Suomi-vauva
Kaukana korvessa karuun
kotiin syntyy Suomi-vauva
tuiskuisena talvipäivänä
6.12.1917.
Äiti liekuttaa tähtisilmätyttöään,
sipaisee lumenhahtuvan
pehmeää poskea
ja hyräilee:”Nuku, nuku, lapsukainen,
levähä levon ajalla!
Viel’ on tyven tuuvitella
satamassa suojasesa; Pietari Ticklén 1829
eivät huolet herättele
äitin helmasa hyväsä,
eivät viettele valehet
isän polvella ilosen.”
Suurten lumien suojassa,
turvassa tumman taivaan alla
vauva varttuu ja
kasvaa kauniiksi neidoksi.
Suomi-neito
Kurkiaurat kaartavat
heräävän maan yllä
ja huutavat iloaan: kotona
Pohjolassa.
Purot solisevat punervien
mäntyjen lomassa,
koivujen pikkukorvat
puhkeavat heleäksi vihreäksi,
isänmaahan palanneet linnut
kehräävät rytmin
ja Suomi-neito rokkaa.
Tuuli kääräisee pilvien helmat
ja kohisten kevät tulee.
Auringon otsa kirkastuu.
Pärvöttyvät hangilta pitsit,
pikkutirpuusten varpaillaan virkkaamat
ja kohisten kevät tulee.
Joka kevät olen tarkkaillut
paisuvia silmuja,
mutta koskaan en ole kuullut,
kun rävähtävät auki ja vihertävät
tämän lakeuden.
Suomi-äiti
Kesä on kypsää viljan
tuoksua,
taivas kaartuu sinisenä,
ja pääskyt kujertavat
poikasensa lentoon.
Sirkat soittavat timotein
ja apilan
huumaamina mettisille
kutsumusiikkia.
Äidin kädet täynnä maan
antimia:
oma maa mansikka, peruna
ja porkkana,
metsän holveissa mustikka
ja puolukka.
Ukkosen rätisevä punk
muuttaa
Suomi-äidin eläimeksi:
Kesällä olen eläin, eläimempi, villi.
Villi, olen tuuli villi, eteläinen.
Manaan metsät humisemaan, loihdin laineet laulamaan.
Olen tanssiva ruoho, koivun tuoksuva suortuva.
Eläimempi: vanha akka flätäjävin reisin
isken hyttystä lyttyyn hyllyvältä lihalta.
Auringon paahteessa olen eläin. Kivi.
Rauha sydämessä. Rauha kiven sydämessä.
Auringon paahteessa en kaipaa,
en kaipaa kuin maaksi rauhoittua.
Suomi-mumma
Vaikka sata vuotta painaa
Suomi-mumman harteita,
on hän nuori, nuori hän
on.
Mumman keinutuoli kitisee,
ilonkyyneleet kyntävät
poskien uurteita:
peräkamarista kuuluu
kimakka parkaisu,
uusi Suomi-vauva on syntynyt.
Mumma katsoo
lähteensinisin silmin tulevaan:
sukupolvien ketjuun,
vuoden, vuosikymmenten ja –satojen kiertoon
ja luottaa
sammalmetsiensä, puhtaiden järviensä,
meidän isänmaamme säilyvän
rauhassa ikiaikaisen taivaan alla.
Tulee tuulien syksy
ja keltaisten kesyttömien sateiden syksy.
Harmaan taivaan alla auran jättämät
mustat raidat väkevästi tuoksuvat.
Vainioita reunustavat pihlajien punaiset urut
ja lähtevät linnut,
jotka sankkoina parvina puhelinlangoilla
matkasuunnitelmiaan, kartattomia, punovat.
Nyt keinu on rauhoittunut:
mumma on lähtenyt
joutsenten matkaan.
Runosarja oli Runotuutin puheenvuoro Kuningasroolissa-näytelmässä. Kursivoidut pätkät ovat kirjastani Elämän nopia kaari.
