Suvirunomaraton - maalissa

Herään yöllä eikä unihiekkatyyppiä näy missään. Hikinen painajainen hiertää mieltä. Vannon itsekseni: En ikinä enää. En ideoi. En keksi. Tai jos joku juttu tulee mieleen, en ainakaan puhu siitä, saati että ehdottaisin yhteistyötä ja jopa ajatuksen toteuttamista. Ei. Ei koskaan. Ei sitten milloinkaan. Minulla on ResMed lievän uniapnean etäännyttämiseksi. Joskus tahdillaan henkäilevä kone esittää valtameren aaltoja ja saa minut nukahtamaan. Näin käy nyt, onneksi.Kello pirahtaa. On heinäkuun kuudes, Eino Leinon, runon ja suven päivä. Liput liehuvat suvisäässä. Tänään on Se Päivä. Mitä varten piti mennä tekemään aloite Suvirunomaratonista ja kaikki muu, jos kukaan ei tule paikalle. Jos kaikki ajattelevat, että höpölöpöpöpö, ja sitten minä leikistä suutun. En kestä tätä jännitystä, pelkoa, epäonnistumisen uhkaa. Jään peittojen alle, enkä lähde Mallaskosken Panimoravintolaan ollenkaan. Olkoon Satubrunssi, lukekoot Anna-Leena Taipalus ja Andrea Burci satuja. Minä häpeen kotona, yksin, tulkaa myöhemmin katsomaan ja säälimään silmät päästään hävennyttä!Tämä on nyt Se Päivä. Pakko nousta, pikasuihku, iso kahvi puolison kanssa patiolla, satukirjoja kassiin, runokirjoja massiin, ilonyritystä tassiin. Jotain pukeutumisajatuksen toteuttamista, ei, hellettä luvassa, kuteet vaihtoon, meikinpoikasta ja Andreaa hakemaan Satubrunssille. Mallaskoskella tälläämme verhot seinustoille, matot ja peitot lattialle, kirjoja esille ja odotamme brunssinsa päättäneitä lapsia satuja kuuntelemaan. Runsaslapsisia ja lapsellisia pariskuntia ei ole montaa. Jonkin kuulijan saamme, joten emme tulleet paikalle ihan turhaan.Brunssin jälkeen on parin tunnin tauko ennen SUVIRUNOMARATON -koitosta. Miten minua voi pelottaa ja jännittää ja kauhuttaa näin lujaa ja kovaa ja säälimättömästi? Ja miksi ei? Ei voi yhtään tietää, montako ihmistä tulee lukemaan omaa mielirunoaan, moniko tulee kuulemaan kirjastoon jättämäänsä runotoivetta, kuinka paljon on osallistujia Etelä-Pohjanmaan lavarunousmestaruuskisassa, moniko haluaa kilpailla tietämyksestään Kauko Salon laatimaan runo- ja kirjallisuustietokilvassa, kuka haluaa ihan itselöllisesti esittää omia tai jonkun muun kirjoittamia runoja? Ja miten moni runoista innostunut ihminen haluaa yksinkertaisesti istua, kuunnella ja nauttia erilaisista runoista eri tavoilla esitettyinä?Edellinen virke sisälsi enemmän kysymyksiä kuin osaa laskea. (näin lauantaiehtoona vattupuskistelun raapimana ja avantosaunan pehmittämänä).Pienen hengähdystauon jälkeen takaisin Mallaskosken Kuohuun. Alaterassilla istuu muutama ihminen, ja kello on varttia vaille neljä. Tapsutan tarvikelaukkujeni kanssa alas, ja yllätys, yllätys, teltassa auringolta suojassa onkin jo parikymmentä ihmistä: tuttuja ja vieraita kasvoja. Vau. tästä tulee totta. Vau, en ollut häärännyt turhaan. Lisää väkeä tulee terassille, vau. Kaikille etsitään hyvä paikka, kalaveessa tai auringossa.Näin lähdemme runoamaaan Seinäjoen ensimmäistä Suvirunomaratonia.Ohjelma on monipuolinen, erittäinen omaehtoinen, ennalta arvaamaton ja yllättävä. Tavoitteena oli pienimuotoisuus ja kodikkuus. Kaihdoimme kaikenlaista pönötystä. Lavarunouskisa on Pohjanmaan Kirjaijoiden järjestämänä viides. Nyt Jussi Matilainen vetää sen yleisten ohjeiden mukaan, kun tähän asti olemme järjestäneet sen Ruotsin mallilla. Osallistujia on ennätysmäärä: yhdeksän. Voiton runoilee Sakari Levä Vaasasta. Nuoren miehen ilme on näkemisen arvoinen, kun onnittelen häntä ja kerron ensimmäisen palkinnon olevan ensi vuoden Lavarunouskisan vetovastuu. Saa hän toki valita myös kirjapalkinnon.Runoraattoriin löytyy vapaaehtoisia. Tietovisassa on osallistujia. Kirja-arvat käyvät kaupaksi.Mukana on rohkeita runon tulkitsijoita, kuulemme Eino Leinoa, mutta myös itse kirjoitettuja runoja. On hyvin lämmin. Otsaa saa pyyhkäistä tämän tästä.Runo pyörii alaterassin yllä, kiipeilee likeisiin koivuihin, kampaa ruohoa ja tassuttaa terassin puulattialla. Runot tuoksuvat. Runot nousevat mikrofonin välityksellä siniselle suvitaivaalle.On Se päivä, Eino Leinon, suven ja runon päivä.Ja äkkiä kello on 18.28. Maraton kesti kaksi tuntia ja 28 minuuttia. Moni lähti tyytyväisenä: ”Ensi kesänä uusiksi!” Ensimmäisen kerran jälkeen on helppo suunnitella uutta. Valvoa uusia öitä. Korjata virheitä. Runokaraokea toivottiin. Harmittaa, etten huomannut pyytää ketään kirjaamaan esiintyjien nimiä. Siksi kiitän näin yleisesti kaikkia osallistujia ja kuulijoita: syrämmellinen kiitos.

