Reaa muistaen

.              

pidän puista todemmin
kuin ihmisistä                                             

kuin ihmisistä

ne eivät kiellä taipuvansa tuulessa

eivät väitä olevansa vapaita

niillä ei ole luuloja

tosin niillä ei ole illuusioitakaan

kirjoittaa kirjastontoimenjohtaja, runoilija, laulaja ja äiti Rea Tiirola-Tyni kokoelmassaan Silti kirkas, joka voitti valtakunnallisen Runo-Kaarina –kilpailun esikoisrunoilijoille vuonna 2010.

Rea tuntui ystävältä ensi kohtaamisesta lähtien. Tapasimme Taivalkoskella Päätalo-instituutin ja kirjaston järjestämällä lasten Kirjaseikkailuleirillä. Rea opetti leiriläisille tabletin käyttöä, kertoi runoista ja ohjasi kirjoittamaan niitä.

Minulle Realla oli väkevä opetus: ”Leuka rintaan ja kohti uusia nöyryytyksiä.” Laittamattoman optimistinen elämäntapaohje!

Viime kesänä lähdimme jo toisen kerran Suvirunomaratonille lasten leirin jälkeen. Realla oli huivi päässä: hän oli toipumassa vakavasta sairaudesta. Mutta suvinen päivä runojen ystävien kanssa oli ihana  Hotelli Herkkoon kesälavalla. Kysyin Realta talvella, onko tänä kesänä ohjelmassa jälleen Suvirunomaraton. Hän vastasi, ettei uskalla luvata mitään. Syöpä oli uusiutunut.

Mesetimme kuulumisia, jotka Rean kohdalla vähitellen lyhenivät, heikkenivät ja lopulta tuli viesti: ”Lääkäreillä ei ole enää mitään keinoja. Olen kotona kipupumpun kanssa.” Pian sen jälkeen hänen FB-seinällään oli Psalmi 23, josta ymmärsin hänen hyvästelevän kaverinsa.

Rea Tiirola-Tyni oli Taivalkoskella monessa mukana, ja ihmiset jäivät kaipaamaan hyvästelyhetkeä, sillä hautajaisissa olivat vain lähiomaiset. Joku oli ehdottanut, että kirjastossa järjestettäisiin muistotilaisuus. Ja kirjaston ihanat tytöt ryhtyivät puuhaamaan Kirjan, ruusun ja Rean päivää rakkaan esimiehensä muistoksi.

Lähden Taivalkoskelle, ajattelin. En uskalla lähteä, epäröin. Olin itse melko kehnossa kunnossa, mutta pakko minun on, mietin. Ei, eivät voimani riitä. 500 kilometriä suuntaansa, ei tule mitään. Jatkuvaa soutamista ja huopaamista. Kunnes Rean isosisko kysyi FB:ssa, onko kukaan menossa Haapavedeltä Ouluun, jotta hän pääsisi Taivalkoskelle. Tämä herätti minut päättämään. Viestin Railille, että olen menossa, haen hänet Haapavedeltä ja vien perille asti.

Matka oli nopea. Puhuimme paljon, Reasta, runoista, surusta, masennuksesta, Raili toimi myös lintubongarina ja ilmoitti aina joutsenjoukoista, kurkiparvista ja muista muuttolinnuista.

Kirjasto oli tupaten täynnä Rean ystäviä, sukulaisia, tuttavia. Ohjelma oli monipuolinen: musiikkia, muistojen jakamista, laulua yksin ja yhdessä, runoja ja kirjaston Salmen ja Tarjan koskettava muistokirjoitus, joka julkaistiin myöhemmin Koillissanomissa.

Taivalkosken Kirjan, ruusun ja Rean päivä vuonna 2017 ei ollut pönötystilaisuus, vaan lämmin, Rean näköinen jäähyväisjuhla. Rohkenin käyttää puheenvuoron, kertoa vähän ystävyydestämme, jota emme koskaan ystävyydeksi sanoittaneet, emmekä luokitelleet, jätimme sen tuntemisen ja runojen tasolle. Ystävyyden määrittämisen sijaan luin Niina Hakalahden Enkelit, joka minusta on syvän ystävyyden kuva.

On ihmisiä,

joiden lähellä sauna alkaa lämmetä itsestään,

jurot hohtimet ja jakoavaimet puhkeavat

salaiseen kukkaan.

Nämä ihmiset

suostuvat hiljaisiksi varaosiksi,

paikkaavat polkupyörän puhjenneen kumin

tai hankalan olon.

He ojentavat itkevälle sadetakin.

He ovat taustalla äärettömän läsnä.

Heidän avullaan muodostuu rinki,

jossa valo vierii kasvoilta kasvoille.

Heidän käsiinsä voi unohtaa itsensä,

nähdä rauhallisesti.

”Rea oli enkeli, kuin tämä runo olisi hänestä kirjoitettu”, sanoi hänen veljensä Kari Tiirola, joka kuvaili ja analysoi leppoisan hauskasti Rean runon omasta piipahtamisestaan Rean kotona. Runo on kirjasta Silti kirkas.

eilettäin velimies tuli käymään.    
puhuttiin suvun asioita.
kiipesin puuhun katsomaan.
metsä oli valoisa

mutta outo

ja kasvit olivat tuntemattomia.

sitten velimies sanoi:

pitää mennä illaksi

emännän viereen.ois.
ja lähti pois.

Yhdessä viestissään viime syksynä Rea kertoi levittäneensä uudet runonsa potilashuoneen lattialle ja miettivänsä niiden järjestystä tulevaan kokoelmaan. Nyt me toivomme ja odotamme, että nämä runot ilmaantuisivat jostain. Realla oli ja on yhä runoillaan paljon annettavaa.