Terhi Rannela, Kesyt kaipaavat, villit lentävät

Hei Terhi, kiitos kirjasta!

Olin juuri lopettanut Tuntemattoman sotilaan lukemisen kolmatta kertaa ja mietin, mitä tämän  valtavan lukuelämyksen jälkeen. Ei ihan mitä tahansa.

Ystäväni Terhi Rannela  käväisi Seinäjoella ja antoi kirjansa Kesyt kaipaavat, villit lentävät, joten ei enää tarvinnut pohtia seuraavaa luettavaa. Kiitos kirjasta, Terhi!

Meillä on pitkä yhteinen taival takana. Näin sinut ensi kerran elokuun lopussa 2004 Vammalan Lastenkirjapäivillä. Haastattelit runoilija Kaija Pispaa (silloin vielä ehkä Löytty?) Rantakahvilassa.  Ihaillen luontevaa vuorovaikutusta sinun ja haastateltavan välillä. Noin nuori ja taitava, ajattelin. Paluumatkalla Tampereelle istuimme bussissa peräkkäin. Juttelimme selkänoja yli. Annoit minulle esikoiskirjasi Puhdas valkoinen.

Olen seurannut komeaa kasvuasi kirjailijana. Vuosien varrella olemme tutustuneet ja ystävystyneet. Minusta suhteemme on enemmän kuin ystävyyttä. Olet minulle rakas tyär.

Ei, edellisessä ei ole kirjoitusvirhettä. Sana oli tyär heti: pohjoisen murretta, pohjoinenhan on sielunmaisemasi. Matkapäiväkirjassasi kerrot olevasi arktinen tyyppi; pitäisikö lisätä v, jolloin olisit tyvär.

Olemme tehneet töitäkin yhdessä: koulu- ja kirjastokeikkoja Lapissa, Varsinais-Suomessa, Pohjanmaalla. Yhteiset oppitunnit ovat meiltä sujunut sutjakkaasti. Yksi erityiskiitosmaininta: nimenmaan sinä olet joka kerta tehnyt apuraha-anomukset ja –tilitykset. Mumma on vaan ollut.

Terhi askarteli Pohjanmaan kierroksestamme 2008 upean korttikirjanmerkin minulle.

Olen tykännyt kaikesta kirjoittamastasi, niin nuorten kuin aikuisten kirjoista. Sinä käytät äidinkieltämme rikkaasti, omalla tavallasi, persoonallisesti. Sinun kirjoissasi on lämmintä myötätuntoa rikkinäisiä ihmisiä kohtaan, viisas tapa kohdella erilaisia hyväksyvästi ja onnistut joka kirjassasi herättämään eloon jokaisen henkilösi. Eloon niin, että heidän mukanaan elän lukijana minäkin.

Erityisasemassa minulle on tietenkin Scarlettin puvussa, jossa sain Rekon mummana kirjoittaa pojan repliikit sillä eteläpohjalaasmurtehella, jota mä alajärvelääs-koskenkorvalaas-seinäjokelaasena tairan.

Terhi-tyär, olet vaikuttanut minuun valtavasti kahdella tavalla. Olet ollut rohkaiseva ja lempeä sparraaja kirjoittajaminulle. Olen saanut sinulta oivaltavaa ja tukevaa, myös kysymysmerkkistä, palautetta runoistani. Olen löytänyt myös kirjoittamista kuvaavista kirjoistasi mukavaa kannustusta suoraan riveiltä ja niiden välistä.

Sinun positiivisuutesi on toinen minua koskettanut ja usein alakulossa vahvistanut ominaisuutesi, jota ihailen kovasti. Tämän piirteen löytää monesti Kesyt kaipaavat, villit lentävät –kirjasta. Matkakirjana kirja saattaisi yllättää kovasti, mutta sana ”päivä” alaotsikossa lupaa kirjan olevan persoonallisen, Terhin näköisen. Mitä monenlaisimmat matkakohteet tulevat aistivoimaisina niin liki kuin olisi mukana ollut.

Myös sinä ihmisenä käyt kertomus kertomukselta tutummaksi, kun kuvaat tunteitasi: joskus pelkoa, kirjoittamisen hankaluutta tai riemua, yksinolon välttämättömyyttä, hauskoja tapauksia puolison tai matkaseuraystävän kanssa, jännitystä, vuorovaikutusta vieraitten kulttuurien edustajien kanssa ja miten kaikesta voi löytää hyvää myönteisellä asenteella.

Vaikka olen saanut monia kortteja ja käsinkirjoitettuja kirjeitä sinulta maailman eri puolilta, yllätyin kirjaa lukiessa: en toki alkuunkaan tiennyt (tai muistanut) kaikkien matkojen määrää ja suuntia.

Luettuani kirjasi mietin mitä tästä puuttuu. Ajatus vaivasi minua postilaatikolle asti, mutta palatessani Taiston kortti kädessäni tajusin: sinun matkapäiväkirjassasi ei ole yhtään valokuvaa, vaikka harrastat valokuvausta.  Pohdit itsekin tätä pitkällä Uuden-Seelannin matkallasi: ”Onko vaatimattomalla yrityksellä sanallistaa luonnon ihmeitä edes merkitystä”.

Voin vakuuttaa että on. Niin rikkaasti ja täyteläisesti olet kertonyt matkapäivistäsi, että ne todella  eivät kuvia kaipaa: tarkkana havainnojana, yksityiskohtien näkijänä, tunnelmien aistijana ja taitavana verbalistina olet sanoin teoksesi kuvittanut.