Jaa, ettenkö ikinä enää? Muka. Enkö milloinkaan?Voi että. Tulin jo Kirja-Mallaksen sivulla luvanneeksi, että järjestämme syksymmällä Kirja-Treffit. Ja mehän järjestämme.

Taivalkosken Kirjaseikkailuleiri 2014

Taivalkoski on ihmeellinen pitäjä Koillismaalla. Vajaan 4300 asukkaan kunta vaalii suuren poikansa, Kalle Päätalon muistoa monin kiinnostavin ja ihmisiä houkuttavin tavoin. Kirjailijan kotitalo Kallioniemi Jokijärvellä on matkailukohde. Jalavan kauppaan keskustassa kannattaa myös tutustua. Ja vielä on Päätalo-instituutti ja kesäinen Päätalo-viikko runsaine tapahtumineen Iijoki-soudusta jazzeihin ja kirjallisiin keskusteluihin.

Päätalo-instituutissa ovat lukuisat kirjoittajat kokoontuneet Taija Tuomisen ohjaamille lyhyt- tai pitkäkestoisille kursseille. Monikohan kirjailija on saanut kursseilla ratkaisevan potkun kirjalliseen takalistoonsa? Instituutti on järjestänyt vuodesta 1993 Napero-Finlandian, joka on houkuttanut satoja lapsia sadunkerrontaan.

Kirjavinkkauskeikat ovat joskus poikineet jotain muuta. Jotain uutta. Jotain tosi kivaa. Näin kävi talvisella Taivalkoskelle. Istuimme kirjastotoimenjohtaja Rea Tiirola-Tynin ja Päätalo-instituutin johtajan Kati Koivukankaan kanssa rupattamaan, ja kas, Tuhansien tarinoiden Taivalkoski tarjosi 2011 Päätalo-viikolla ensi kerran Kirjaseikkailuleirin 8-12 –vuotiaille lapsille. Leiri kesti neljä päivää, joiden välissä oli yökirjasto, yö kirjastossa kirjastoväen paimentamana ja valvomana.

