Kirjavinkkarin pitkä ja blogistin lyhyt ura

Luet nyt Marleemumman mutinoita kirjallisuudesta, ilmiöistä ja elämästä –blogin lopetuskirjettä. Tämä ura ei ollut pitkä eikä laaja: aloitin 2013 ja tämä on neljäskymmenesyhdeksäs teksti.

Alussa uhkuin intoa: minulla oli lista asioista, joista tahdoin kirjoittaa, jotka tahdoin jakaa lukijoiden – kuvittelin ystävien ja tuttujen lukevan blogiani – kanssa ja toivoin myös, että ajatukseni synnyttäisivät keskustelua. En onnistunut aikomuksissani.

Realistina löydän lukuisia syitä lukemattomuuteen samoin kuin siihen, että intoni lysähti aika pian. En ryhdy niitä nyt pohtimaan. Leikin että mumman mutinat oli kokeilu, josta opin ainakin muutaman asian, joita en tässä myöskään paljasta, pura eli avaa.

Työnä kirja

Olen tehnyt pitkän ja rikkaan työuran. Jos nuoren kesähommia tai kirjastoharjoittelijan töitä ei lasketa, aloitin kunnankirjastontätinä 22-vuotiaana Ilmajoella. Lopetin Omakerhon ohjaajana 71-vuotiaana viime toukokuussa. Väliin mahtuu viitisenkymmentä vuotta kirjastonhoitajan, satutädin, kirjastonkäytönopettajan, sanataideohjaajan, runopiirinvetäjän, kirjaseikkailuttajan ja ennen kaikkea kirjavinkkarin töitä ympäri Suomea, 228:lla paikkakunnalla.

Kirjavinkkarin toimeen kuului paitsi lasten lukemaan houkuttaminen myös vanhempien herättely ja kutsuminen kirjan maailmaan.

Tärkeä runo

Vanhempainillat kouluilla ovat olleet minulle kutsumukseni ihanin ja haastavin osa. Ensimmäisestä illasta Kepon koulun nelosluokkalaisten vanhempien edessä, jossa luennoin paperista tärisevin polvin, olen kokemuksen myötä vapautunut puhumaan kirjojen kanssa ilman valmista tekstiä. Vanhemmille täytyy näyttää kirjasta pitäen, miten hauskoja, houkuttelevia ja myös viisaita lastenkirjat ovat. Parhaita palautteita ovat olleet seuraavana päivänä kirjalistan kanssa kirjastoon tulevat aikuiset, ja iloisena muistan myös Rehupiiklesin Joose Tammelinin sanat Jalasjärvellä: - Kyllä vedit hyvän shown. Tosin se en niinkään ollut minä vaan vinkkaamani kirjat!

Olen usein aloittanut vanhempainillan kirjastonhoitaja ja kirjailija Bo Carpelanin runolla:

Juuri kukaan ei lukenut. Äiti luki.

Ja minä perässä, kadoten ulkomaailmasta.

Kaukana siitä ettei osaisi erottaa

                                            uneksittua ja nähtyä.

Oppii näkemään.

Osaa myös varautua onnettomuuksiin,

se tuntuu siltä kuin voisi pahoin.

Se mitä ihmiset pitävät pakona on kenties valmiutta.

Meidän aikuisten tehtävä on antaa lapsillemme, kaikille lapsille, myös naapurin tai sille ihan vieraalle vastaantulevalle, joka pysähtyy juttelemaan, valmiuksia. Valmiuksia kohdata elämä.

Sain Bo Carpelanilta luvan käyttää runoa Kirjavinkkarikirjassa, jonka ensi painos ilmestyi 1995 (BTJ Kirjastopalvelu Oy), ja vanhempainilloissa. Huomasin joskus jonkun äidin hipaisevan silmäkulmaansa runon lukemisen jälkeen.

Ehdoton kuvakirja

Debi Gliorin Kulta pieni (Suom. Ilpo Tiihonen, 3.p. WSOY 2009) on ehdoton vanhempainillan lopetuskirja, ainakin alakouluilla. Myös tämä vetoaa tunteisiin, vierittää herkästi kyyneleitä poskille, mikä minusta on vain hyvä juttu. 

"Entäs sitten", sanoi Pieni,

"kun ei ollakaan vierekkäin,

voitko mua vielä rakastaa

vai jääkö rakkaus tänne näin?"

---

"Ne (tähdet) loistavat, loistavat aina vaan,

eivät kuole, ei kuole rakkauskaan."

Jos illan aluksi herättää vastuuntuntoa Bo Carpelanin runolla, vinkkaa sitten nauruhermoja kutittelevia kirjoja (kiitos Tuula Kallioniemi, Jukka Iltkonen, Timo Parvela, Sari Peltoniemi, Kari Levola, Nopolan sisarukset, Arnold Lobel, Astrid Lindgren, Roald Dahl, Ulf Stark – ja kymmenet muut) ja lopettaa rakkaudentäyteen kuvarunoon, uskon illan olleen merkityksellinen, pysyvän muistissa ja vetoavan kirjan puolesta ja kirjalle.

Lainaamalla kirjastosta maksutta kirjoja, ottamalla lapsi liki ja lukemalla hänelle ääneen vanhemmat voivat taata lapsilleen valmiuksia: keskittymiskyvyn ja pitkäjänteisyyden vahvistumisen, mielikuvituksen ja sanaston laajenemisen, itsetuntemuksen ja myötätunnon kehittymisen ja antaa turvallisuuden tunteen.

