Eva Eriksson on yksi
ruotsalaisista lempikuvittajistani. Olen erityisesti nauttinut Barbro
Lindgrenin ja Eva Erikssonin yhteistyöstä, esimerkiksi Oskari-sarjasta taaperoikäisille.
Nyt Rose Lagercrantz ja
Eva Eriksson ovat tehneet hurmaavan kirjan, Onnentyttö Dunne, jonka Mäkelä
(aiemmin Kustannus-Mäkelä) on julkaissut
Raija Rintamäen suomentamana.
Kun Dunne ei saa unta, hän
laskee kertoja, jolloin hän on ollut onnellinen. Mutta huomisen onnellisuus
on epävarmaa: Dunne aloittaa ekaluokan uudessa koulussa. Toisella välitunnilla
hän huomaa yksin olevan tytön, menee hänen luokseen ja ystävystyy Ella Fridan
kanssa. Onnenaiheet lisääntyvät, kunnes Dunne saa tietää Ella Fridan muuttavan
pois.
Dunne jää asumaan
Köynnöskadulle isän ja Kissan kanssa.
”Ennen siellä asui
äitikin, mutta äiti nukkui pois. Niin sanotaan, kun joku kuolee.
Sanotaan, että hän nukkui, vaikka ei se mitään unta ole.
Ja pois – missä se on?
Nyt Ella Fridakin on
poissa. Mutta hän ei nukkunut pois.
Hän ajoi autolla
Norrköpingiin.”
Dunne suree ystävänsä
muuttoa pitkään, mutta vähitellen hän löytää jälleen iloisia ja onnellisia
asioita.

Tutkin päivittäin Ilkan
Kuolleet-palstan. Kerran kolmestatoista vainajasta vain kaksi oli kuollut, muut
olivat nukkuneet pois, kuka liikenneonnettomuudessa, kuka äkillisesti kotonaan,
kuka ryyppäysillan päätteeksi puukon iskuun. Ymmärrän kyllä, kun pitkään
sairastaneesta ja luurangoksi kuihtuneesta vanhuksesta sanotaan hänen nukkuneen
pois vaikean sairauden murtamana, mutta miksi kuolema-sanaa kaihdetaan ihan
sairaalloisesti. Asia ei muuksi muutu eufemismia käyttämällä.
Isäni ei taatusti nukkunut
pois kunnanlääkäri Westin tutkimuspöydällä 1965, eikä pikkuveljeni kolarissa
linja-auton kanssa yhdeksän vuotta myöhemmin.
Eräässä perheessä isä
kertoi oman isänsä nukkuneen pois ja lentäneen taivaaseen. Kuolema-sanaa ei
käytetty. Kun nelivuotias tyttö tuli pihalta välipalalle ja huomasi isänsä
kuorsaa krohistavan sanomalehti kasvoillaaan, tyttö alkoi parkua:” Isä, isää,
älä nuku pois!”