Paljastan naamani

Lapsena Koskenkorvalla asuimme Rengon pihatuvassa. Vietin paljon aikaa keittiön pöydän alla mielikuvitustyyppien kanssa pölpöttäen..

Kiltti lapsi en ollut, joten keittiön oven päällä oli aina piiska, pari koivun oksaa muistuttamassa tottelemisen tärkeydestä. Kerran eräs poliisi tuli asioimaan isän kanssa. Kun kurkistin pöydän alta, poliisi sanoi, että onpas flikalla pitkät piiskat. Äiti heti oven päälle katsomaan ja puolustautumaan: ”Pakko niitä on tuolla pitää, että tyttö tottelisi.” Johon poliisi: ”Tarkootin tukas olevia lettejä. Täällä niitä sanotahan piiskooksi.”Tietysti aloin parkua, mutta niin hiljaa, ettei kukaan kuullut.

Eräänä talvena mummu tuli meille ja Paavo-setä halusi ottaa meistä pihalla valokuvan. Siinä seisomme mummu, äiti edessään pikkusisko kelkassa ja minä itkien lohduttomasti. Olin varma, että joudumme siihen neliskanttiseen laatikkoon, jota P.K. räpläsi. Tilanteen laukeamista en enää muista.

”Se on niin yliherkkä”, minusta sanottiin usein, koko ajan, jatkuvasti. Se kuulosti siltä, että olen erilainen, omituinen ja outo. Itku oli herkässä, vierastin kirkkaita valoja, pelkäsin kovia ääniä, tuntemattomia ihmisiä, suurta väenpaljoutta, jotakin outoa ja uhkaavaa, joka kulki varjona vieressä. Myöhemmin se muuttui Garpin maailman kautta Pohjaemuksi, Tuhon Kädeksi, joka asuu muutaman millin niskani yläpuolella.

Koulussa opin peittämään omituisuuksiani. Outouden kätkeminen jatkui pitkälle aikuisikään. Itkin salaa vessassa, josta palasi entistä iloisempinaamainen minä.

Nuorena aloin kammota tunteenpurkauksia, joita taide sai aikaan: koskettava maalaus, kaunis musiikki, puhuttava runo. Jevgeni Jevtusenko on kirjoittanut tästä upea runon kirjassa Olen vaiti ja huudan.

Muistan hyvin, miten ensimmäisen kerran sanoin ääneen, että olen yliherkkä. Olimme Terhin kanssa Seinäjoen kirjaston lastenosastolla tarroittamassa kuvakirjoja. Terhi sanoi minulle jotain henkilökohtaista kivaa, ja minä purskahdin itkuun. Tunnustin hänelle, että tällainen minä kaiken iloisuuden alla olen: kuolemaisillani suruun, jos joku sanoo jotain kaunista. Pelkään myös kiitosta ja uskon kehumisen aina olevan oikeasti sen vastakohta.

Pohjanmaan Suurmessujen Kirjamessuilla silmäni avautuivat. Sain haastatella kirjailija Anja Snellmania hänen uudesta kirjastaan Antautuminen, jonka kirjailija on omistanut erityisherkille. Keskustelimme lähes tunnin erityisherkkyydestä, sen ominaispiirteistä, yleisyydestä, termin tulosta Suomeen ja siitä, miten Anja Snellman on antanut kasvot, avoimet kasvot erityisherkkyydelle. Myös yleisö osallistui keskusteluun.

Voisin kirjoittaa tarinan Vapautuminen. Ehkä se on tässä. Se mikä ennen oli outoutta, omituisuutta, erilaisuutta on nyt vain ominaisuus, jolle on syynä pieni vinksu aivoissa. Se ei ole pahuutta, tuhmuutta tai kummallisuutta. Ei sitä tarvitse piiskalla häätää.

Se että pyysin talonmiestä sammuttamaan edes kaksi loisteputkea neljästä työpöytäni yllä katossa olevasta valaisimesta, ei ollut konstailua, vaan todellinen tarve muuttaa työtila silmilleni paremmaksi. Tänään voin puolustautua "diagnoosilla”, kun joku huomauttaa minun taas oikuttelevan.

Erityisherkkiä ihmisiä on paljon ja erityisherkkyydellä on monia tasoja. Joku on vain muutamille asioille, yhdelle aistille, toinen kantaa valtavaa herkkyystaakkaa mukanaan. Olen miettinyt, miten paljon energiaa olen tähän ikään ehtinyt tuhlata herkkyyden peittämiseen.

Nyt näytän naamani. Olen sellainen kuin olen. Muiden hyväksyntää en enää etsimällä etsi, vaikka olen tällainen, erilainen, erityisherkkä muori.

Vertaisryhmäterapiaan en usko. Olen nähnyt ryhmiä, joissa yllytetään toisiaan sen sijaan että tukemalla hillittäisiin. Sitä ihanammalta tuntuu, kun joku kauan tuttu tulee vastaan, vaihdamme ensin kirvesvarret ja äkisti puhumme oikeasta asiasta sydämestä sydämeen, paljain naamoin.