Parkanon
kirjastotoimenjohtaja Paula Latvajärvi kysyi lokakuussa, ehtisinkö käydä
Kihniössä alakoulussa vinkkaamassa 0-3 –luokille. Ehdinhän minä, tietenkin ja sopivat päivät löytyivät marraskuun puolivälistä.
Mikä ilo! Saan mennä pitkästä aikaa tekemään kirjavinkkausta!
Jokin alkoi kaihertaa
mieltäni. Kaipaan kirjavinkkausta? Peruskirjavinkkausta, ei sanataide- tai
kirjaseikkailua tai satujen luentaa ja kertomista, vaan kirjavinkkausta myös vuonna
2017.
Kaiherrus syveni, ja aloin
plarata almanakkaa. T
Tämä oli ensimmäinen kerta tänä vuonna, kun sain kirjavinkkarina kutsun. Olin kyllä käynyt Oulussa Valveella puhumassa
kirjavinkkauksesta, Taivalkoskella vetämässä kirjaseikkailua, juontamassa ja pari kirjaa vinkkaamassa Tampereella Yöstäjän
Kirjavinkkausjuhlassa, lukenut satuja siellä ja tuolla, vieraillut useissa
erilaisissa ikäihmisten kerhoissa ja kokoontumisissa, mutta kirjavinkkausta!
Elämäni tärkeintä tekemistä ei ollut haluttu mihinkään. Paitsi Tanelinrannan koulun
tokaluokkalaisten Kirjakaverin iltapäivään, jossa vinkkaustuokiot olivat vain
vartin mittaisia.
Miksi?
Miksi minä en kelpaa enää?
–kysymys kaihertaa yhä syvemmältä.
Olenko 71-vuotiaana liian
vanha? En myönnä olevani vanhus, mutta ikäihminen tietenkin olen.
Olenko kirjavinkkarina
kehäraakki?
Olenko ikärasismin kohde?
Ovatko
kirjavinkkausmenetelmät muuttuneet ja kehittyneet niin paljon, että oma tapani
on auttamatta jäänyt vanhaksi?
Ovatko kaikki opettajat
niin kyllästyneitä minuun, etteivät halua enää luokkiinsa. Lapset kuitenkin
ovat uusia, eivät he ole vielä voineet tympääntyä samaan pölpöttäjään.
Haluavatko kaikki aina
kuulla yksinomaan kuluvan vuoden uutuuksista, eikö enää luoteta lainkaan
lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkoihin?
Kuuloni on hieman
alentunut, se on todettu jo vuosia sitten. Mutta olen suunnilleen pärjännyt
tähän asti kysymällä uudelleen oppilaalta, jonka sanoista en ole saanut selvää.
Joskus väärinkuuloni on aiheuttanut jopa riemua luokassa. Joskus olen tehnyt
sitä ihan leikilläni.
Näköni ei ole koskaan
korjaantunut normaaliksi edes silmälaseilla. Silmissäni on taittovirheen lisäksi piilokarsastusta,
joka joskus aiheuttaa hieman sekaannusta: katsoessani kolmannessa pulpetissa
istuvaa poikaa viereisen pulsarivin tyttö vastaa. Olen ottanut kädet käyttöön
ja ojennan käteni sitä oppilasta kohti, jolta odotan vastausta.
Kuka vastaa näihin
kysymyksiini? En minä mitään kiiltokuvakiitoksia kaipaa, ikävöin rakastamaani
työtä, missiotani. Kihniössä sain mahdollisuuden kysyä kohderyhmältä,
asiantuntijoilta, miten ikäihmisen vinkkaustunti sujuu kolmannella luokalla. Teetin
ensin kansikuvaäänestyksen uusista kirjoista, sitten vinkkasin äänestyksessä olleet kirjat ja myös muita
kirjoja. Kolmosen oppilaat olivat matikankokeen suoritettuaan kirjoittaneet,
mitä mieltä kukin oli kirjavinkkarista. En ole lukenut mielipiteitä vielä.
Valitsen summissa neljä, jotka kunnian ja omantunnon kautta mitään lisäämättä
ja mitään poistamatta ja mitään muuttamatta liitän tähän.
POIKA: Tykkäsin siitä koska oli minun mielestäni
siinä kiinnostavia kirjoja myös hauskoja.
TYTTÖ: Hän oli mukava. Hän puhui paljon kirjoista
mitä en vielä tiennyt. Hän puhui niin pitkästi, että meinasin jopa nukahtaa.
Kirjavinkkari oli kyllä muuten todella mukava ja puhui mielenkiintoisista
asioista. Oli kiva kun hän kertoi kirjojen kirjoittajistakin. Eli oli kivaa.
POIKA: Se oli kiva koska sai äänestää
lempikirjaansa.
TYTTÖ: Kirjavinkkari oli kiva ja kirjat olivat
myös. Kirjoissa on se kivointa, että
ne olivat huumorintajuisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti