JOS MINÄ KIRJAMESSUT JÄRJESTÄISIN

Jos minä kirjamessut järjestäisin, pitäisin ne jossain kotoisassa ja tunnelmallisessa ympäristössä. En panostaisi määrään. En odottaisi messuille kymmeniätuhansia ihmisiä vaan muutamia satoja.

Olisin tietysti tiedottanut messuista koko ajan ja joka paikassa: kirjastojen ilmoitustauluilla, kauppojen tiedotuspisteissä, lehdissä, fb:ssa. Heittelisin flaiereita vastaantulijoiden käteen. Pyytäisin ystäviä, tuttuja ja kylänmiehiä levittämään sanaa: Korvankoskella on nyt kuulkaa aivan uurenmoiset kirjamessut. Avantosaunalla antaasin jokahittelle mainosplarin kätehen.

Ohjelman miettisin tarkasti juuri perhekokoiseksi, kuten naapurikaupunki. Ohjelma olisi monella tavalla kirjallisuuteen kantaaottava, kirjallisuutta eri ikäisille ihmisille esittelevä sekä monitaiteellinen.

Lapsille olisi oma osastonsa, jossa olisi erilaista tekemistä ja menoa satujen ja tarinoiden lomassa. Mielikuvitukselle ja luovuudelle olisi tilaa.

Nuorille pystyttäisin viihtyisän nurkan oleilla, seurustella, kirjoittaa seinille ja kuunnella musaa kirjailijavieraiden lisäksi. Impropiste odottaisi rohkelikkoja esiintymään.

Aikuisille olisi yksi lava, jolla esiintyisi vaihtelevasti eri kirjallisuudenlajien edustajia: tuntemattomia esikoiskirjailijoita, maakunnan omia kirjoittajia ja muutama erinomaisen tunnettu ja palkittu kirjailija. Lavalla vuorottelisivat yksittäiset kirjailijat teksteineen, kirjailijahaastattelut, railakkaat panelistikeskustelut, kirjavinkkarit, kirjapiiriläiset ja muu kirjoihin innostunut väki. Paneeleissa pääsisivät kaltoin kritisoidut ahdistamaan arvostelijoita, viihdettä aliarvioivat vastaamaan huutoihinsa ja dekkaristit kisaamaan ruumiinvedossa naisdekkaristien kanssa.

Runokaraokea kokeiltaisiin ja lapsenmielisille vedettäisiin sadusta. Näillä messuilla myös yleisö voisi halutessaan osallistua. Ympäri messutilaa olisi kirjoitupulpetteja, joiden ääressä saisi ilmaista kirjallisesti ajatuksiaan ja tunteitaan, ja nämä viestit tulisivat esille kaikkien nähtäviksi.Jos ei samantien, niin seuraavassa kirjallisessa tapahtumassa.

Näistä messuista syntyisi kirjallisten tapahtumien vyöry. Kerran kuussa kirja kävisi kuppilaan pienimuotoisest. kerrallaan vain muutama esiintyjä ja vuosittain sitten tämä isompi messukoitos. Kirjaston päivittäisen rinnalle kasvaisi toinen, poikkeava kirjallisuuden esille tuomistapa. Kirjoista tykkäävät ihmiset kasvaisivat tämän kirjan virtaan, oppisivat odottamaan ja vaatimaan tätä.

Kirjoja messuilta tietysti voisi ostaa tarjoushintaan. Paikalla olevat kirjailijat kirjoittaisivat nimmareitaan ilolla. Myyntipaikat olisivat maksuttomia, joten juuri sopiva määrä kirjakauppiaita, antikvariaatteja, musiikin ja kuvataiteen myyjiä rohkaistuisi paikalle esiintyvien kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden lisäksi.

Pieniä kuppiloita virvoketarjouksineen, leipäkojuja ja ruokaravintolakin messualueelta löytyisi.

Mitä tästä nyt puuttuu?

Kirjailijanimet? Paneelien otsikot? Eri osastojen kutsuvat nimet?

Metrilakumyyntikärryt?

Odotas, ensi blogista saat lukea lisää kysymyksiä ja vastauksia äskeisiin.

LOMAA, LAMAA JA LÖYTÖJÄ

Ei, en ole lopettanut plokistin uraa, alussahan vasta olen. Edellisten mutinoitten jälkeen on tapahtunut paljon.

Seinäjoella oli Kirjavinkkariyhdistyksen ja kumppaneiden järjestämä koulutuspäivä. Ujo vaatimattomuuteni joutui koetukselle, kun ihan päivän alussa Markku-setä, Pirkko ILmanen, Terhi Piikkilä ja Susanne Mikkola kukittivat, lahjoivat Kuningas Babarilla ja Pepillä ja halasivat Suomen Nuorisokirjailijoiden myöntämän Pääskysen onneksi. Ilahdutti se syrämmen pohjasta, toresta, mutta nolotti pinnalta. Mun on vaikeaa olla ittenäni estradilla, mutta kirjavinkkarina en pelkää mitään, en edes Kari Hotakaista, jonka kirjoja vinkkasin taannoin miehen istuessa tyypillisen ilmeikkäänä vieressä.

Sitten tuli se päivä, jota en halua ajatella. 67 vuotta on liian paljon tähän ikään. Lahjojakin sain. Tuula Puudeliniemi ilahdutti hillittömästi uudella puhelimensuojuksen, joka on soma ja sievä kuin karamelli. Viikon sitä käytettyäni se katosi. Tuntuu tosi kurjalta, kun karkkimaista Kissanainenpussukkaa ei löydy mistään. Puhelinkin palelee.

Syysloma oli viikolla 42. Sunnuntaina aloin aivastella, nokka vuoti, vilutti ja koko kroppa oli kuin hakattu. Olin luullut, etten kolme vuotta eläkkeellä oltuani eläisi enää koulujen lukujärjestyksen mukaan, mutta väärin. Olemme pitäneet koko syksyn kahtena päivänä viikossa Seinäjoen tokaluokilla italialais-suomalaisia sanataidetyöpajoja, joten tietenkin sairastuin lomalla, kuten kunnon työläisen kuuluu. Onneksi blundsa hellitti ennen lapslapsen tuloa.

Se oli lomalama. Lamaloma, lama, johon lohtua toivat, arvasitte oikein, kirjat. Uudet ja vanhat kirjat. Kirsti Ellilän Kaivatut (Karisto) oli mieluisa lukuelämys. Sen syvästi koskettava ja haikeankaunis tarina pakottaa pohtimaan paljon ja odottamaan uutta lukukertaa. Helpommalla ei päästänyt Emma Puikkosen Matkamusiikkia (WSOY). Tässä surullisessa ja hupaisassa road tripissä dementoitunut pappa ja keski-ikäistyvä nainen matkaavat hajoamaisillaan olevalla Corsalla Savoa kohti. Elämäänsä ihminen ei saisi itse säädellä, ei ainakaan yli kasikymppinen, ja kuolema tulee vääjäämättä. Kaksikon matkatekoa seuraa salaperäinen hirvi, joka lisää teokseen uuden kerroksen tuumittavaksi. Toinen uudelleen luettava kirja.

 

 

Lasten oikeuksien päivänä pääsen Kokkolaan puhumaan lapsien puolesta, syrämmen kyllyyrestä, peräti puolitoista tuntia. Otan mukaan erilaisista lapsista kertovia kirjoja. Ensimmäisenä kaivan esille Kaarina Helakisan Pikku Joonaksen (0tava, 1984), joka liikutti minua jälleen, aivan yhtä voimakkaasti, kuin sitä ensi kertaa lukiessani. Kirja ei ole yksinomaan surullinen, siinä on myös huumoria ja viisautta, ja ”kaiken yllä hellyys väräjää”.

Tuula Kallioniemen Rottaklaanin (Otava, 2008) Ykän on tultava ulos virtuaalimaailmasta. Yllätyksekseen poika ystävystyy pyörätuolilla liikkuvan CP-vammaisen Niemisen ja tämän ystävien kanssa. Melko kapeasti elämää katsovan Ykän on pakko tarkistaa suhtautumistaan niin Näätään, Antikaiseen kuin äitiinsäkin. Rottaklaani on hauska kirja riipaisevan vakavista asioista.

Halusin vielä lukea Arja Puikkosen FJ-palkitun kirjan, jossa yhtenä tärkeänä tyyppinä on pimahtaneen tuntuinen poika. En ensin muista kirjan enkä päähenkilön nimeä, enkä löydä kirjaa mistään. Minulla on valitettavasti kirjahyllyjä joka huoneessa mielivaltaisesti ja osin peräkkäin hyllyihin puskettuna. Missä hitsissä se Puikkonen piileksii?  Samalla etsin puhelinpussiani, jonka pikkukissa taatusti on taatusti kätkenyt. Luovutan välillä ja aloitan Pekka Hiltusen Ison (WSOY). Olin lukenut Hiltusen aiemmat kirjat ja tykännyt niistä kovasti. Iso on työläs, liian runsas makuuni. On pakko harppoa silloin tällöin. Olisin suonut Hiltusen tiivistävän tekstiään: vaikka isosta ja lihavasta naisesta kirjoittaakin, ja kirjoittaa paikoin loistavasti ja koskettavasti, ei tarvitsisi ”isotella”.

Helsingin kirjamessuilla ei minulla ollut mitään tekoa tänäkään vuonna. Messupäivät seurustelin lapslapsen kanssa, jotta hänen äitinsä pääsi tekemään kirjailijantyötään niin Kauhavan kirjastossa kuin kirjamessujen naisdekkaristipaneelissa. Lauantaina Greta ja minä ajelimme Hyllykallion Pomppulaan, jonka väenpaljous ja meteli eivät varmaan paljon jääneet jälkeen messumenosta. Istuksin rauhassa, tikkusin polvenlämmitintä ja silloin tällöin seurasin Gretan touhuja.

Alitajunta teki työtä. Pomppulasta palattuamme marssin olohuoneen kirjahyllylle, siirrän eturivin kirjoja, ja sieltä takaa pilkistää Arja Puikkosen Haloo, kuuleeko kaupunki (Otava, 2003).

Kirjan löytämisestä iloisena päätän löytää myös puhelinpussukan. Missä se voi olla? Mistä en ole vielä etsinyt. Kurkkaan kerran vielä sängyn alle ja sen ja kirjahyllyn väliseen nurkkaan. Siellä on satusoppia varten ostamani pinkki verho. Verhon alta kuultaa muovipussi. Ähkin itseni kapeaan rakoon, otan verhon ja muovipussin ja löydän. Niiden alta löydän Kissanainenpuhelinpussukkani, jota tästedes kotona kyllä säilytän  tyynyn alla, kassakaappia kun ei talossa ole.

P.S. Lyydia on taitava viisikuukautinen katti. Se oli onnistunut työntämään pussukan vetoketjussa roikkuvat puupompulatkin pussin sisään.

Mahtava viikko

Maanantaina ahkeroin Taikeen monikulttuurisuusapuraha-hakemuksen. Järjestäisimme työparini Andrea Burcin kanssa italialaissuomalaisia kirjaseikkailuja kesäkirjastoissa, niin että kirjastoille jäisi maksettavaksi vain kulut.

Sain valmiiksi myös Etelä-Pohjanmaan Kulttuurirahastolle selvityksen käyttämästämme 3000 euron monikulttuurisuusapurahasta. Järjestimme 11 satutuokiota, joissa oli yhteensä 574 kuulijaa (Jurva kiri ykköseksi 160 kuulijalla kahdessa tuokiossa) ja 11 kirjaseikkailua, joihin osallistui 112 lasta (nyt Nurmo johti 21 osallistujalla). Tusina lehtijuttua tempauksistamme on selvityksen liitteenä.

Tiistaina aamuysiltä alkoi suomalaisitalialainen Sanaseikkailu-työpaja  Alaviitalan koulun tokaluokassa, jonne myös Honkakylän kakkoset tulivat. Otimme mukaan myös Alaviitalan ekat, koska luokka on yhdysluokka. Lasten palaute oli kivaa ja posiitiivista.

Illalla sain istua Näin on kirjat –kiertueen yleisönä kuuntelemassa kirjailijoita. Osa yllätti. Osa hämmästytti.

Keskiviikkona työlään hammaslääkäri-istunnan jälkeen ajelin synnyinkotikuntaani Alajärvelle, jossa olin vastaamassa Ikäihmisten seminaarin otsikkoon Luovuutta kaiken ikää. Tietysti nyt kuten aina, puhuin minkä ikäisille tahansa, mukana oli runsaasti, lähes puolet lasten- ja nuortenkirjoja. Perusteluksi kerroin Ismo Loivamaan toimittaman kirjan Lapsuuden rajamaat nimiesseestä, Bo Carpelanin Rajamaa-esseestä. Luin myös tärkeimmän runoni, edelleen Bo Carpelania:

Juuri kukaan ei lukenut. Äiti luki.

Ja minä perässä, kadoten ulkomaailmasta.

Kaukana siitä ettei osaisi erottaa uneksittua ja nähtyä.

Oppii näkemään.

Osaa myös varautua onnettomuuksiin,

se tuntuu siltä kuin voisi pahoin.

Se mitä ihmiset pitävät pakona, on kenties valmiutta.

Olin tehnyt listan mukana olevista kirjoista. Jälkeenpäin kyseltiin sekä lasten että aikuisten kirjoista. ”Ne tais tykätä sinusta”, Liisa-täti sanoi. ”Ei ne muuten ois joka välissä taputtaneet”.

Ennen seminaaria isän sisko, Maija, 77, tarjosi piimävelliä.

Seminaarin jälkeen, äidin pikkusisko, Liisa-täti, 85, tarjosi lihapullia.

Torstaina päivitin tunnelman seinälle: Jos ihiminen itte tietääs, milta se oikiasti näyttää, se jäis petihin, eikä ainakaa lähtisi Turkuhun. Luulen että jokunen ymmärsi.

Andrealla ja minulla oli Sanaseikkailutyöpaja ensin Keski-Nurmon alakoulussa ja sen perästä Kouran alakoulussa. Livistin tieheni vähän aiemmin ehtiäkseni viemään tämän siunatun vekottimen siivottavaksi Dateciin ja sitten Turun junaan.
Rakastan junassa matkustamista silloin, kun juna ei ole tupaten täysi. Pikajunat ovat suosikkejani.

Perjantaiaamuna olin tietoisen hidas. Kirjoitin kolme korttia: Alajärven tädeille kiitokset ja Remulle terveiset. Messukeskus oli entisenlaisensa. Varmaan toistakymmentä kertaa olen Turussa messuillut. Etsin ensimmäiseksi Vinski-lavan. Samassa tilassa olimme Tanelinrannan nelosluokkalaisten ja heidän Paula-opensa kanssa demonneet Sanajalkaseikkailua vuonna 1999.

Seuraavaksi hain Suomen nuorisokirjailijoiden osaston – tasan talon toisesta päästä.
En huomannut laskea kaikkia tuttuja enkä halauksia.
Kellon kumahdettua 12 Tuija Lehtinen huusi Vinski-lavalta: - Tuu ny jo tänne, palkittava!” Menin. Tuija piti puheen, ojensi minulle PÄÄSKYSEN ja kukkapuskan.  Olin iloinen. En hyppinyt. Olin onnellinen. En itkenyt. Vinkkasin kiitokseksi kaksi Jukka Itkosen runoa kirjasta Rinkeli Ronkeli, joka minulta on varastettu, mutta onneksi osaan vinkit ulkoa, runojen loppuja sen sijaan en muista. Esitin Otavan Katalle toiveen uudesta painoksesta.

Kyl määki ole ilomielinen, ku Turust palaan.

 

 

Laskutuksista ja pienlaskutuslisistä

Matka- ja muitten laskujen kirjoittaminen on melkein ikävämpi riesa kuin laskujen maksaminen, ainakin silloin kun tilillä on rahaa. Mutta tilillä ei ole rahaa, jos ei ensin kirjoita laskuja, postita niitä ja sitten tarkista, että ne on maksettu.

Noin sata vuotta sitten olin etelähämäläisessä kirjastossa varhaiskasvatuksen vieraana kertomassa lastenkirjoista. Olimme sopineet palkkioksi 100 markka ja kyydin Hämeenlinnan asemalle. Menopaluun Hämeeseen oli maksanut toinen työnantaja. Palkkiota ei kuulu. Laitoin kortin: - Odottelen täällä… Palkkiota ei kuulu. Soitin: - Olin siellä pitämässä vanhempainiltaa, enkä ole saanut…Palkkiota ei kuulu. Kirjoitin noin aanelosen verran, miten olen köyhä kirjastonhoitaja, kahden lapsen äiti, ruoka alkaa loppua, porkkanat on jo syöty, nytkö meidän on tyytyminen pelkkiin puolukoihin ja myöhemmin karpaloihin… Palkkio tuli. KOLME kuukautta lastenkirjaillan jälkeen.

Savossa kiersin viidessä pitäjässä samalla viikolla. Tein erikseen palkkiolaskut joka kuntaan. Matkalaskulle laitoin matkakulut ja päivärahat, jaoin yhteen laskemani summan viidellä, otin viisi valokopiota ja postitin viisi eri kirjettä. Mitähän ne pienlaskutuslisät oikein ovat?

Viimeisimmät tylsät laskut tein pyhäaamuni iloksi. Kahdelle kunnalle matkalasku erikseen yhteisestä vierailusta. Taas laskin matkakorvauksen, jaoin sen kahtia, ja nyt lähtee molempiin oma pieni laskunsa. Ei yhtään huvita. Tämän jälkeen otan selvää pienlaskutuslisästä. Ja lisään sen aina alle 30 euron laskuihin.

Eläköön kuntien yhteiset projektit. Niitten rahoja hallinnoi yleensä yksi kunta ja yksi henkilö. Sinä voit käydä siellä ja tuolla ja joka puolla, mutta laskutusosoite on aina sama, ja yhdelle kaavakkeelle voi tällätä monia matkoja. Lasku meni aina Kauhavalle.

 Onneksi on niitäkin kirjastonjohtajia, jotka etsivät valmiiksi matkalaskulomakkeen ja palkkiolomakkeen, jopa esitäyttävät sen, jolloin sinun tarvitsee vain allekirjoittaa paperit. Peräseinäjoen Merjalle erityiskiitos!

Viime syksynä olin pitämässä sanataidetyöpajaa á 50 € tunti + kilometrikorvaukset. Maksava henkilö kysyi, kävisikö se, että he maksavat kilometrit ja 50 puhtaana käteen. Heidän ei tarvitse häsäätä verojen ja muitten kulujen kanssa, ja palkkio on minulle verotonta tuloa. Suostuin. Vaan en olisi suostunut, jos olisin tiennyt, että se verovapaa 50 euroa on mennyt ties minne. Minä en sitä ole saanut. Mutta en ole jaksanut ruveta peräämäänkään. Minulla ei satu olemaan sen tyypin meilootesta.

Kirjastonhoitajana olen kymmenien vuosien ajan tottunut antamaan ilmaiseksi. Sen vuoksi laskuttaminen tuntuu niin työläältä ja ikävältä. Mutta jokin pienlaskutuslisä voisi tehdä laskuttamisesta seikkailun.

Kirjanvalintaa aamutuimaan

Tänään on jälleen kiintoisa päivä: aamupäivällä kaksi italialaissuomalaista satutuokiota Jurvassa. Molempiin ryhmiin on ilmoittautunut reipas 60 lasta.
Illalla Peräseinäjoen lähikirjastossa vietetään lukemisjuhlaa ja palkitaan kesän aikana lukuharrastuksessaan kunnostautuneita, sekä lapsia että aikuisia.
Saan mennä sinne tekemään kirjavinkkausta noin puoleksi tunniksi.
Puoli tuntia aikaa, yleisönä sekä lapsia että aikuisia. Kiersin aika pitkään kirjahyllyjä ja hylkäsin valtavan määrän kirjoja. Valintaperusteluni oli, että kirja on kiva yhdessä ääneenluettava.
Pääsenkö taas sanomaan lempiajatukseni lukemisesta: telkkari kiinni, pelikoneet seis, radio äänettömälle samoin kuin kaikki muut äänentuottolaitteet, mielellään naapurien koiratkin.
Koko perhe samaan kasaan, ja lukutaitoiset lukevat vuoron perään ääneen. Pärettä valonlähteenä en sentään perhelukupiiriin suosittele. Mutta hei, taskulampun valossa luenta voisi maistua erinomaisen jännittävältä ja mukaansatempaavalta.
Moni kirja paranee sillä, että ne luetaan ääneen ja koetaan yhdessä. Jotkut kirjat vaativat äänen päälle pääsemistä: niitten kaunis ja rytmikäs kieli rikastuu monen korvan ollessa kytkettynä kuunteluasentoon. Ne muuttuvat taianomaisiksi ja tiheiksi elämyksiksi yhdessä vastaanotettuina.
Tuossa on kasa kirjoja. Enemmän vanhaa kuin uutta ja vain yksi sininen. Joukossa on jokunen yksinomaan aikuisten, nuorten tai lasten kirja, jotka sivuutan riippuen siitä minkä ikäiseltä yleisö vaikuttaa.
Olen aina kuljettanut kirjavinkkaustilanteisiin mieluummin enemmän kuin liian vähän kirjoja. Tuntuu kivalta, että pöydällä on vielä monta teosta, joista en ole ehtinyt sanoa mitään. Toivon kuulijoiden huomaavan tämän ja ajattelevan: Oi, tuo täti olisi pälpättänyt vielä vaikka miten pitkään, mutta aika loppuu, vesi seisoo, kello soi ja kirjasto suljetaan.