Tänä vuonna koimme jo neljännen kirjaseikkailun. Osallistujia oli 11 kakkos-kasiluokkalaista. Kolme yläkoululaista oli jo neljännen kerran mukana ja ilmoitti osallistuvansa myös ensi kesänä, jos he vaan saavat, niin vanhoina. Ei koko päiväsaikaan mitään hankaluuksia aiheuttanut osallistujien suuri ikävaihtelu; yökirjastossa taisi olla hieman erilaiset kikatusvolyymit eri-ikäisillä. Mutta eivät kirjastolaiset Tarja Pitkänen eikä Rea Tiirola-Tyni kieltäytyneet osallistumasta tulevanakaan kesänä.

Sain luvan lainata otteita leiriläisten teksteistä. Teimme yhdessä listan sanoista, joiden piti olla mukana tarinassa. Taija, 8, kirjoitti: Elipä kerran nalle nimeltä Zippa. Zipalla oli yksi kolilo. Eräänä päivänä kolilo oli kadonnut. Zippa päätti pyytää apua ystävältään Dipalta. Zippa lähti juoksemaan kohti Dipan taloa. Yhtäkkiä auringon eteen tuli sadepilvi. Alkoi sataa kaffaa. Zippa alkoi nauraa. Hän nauroi kaksi vuotta, kunnes eräänä päivänä hänen eteensä asteli kööri. Köörillä oli villasukat jalassa. Zipan onneksi kööri oli kiva ja mukava. Sen pituinen se.

Inkaa, 9, innoitti robottikortti: Olipa kerran robotti. Se asui pajassa. Se tanssi joka aamu. Se ei siivonnut koskaan pajaa. Se tekee työksensä leluja. Yhtenä päivänä robotti sairastui. – Voi ei, miksi sairastuin? Tauti kesti kolme viikkoa. Robotti alkoi tehdä kovaa vauhtia leluja. Se teki ensin vaikeimmat lelut eli puiset. Sitten se teki nuket ja nallet. Sitten kun se lopetti lelujen tekemisen, niin se alkoi siivota pajaa. Se oli unohtanut tanssia viime aamuna. Se näki lattiassa olevan hämähäkin verkon ja siivosi sen pois. Robotti oli ihan väsynyt ja meni nukkumaan.

Kasille menevä Sanni oli romanttisella tuulella: Katsoin bussin ikkunasta ulos ja mäin kerrostaloja. Loputtomasti. Olimme juuri saapuneet Oulun keskustaan Jonin kanssatarkoituksenamme mennä ostamaan cruiserit eli kalalaudat ja cruisailla ympäri Oulua koko päivän. Kohta bussin valotaululla luki Raksilan citymarket. Sieltä saisimme cruiserimme. Bussi pysähtyi ja astuimme bussista ulos. Minua jännitti, nimittäin tykkäsin Jonista aivan kamalasti. Siis oumaigaad. Oon menossa mun ihastukseni kanssa kaupungille. Kohta astelimmekin ulos kaupasta kummallakin kädessään keltainen cruiseri. Joni lähti heti cruisaamaan, mutta minun yritykseni päättyi siihen, että olin rähmälläni kadulla. Joni juoksi luokseni ja kysyi, olenko kunnossa. Minuun sattui, mutta minua nolotti kaksi kertaa enemmän. - Olen, vastasin ja nousin ylös. Joni lupasi opettaa minua. Hän otti kädestäni kiinni ja antoi minulle tukea, kun cruisasin. Sitten opin pikkuhiljaa ja pian cruisailimme yhdessä. Kun meille tuli nälkä, menimme Rotuaarin Subwaylle syömään. Kun siinä söin patonkiani, näin sivusilmällä, että Joni katseli minua. Käänsin pääni ja hymyilin hänelle. Hän hymyili takaisin ja otti kädestäni kiinni. Tunsin, kuinka poskiani alkoi kuumottaa ja valahdin punaiseksi. Puristin hänen kättään ja tuijotin hänen kirkkaansinisiin silmiinsä hetken. Sitten aloin taas syömään. Se oli todella hämmentävää. Päässäni pyöri kysymyksiä, kuten mitä mä sanon. Tykkääköhän Joni musta? Pitäsköhän mun tehä jotain? Mutta silti mä vaan tuijotin ikkunasta ulos. Lopulta olin kertonut Jonille tunteistani ja hän minulle omistaan. Viikon päästä olimme jo yhdessä ja kävelimme käsi kädessä koulun käytävällä.

Koirakortti innosti Eevin, 9, tarinoimaan: Olipa kerran koira nimeltä Topi. Topi asuu kaupungissa. Topilla ei ole omistajaa. Topilla oli ollut paljon seikkailuja. Eräänä päivänä Topi näki kuvansa pylväässä. Topi ihmetteli, miksi ihmeessä hänen kuvansa on pylväässä. Yhtäkkiä joku juoksi Topin luokse. Se ihminen oli Topin omistaja. Topi oli tosi iloinen löydettyään omistajansa.

Laura, 8, satuili: Olipa kerran supersankari Koirus. Koirus rakasti pelastaa ja auttaa ihmisiä. Hän eli onnellista elämää, kunnes kauan sitten ilkeä velho muutti Koiruksen pehmoleluksi. Hän silti eli onnellisena.

Kissojen sirkusmaailmaan meidät johdatti Olivia, 13: Olipa kerran kissa nimeltä Sofikeltra Punninpää. Hän oli jonglööri ja trapetsitaitelija. Hän oli notkea. Hän asusti yksin sirkusvaunussaan, jonka hän oli sisustanut kauniisti. Koko vaunun kaunein tavara oli Sofin äidin antama onnen valo. Onnen valo on Sofille tärkeä ja rakas.Ai niin, Sofi on väriltään harmaa ja hänellä on kauniita mekkoja, joissa on erilaisia kuvioita. On kirkas aamu ja Sofi on valmiina päivän sirkusesitykseen. Hän pukee äidin vanhan mekon ylleen ja harjaa turkin vielä ennen sirkusteltalle lähtöä. Hän päättää tanssahdella onnen valon ympärillä. Siitä Sofille tulee hyvä mieli. Teltalla hän hänee voimamies Kolli Katinkankaanpään ja tirehtööri Miukku Justuksen. He päättävät harjoitella vielä ennen näytöstä. DJ Katti Mutkanen laittaa musiikin soimaan. Sofi alkaa pyörähdellä lavalle. Hänen päänsä on kipeä, mutta hän jatkaa. Kun hän tekee lavalla viimeisen piruetin, hän pökertyy lattialle. Kolli Katinkankaanpää juoksee lavalle ja kyselee Sofilta, onko kaikki hyvin. Sofi ei vastaa. Voimamies käskee DJ Mutkasen soittaa Kattilan sairaalaan. Hetken kuluttua kissalanssi saapuu ja vie Sofin sairaalaan. Kattilan sairaalassa Sofi alkaa heräillä. Lääkärikissat kertovat, että Sofilla oli vähän kuumetta, mutta se menee ohi. Sofi kiittää ja jää katsomaan voimamiestä, joka istuu nurkassa. Sofi näkee hänen kädessään olevat kukat. Hän kysyy kenelle ne ovat. Voimamies kääntyy katsomaan Sofia ja sanoo kukkien olevan hänelle. Sofi hämmästyy: - Minulleko? Todellako? Voimamies nyökkää. Sofi sanoo, että hän on jo pitkästi haaveillut, että juuri voimamies antaisi hänelle kukkia. Voimamies juoksee Sofin luo ja halaa häntä. He rakastavat toisiaan.

Vuoden kuluttua Sofi ja Kolli Katinkankaanpää ovat naimisissa ja heillä on neljä pentua nimeltään: Milli. Killi, Silli ja Tilli.

Ulla Tahvana houkutti kahta kirjoittajaa. Ensin Sailan, 8, tarina: Ulla Tahvana nukkui aika hyvin. Aamulla hän heräsi pirteänä. Hän söi leipää. Sitten hän pani aamuvaatteet päälleen. Pimpom! Ovikello soi. Postimies Pate oli oven takana. Sitten kuului huutoa. Mitä ihmettä? Koira rikkoi lampun. Pepi, nyt riitti! Pepi joutui hihnaan, mutta pääsi karkuun. Ulla säikähti, mihin Pepi oli kadonnut. Pepi löytyi piikkipensaasta. Sitten heille tuli uusi koira. Sen nimi oli Tassu. Pepi ja Tassu leikkivät Ullan kanssa.

Karoliina, 13, kertoo pitemmästi: Ulla Tahvana heräsi puolen tunnin uniltaan kirjastossa. Kello osoitti kuutta. Nukkumisesta ei tulisi enää mitään. Ullan leirikaverit Mia ja Eveliina nukkuivat lokoisasti patjoillaan. Ulla kopsautti päänsä kirjahyllyyn kipeästi. – Auts, Ulla voihkaisi ja Eveliina säpsähti hereille. – Mitä sä ryskäät? hän ihmetteli. – Kolautin pääni hyllyyn, Ulla selitti ja piti kättään kipeässä kohdassa. Miakin oli hereillä, hän nauroi tyynyynsä, joten kuului vain hiljainen ääni. – Mikä noin naurattaa? Ulla kysyi kuiskaten. Hänen olonsa oli ihmeen virkeä, vaikka he eivät olleet nukkuneet melkein laisinkaan. – Näin ihan pöljää unta, Mia hekotti. – Siinä oli jääkarhuja Kanarialla! Ulla ja Eveliina repesivät nauruun. – Hyss, hiljaa, muut nukkuvat, kirjastotäti Kirsi hyssytteli. – Joojoo! Tytöt vastasivat kuorossa. Jonkin ajan päästä kuului valtava rysäys kirjastotätien nukkumapaikalta päin. – Mikä se oli, Ulla kysyi hieman peloissaan. – En tiedä, suhisi Eveliina. – Varmaan mutanttijääkarhu on hyökännyt! Mia huudahti. Ulla ja Eveliina tukkivat hänen suunsa. – Lähdetään katsomaan, varmaan rosvoja. Ulla päätti. Tytöt hiipivät jonossa hyllyjen välejä. Joku liikkui toimistossa. Ulla kyykistyi pöydän taakse, kun Eveliina jo ryömi eteenpäin. Mia vain katseli heitä huvittuneena. – Voi tytöt, tytöt kuulivat jonkun  voihkaisevan takanaan. – Mitä te täällä teette? Kirjastotäti kuulusteli. – Me kuulimme rysäyksen ja lähdimme etsimään rosvoja, Ulla selitti. – No, nyt menette ja rauhoitutte patjoillenne, kirjastotäti Kirsi käski. Työt hipsivät patjoilleen. Loppuaamu sujui rauhallisesti ilman kommelluksia.

Seitsemän lauseen tarinan Ossi, 11, selvitti tosi tiiviisti:

1. Maisemakuvaus.            Aurinko paistaa.

2. Joku tekee jotain.          Sorsat uivat lammessa.

3. Repliikki.                         Tähtää!

4. Toinen repliikki.             Okei.

5. Yllättävä käänne.           Haulikko pamahtaa.

6. Joku tekee jotain.          Sorsa kuolee.

7. Maisemakuvaus.            Lampi on autio.

Kirjastotoimenjohtaja ja runoilija Rea Tiirola-Tyni esitteli valtaisan runovalikoiman, josta lopuksi hän luki kauhurunon. Leirin kuopus, kakkoselle menevä Olivia, piirsi mielestämme niin onnistuneen pelottavan hirviön, että yhdessä päätimme kuvittaa sillä tätä kirjoitusta.

Tänä vuonna uskon taas poroihin; näin niin monta sulokasta sukellusta tien varsilta jäkälämetsiin. Uskon myös siihen, että Taivalkoskelta löytyy Kalle Päätalolle kirjallisia perillisiä, joko runsas- tai niukkasanaisia, mutta taitavasanaisia joka tapauksessa.