähdyksiä, jotka unissa tulevat, menevät, jättävät varjoisan tai valoisan jäljen, mutta eivät muistikuvaa.

Viikon ajan joka yö puoliso 46 vuotta, joka teki hänestä Kissalesken, on ollut mukana unissa. Ei enää painajaisissa vaan arkisessa elossa. Muutamana yönä hän valvoi pitkään itkien ja miettien, miksi mies ei jätä häntä rauhaan. Kissojen takia?

Nyt ei itkusta ole tulla loppua. Siihen on sekoittunut ikävää, surua, kiukkua, väsymystä ja ahdistusta tulevasta. Miten hän pystyy ja jaksaa tyhjätä talon, löytää sopivankokoisen kodin itselle, kirjoille ja kissoille? Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään kissaihmiseksi, mutta enää hän ei silti kissoista halua luopua.

Kissat olivat miehen halusta tai tahdosta haettu löytöeläinkodeista. Ensin Ottopoika Nadjan leikkikaveriksi. Samana päivänä kun Nadja kuoli, mies halusi hakea uuden kissan. Hän oli netistä löytänyt aivan Ottopojan näköisen mustavalkean, siron tyttökissan. Tyttökissa oli pieni. Mies nimesi kissan Lyydiaksi, mutta hän ei oppinut sitä nimeä käyttämään: hänelle arka ja pakoileva reppana oli Pikkukissa.

Pikkukissa säpsi häntä aina. Hän suhtautui siihen, kuten kaikkiin kissoihin, välttämättöminä elämän tuojina heidän hiljaiseen kotiinsa. Hän ei enää valittanut kissainvessojen siivousta, ei edes Ottopojan alituisia oksennuksia matoille. Hän vei matot tyynesti roskiin ja ajatteli: elellään nyt niin kuin Keski-Euroopassa, ilman mattoja. Onneksi mies sentään hankki kissojen ruuat, ruokki ne ja haki joskus hiekkasäkin, kun hän muisti kertoa, että hiekka on lopussa.

Mies kuvaili usein aamukahvilla, miten Ottopoika ja Lyydia olivat istuneet hänen sylissään tuntikausia, yhdessä ja erikseen ja kuunnelleet hänen kanssaan musiikkia. Siihen ei paljon ollut sanomista, hän ei välittänyt sylikissoista. Kahvin juotuaan hän meni taas siivoamaan hiekkalaatikoita.

Sitten mies lähti ja jätti hänet Kissaleskeksi.

Kissat kaipaavat isäntäänsä. Näkee selvästi, miten ymmällä he ovat, miten he etsivät ja odottavat. Vähitellen kissat tottuvat. Hän yrittää mennä lähemmäksi ja silittää, olla hyvä ja vähän korvata miehen hellyyttä, jota paitsi kissat nyt ovat. Mutta muuttuisiko hän milloinkaan oikeaksi kissaihmiseksi, hän pohti.

Ottopoika tulee luo rohkeasti, Pikkukissa kulkee vinosti liki, koko ajan valmiina säntäämään pakoon. Vähän ajan kuluttua pikkuinen tulee iltaisin hänen kylkensä päälle, ravaa kainalosta nilkkoihin ja taas takaisin, antautuu toisinaan rapsutettavaksi ja alkaa kehrätä. Kun puoli vuotta miehen kuolemasta oli mennyt, Pikkukissa hyppäsi kyljeltä hänen vatsaansa vasten ja käpertyi siihen pehmeänä ja lämpimänä.

Kissalesken hyvä ystävä kaukana oli kuollut. Ystävän siunaushetkellä hän sytyttää kynttilän, ajattelee ystäväänsä, eikä voi itkulleen mitään. Ottopoika tarkkailee häntä ikkunalaudalta. Pikkukissa lähestyy varovasti, nostaa tassunsa hänen reidelleen, tulee syliin, nousee takajaloilleen etutassut rintaa vasten ja nuuskuttaa pienellä kuonollaan hänen märkää poskeaan, livauttaa viileän kielensä poskelle ja nuolaisee. Nuolaisee monta kertaa hellän viestinsä: - Ei sinun pidä ystävääsi surra, hän on päässyt

vihreille niityille, vetten ääreen, siellä hän saa levätä.

Niittyvillan koulun Omakerhot

Seinäjoella Eskoon palvelukeskuksen alueella toimii yksi kaupungin kouluista. Niittyvillan koulu on erityiskoulu, jossa käy monivammaisia ja muita vaativan erityistyön oppilaita.

Lastenkulttuurikeskus Louhimo tarjosi kaupungin kouluille erilaisia Omakerhoja, ja Niittyvillaan haluttiin sanataiteeseen ja musiikkiin painottuva kerho. Valittu ohjaaja sai kokopäivätyön muualta, ja minulta kysyttiin ottaisinko vetääkseni Niittyvillan Omakerhot. Otin, mutta ilman musiikkia.

Tässä tapauksessa onni kaksinkertaistui: vakityön saaneen ohjaajan sijaan sain kaksi tuntia kerhonpitoa joka keskiviikko, ja yksinäinen, synkkä Kissalesken syksyni valaistui onnellisesti. Eskoo on tuttu paikka: olen asunut kauan sitten Eskoon keskuslaitoksen alueella 16 vuotta, ja kehitysvammaiset tulivat tutuiksi sinä aikana.

Niittyvillan koulussa on neljä luokkaa, neljä opettajaa sekä lukuisia muita aikuisia opettamassa, ohjaamassa ja pitämässä huolta kaiken sujuvuudesta. Yläkoulun ope Sinikka Hilmola-Rytioja toimii koulun johtajana.   