Lista, jonka meilaan Peräseinäjoelle ennen Jurvaan lähtemistä:

Tapani Bagge, Ulkona
Roald Dahl, Iso Kiltti Jätti
Mirjami Hietala, Pelkkiä pilkkuja (6–9 –luokkalaisille pussausmietintäkohtaus)
Johanna Hulkko, Geoetsivät ja rahakätkön arvoitus
Jukka Itkonen, Sorsa norsun räätälinä
Jukka Itkonen, Sanamaa
Tuula Kallioniemi, Karoliina ja noidutut tossut
Jukka Laajarinne, Ruoalla ei saa leikkiä
Taina Latvala, Välimatka (aikuisille: mahtava tanssiisolokuvaus murtehella s. 69)
Tuija Lehtinen, Mopo (6-9 –luokkalaisille)
Kari Levola, Syvältä veistoluokan uumenista (6-9 –luokkalaisille tiiviitä tarinoita)
Kari Levola, Maailmantapin koulukyydit
Astrid Lindgren, Smoolannin sankari
Barbro Lindgren, Hyvänen aika, Pekka
Hannu Mäkelä, Hevonen joka hukkasi silmälasinsa
Oiva Paloheimo, Tirlittan
Jukka Parkkinen, Karhukirjeitä kaamoksesta
Timo Parvela, Ella yökoulussa
Timo Parvela, Sanoo isä
Sari Peltoniemi, Gattonautti ja muita arkisatuja
Kaija Pispa, Kärpäslätkää
Ulf Stark, Sakari
Katri Tapola, Ihmetyksiä
Anneli Toijala, Kuinka etana jarruttaa
Vaasan Jaakkoo, Oottako kuullu (pakinoota aikuusille)
Kalle Veirto, Kivimutka ja pääkallonaama

Nämä kirjat tänä iltana. Toisena päivänä toisenlaiset. Että meillä Suomessa on mahtava määrä mahtavia lasten- ja nuortenkirjailijoita ja kirjoja; kuten huomaatte, joukkoon ei ole mahtunut montaakaan käännöskirjaa.

 

 

Älkää käsittäkö väärin: minua ei valta kiehdo, ei sitten pätkääkään. Jouduin kunnankirjastontätinä käyttämään valtaa, kun olin viiden ja puolen henkilön pomo. Se oli kamalaa ja raskasta. Se pakotti hakeutumaan pois, työhön, jossa ei henkilöstöjohtamista ollut.

Vaikuttaminen on eri asia. Tai no, vaikutusvalta lie valtaa vaikuttaa. Mutta se antaa kuitenkin vaikutettavalle mahdollisuuden valita; vallan käyttäminen ei anna vallan alaiselle mitään mahdollisuutta: nyt istut, niistät nenän ja olet hiljaa, sanoo vallankäyttäjä. Tai!

Olin nuori mennessäni kunnankirjastonhoitajatädiksi, 22 vee. Ikinä en unohda kirjastolautakunnan ensimmäisen kokoukseni pöytäkirjan kirjoittamista käsin oikealla mustetäytekynällä. Itkin ja kirjoitin. Itku putosi kirjoittamalleni sivulle, ja muste levisi niin, että oli revittävä sivu irti ja aloitettava alusta.

Olin kahdeksan vuotta tuossa vallan sadassa neliössä kunnantalon toisessa kerroksessa. Palkkaluokkahaarukan alempaan haaraan jättäminen sai minut hakemaan naapuriin.  Lähtiäishipoissani kysyin minua tanssittavavalta kunnanhallituksen puheenjohtajalta, olisinko saanut sen palkankorotuksen, jos olisin ollut rintavampi ja syvä-äänisempi. – En tiedä, hän vastasi, - peruisitko irtisanomisesi, jos nostamme palkkaasi? – Ei, enää en peru! Onneksi eivät nostaneet. En kirjoittaisi tätä, jos siihen hommaan olisin jäänyt.

Ja kohdun psykologia toimi: heti irtisanomisen jälkeen aloin odottaa toista lasta. Toisen kirjaston pomo otti uutisen iloisesti vastaan: - Maailmassa tarvitaan lisää lapsia, hän sanoi. Työmatka lyheni työpaikan vaihdoksessa noin kaksi tuntia päivässä, ja johtamisvelvollisuudet vähenivät kokonaan. Ja Esikko sai pikkusiskon, Sydämensyrjimmäisen.

Anteeksi tämä muistelus. Tämä on vähän perustelua koko blogillekin. Marleemumma on ikivanha, hikimuori, ikihikimuorison vaikutusvaltaa hinkuava edustaja.

Kävin ekan postauksen jälkeen avannossa.

Avanto on yhtä uusi juttu kuin blogi.

 

Vanhoja juttuja sen sijaan oli 200. paikkakunta, jolla olen kirjavinkkarina vieraillut. Se oli Aura. Olin siellä kirjailija Terhi Rannelan kanssa. Kävimme pizzalla. Ripotin vähän oreganoa pizzalle. Terhi kuvasi. Kiitos.

Kokeilen osaanko jatkaa bloginpitoa ja olen iloinen teistä, armaat lukijat.

 

 

Vallan halua, haluan vallan

Olen käyttänyt rajusti valtaa työelämäni aikana kirjastossa kirjojen valitsijana. Lihavina vuosina tilasin lastenosastolle naps tuosta vaan 12 Andrè Dahanin ja Ilpo Tiihosen Kuuta ja Kustaata tai Maikki Harjanteen Minttu karkaa –kirjaa, kuusi Tuula Kallioniemen T. Koljosta ja vaarallisia suhteita tai viisi Jukka Parkkisen Voittoa kotiin, Osku.

Vielä enemmän käytin valtaa kirjoittaessani avustajana erään maakuntalehden kulttuurisivuille vuodesta 1983 pääasiassa lastenkirjallisuudesta, mutta myös aikuisten kirjoista, teatterista, Turun kirjamessuista alkuvuosina tai jostain kulttuuria sivuavista retkistä, joita tein esimerkiksi Ranskan Caenin kirjallisuuspäiville, Ruotsin Kalmarin koulutuspäiville tai Oriveden opiston kurssille, jossa polvet ja käsi täristen haastattelin suurta idoliani Jukka Parkkista.

Maakuntalehden kulttuuritoimituksen pomo piruili minut avustajan paikalta, koska olin niin hankala, että uskalsin arvostella hänen tapaansa muuttaa otsikoita, lyhennellä tekstejä tai yhdistellä monen kirjan arviot yhdeksi nipuksi ja tiivistää poistamalla tärkeimmästä arviosta puolet pois, se oleellisin osa. Hankalaksi olin muuttunut 2006-7 vuodenvaihteessa.

Vuonna 1983 pystyi vielä jotenkuten hallitsemaan ilmestyvän lasten ja nuorten kirjallisuuden. Luin lähes kaiken, osan itsekseni, osan omille lapsille ääneen. Ensimmäinen vallankäytön vaihe oli valita mistä kirjoista kirjoittaa. Se että ei kirjoita mitään jostain köppääsestä kirjasta, on mielestäni armollisempaa kirjoittajaa kohtaan, kuin että mänttäisi, kivittäisi ja kiroilisi kirjan.

Nyt en kapinoi Kiiltomadon päätoimittajaa vastaan siksi, ettei hän koskaan antanut runokirjaani Elämän nopia kaari kenenkään arvosteltavaksi. En ehken olisi kestänyt kovaa kritiikkiä.

Kirjavinkkarina vuodesta 1989 olen myös käyttänyt valtaa ja käytän edelleen. Valtava vallan kahva on kädessä sillä, joka esimerkiksi vanhempainilloissa jakaa kirjalistan vinkkaamistaan kirjoista.

Nyt minussa on herännyt hillitön vallan halu, haluan valtaa myös kirjoittamalla kirjoista ja lukuelämyksistäni, jos kohta paljosta muustakin. Mihin kirjoittaa? Nettiin. Mitä kirjoittaa? Blogia.

Tämä on siis blogini Marleemumman mutinoita ensimmäinen postaus.

Vastustin vuosikausia blogin kirjoittamisajatusta, yksi tapa tapella siitä eroon oli tehdä SNI:n Onnimanniin Marlee-tädin plokia. Mutta se oli kurinalaista: tekstin piti olla tiettynä päivänä päätoimittajalla. Olen ymmärtänyt että blogia voi kirjoittaa milloin vain: yöllä tai päivällä, vihaisena tai iloisena. Tärkeintä uskoakseni on että, blogi-flow vie.