 Helppoja, kosketeltavia ja isokuvaisia kirjoja

Ihan aluksi minulla oli vaikeuksia löytää sopivia kirjoja. Alakoulun Omakerho kaipasi kosketuskirjoja tai kirjoja, joissa on mukana eläinten ääniä,ja kuvakirjoissa on syytä olla isot ja selkeät kuvat. Kaikki oppilaat eivät puhu, muutama kuulee huonosti, joku näkee huonosti ja monilla on vaikeuksia ilmaista itseään. Apuna käytetään ”kommunikaatiosanakirjoja” tai erilaisia kortteja, joilla voi viestiä, pitääkö jostain vai ei. Lähes joka kerta menen sisäisesti vapisten alaluokkaan: onnistunko vuorovaikutuksessa, saanko lapsia mukaan, saavatko he mitään irti tarinoistani tai runoistani.

Laura Latvalan Pikku Marjan eläinkirja vaikutti tutulta monen lapsen ilmeistä päätellen. 

Opettaja Kirsi Kunnarin kanssa luimme yhdessä Kirsi Kunnaksen Tapahtui Tiitiäisen maassa –kirjaa, kun meillä molemmilla oli sama kirja: toinen näytti kuvia, toinen luki. Samalla tavalla esittelimme runomittaisia Ennen näkymättömiä eläimiä, joista Ulf Stark oli kirjoittanut ja jotka Linda Bondestam oli kuvittanut.

Mahtava ilon hetki koitti, kun yksi tähän asti vaienneista pojista aloitti loruamisen omalla tavallaan. Olin juuri lukenut Jukka Itkosen maanmainiota Villin lännen murmelia. Itkosen rytmikkäät runot ja lorut vaativat taputusrytmitystä ja tarttuvat mieleen helposti.

Marja-Leena Tiaisen Poika joka katosi puree

Yläkoululaisten ryhmässä on vain 3-5 oppilasta. Vanhin pojista on rippikoulussa. Keskittyminen kirjaan ja paikallaan pysyminen ei ole näille kavereille ihan helppoa. Joskus ehdotan että koko joukko käy maate patjoille, otan meirän murtehelle kiriootetun tarinan, ja yleensä se kuunnellaan aika tarkoin (jos kaveri vieressä ei kuorsaa liian lujaa).  Lyhyet, hulluttelujutut kiinnostavat, eivätkä kuvat ole lainkaan huono asia.

Jukka Laajarinteen Ruualla ei saa leikkiä- ja Andrus Kivirähkin Koiranne alkaa kohta kukkia -kirjojen lyhyet kertomukset kuunneltiin jokseenkin keskittyneesti.

Sitten löytyi se ehdoton ykkönen: äikänopettajain vuosipäivillä pysähdyin BTJ-Finlandin Avain-kirjojen eteen, Marja-Leena Tiaisen Poika joka katosi osui silmiini, ja sain sen ihan meidän koulua varten. Neljällä kokoontumiskerralla luin tämän selkokielisen version ääneen, ja vierestä poikien reaktioita seurannut ohjaaja J-P Peltola kertoi, että ei ikinä ennen ole mitään kirjaa kuunneltu yhtä tarkasti.

Seiskaluokkalaisesta kirja oli tosi pelottava. Rippikouluikäisestä kirja oli kiva, mutta myös surullinen pojan katoamisen tähden.Viidesluokkalainen vierailija tykkäsi kirjan jännityksestä ja teki malttamattomana välikysymyksiä ja –huomautuksia tämän tästä. Kasiluokkalaisen mielestä kirja oli hyvä. Myös paikalle olleet aikuiset kuuntelivat eläytyen 17- vuotiaan Hannan elämään pikkuveljen kadottua. – Lue vielä, lue vielä, kuulin joka kerta lopettaessani, mutta halusin pitkittää yhteistä kokemustamme Mikon perheen tunnelmista ja tunteista pojan kadottua. Surullisuudesta huolimatta kirjan loppu laukaisi jännityksen ja huolen.

Oli vaikea löytää uutta jatkokirjaa. Kallasin kirjahyllyjä kotona ja löysin Märta Tikkasen Mä olen kovis –kirjan. Kyllä sitäkin kuunneltiin, mutta ei ehkä yhtä lujasti eläytyen kuin Marja-Leena Tiaisen kirjaa. Olisiko aika päivittää markka-aikainen selkokirja euroaikaan?

Kirjoitimme yhdessä

Lähes joka kerhossa kirjoitimme myös yhdessä niin, että jokainen vuorollaan jatkoi juttua. Joulun alla teimme tarinan Tonttu.

Olipa kerran tonttu, jolla oli tonttulakki päässä. Hän ihmetteli, minne kilikello oli joutunut. Tonttu huomasi hangessa vihjeitä, pieniä kengänjälkiä ja kummallisia kuplia. Siellä oli myös poro. Poro söi jäkälää ja ihmetteli suurta kuplaa. Suureksi ihmetyksekseen se huomasi kuplien tulevan omasta suustaan. Tonttu oli vahingossa juonut saippuavettä. Kuplat jylläsivät poron vatsassa niin, että se nousi ilmaan. Se huomasi kilisevänsä. Kilikellot soittivat sen vatsassa joulumusiikkia.

Tietokone on tontun kotona. Tonttu leikkii tietokoneella, joka menee rikki ja tontulle tulee paha mieli. Oi joi! Oi joi! Lääkäritonttu soitetaan paikalle. Hän tuo tontulle uuden kilikellon.

Jouluporo leijailee edelleen ilmassa ja katselee revontulia.