Kivoja kirjavinkkauskokemuksia Kihniöltä - osa I

Parkanon kirjastotoimenjohtaja Paula Latvajärvi kysyi lokakuussa, ehtisinkö käydä Kihniössä alakoulussa vinkkaamassa 0-3 –luokille. Ehdinhän minä, tietenkin ja sopivat päivät löytyivät marraskuun puolivälistä.

Mikä ilo! Saan mennä pitkästä aikaa tekemään kirjavinkkausta!

Jokin alkoi kaihertaa mieltäni. Kaipaan kirjavinkkausta? Peruskirjavinkkausta, ei sanataide- tai kirjaseikkailua tai satujen luentaa ja kertomista, vaan kirjavinkkausta myös vuonna 2017.

Kaiherrus syveni, ja aloin plarata almanakkaa. T

Tämä oli ensimmäinen kerta tänä vuonna, kun sain kirjavinkkarina kutsun. Olin kyllä käynyt Oulussa Valveella puhumassa kirjavinkkauksesta, Taivalkoskella vetämässä kirjaseikkailua, juontamassa ja pari kirjaa vinkkaamassa Tampereella Yöstäjän Kirjavinkkausjuhlassa, lukenut satuja siellä ja tuolla, vieraillut useissa erilaisissa ikäihmisten kerhoissa ja kokoontumisissa, mutta kirjavinkkausta! Elämäni tärkeintä tekemistä ei ollut haluttu mihinkään. Paitsi Tanelinrannan koulun tokaluokkalaisten Kirjakaverin iltapäivään, jossa vinkkaustuokiot olivat vain vartin mittaisia.

Miksi?

Miksi minä en kelpaa enää? –kysymys kaihertaa yhä syvemmältä.

Olenko 71-vuotiaana liian vanha? En myönnä olevani vanhus, mutta ikäihminen tietenkin olen.

Olenko kirjavinkkarina kehäraakki?

Olenko ikärasismin kohde?

Ovatko kirjavinkkausmenetelmät muuttuneet ja kehittyneet niin paljon, että oma tapani on auttamatta jäänyt vanhaksi?

Ovatko kaikki opettajat niin kyllästyneitä minuun, etteivät halua enää luokkiinsa. Lapset kuitenkin ovat uusia, eivät he ole vielä voineet tympääntyä samaan pölpöttäjään.

Haluavatko kaikki aina kuulla yksinomaan kuluvan vuoden uutuuksista, eikö enää luoteta lainkaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkoihin?

Kuuloni on hieman alentunut, se on todettu jo vuosia sitten. Mutta olen suunnilleen pärjännyt tähän asti kysymällä uudelleen oppilaalta, jonka sanoista en ole saanut selvää. 

Joskus väärinkuuloni on aiheuttanut jopa riemua luokassa. Joskus olen tehnyt sitä ihan leikilläni.

Näköni ei ole koskaan korjaantunut normaaliksi edes silmälaseilla. Silmissäni on taittovirheen lisäksi piilokarsastusta, joka joskus aiheuttaa hieman sekaannusta: katsoessani kolmannessa pulpetissa istuvaa poikaa viereisen pulsarivin tyttö vastaa. Olen ottanut kädet käyttöön ja ojennan käteni sitä oppilasta kohti, jolta odotan vastausta.

Kuka vastaa näihin kysymyksiini? En minä mitään kiiltokuvakiitoksia kaipaa, ikävöin rakastamaani työtä, missiotani. Kihniössä sain mahdollisuuden kysyä kohderyhmältä, asiantuntijoilta, miten ikäihmisen vinkkaustunti sujuu kolmannella luokalla. Teetin ensin kansikuvaäänestyksen uusista kirjoista, sitten vinkkasin äänestyksessä olleet kirjat ja myös muita kirjoja. Kolmosen oppilaat olivat matikankokeen suoritettuaan kirjoittaneet, mitä mieltä kukin oli kirjavinkkarista. En ole lukenut mielipiteitä vielä. Valitsen summissa neljä, jotka kunnian ja omantunnon kautta mitään lisäämättä ja mitään poistamatta ja mitään muuttamatta liitän tähän.

POIKA: Tykkäsin siitä koska oli minun mielestäni siinä kiinnostavia kirjoja myös hauskoja.

TYTTÖ: Hän oli mukava. Hän puhui paljon kirjoista mitä en vielä tiennyt. Hän puhui niin pitkästi, että meinasin jopa nukahtaa. Kirjavinkkari oli kyllä muuten todella mukava ja puhui mielenkiintoisista asioista. Oli kiva kun hän kertoi kirjojen kirjoittajistakin. Eli oli kivaa.

POIKA: Se oli kiva koska sai äänestää lempikirjaansa.

TYTTÖ: Kirjavinkkari oli kiva ja kirjat olivat myös. Kirjoissa on se kivointa, että ne olivat huumorintajuisia.

Sinä lauantaina ei halattu

RAEKUURO

 

Sitä lauantaita ei tehnyt epätavalliseksi aiemmin sovittu koulutus Sanataideyhdistys Yöstäjän ohjaajille, sitkeä, ääneenkäyvä tauti, kikatusterapiatreffit Tuulan kanssa, Marken tapaaminen sattumalta vaan raekuuro.

                      Minusta on kiva matkustaa junassa. Seinäjoelta Tampereelle mieli saa  siivenpoikaset, mutta jos Tikkurilaan tai Helsinkiin asti menee, ehtivät ajatukset paperille. Ei käynyt mielessä peruuttaa Pian järjestämää koulutusta, vaikka olin potenut jo toista viikkoa. Pakkasin kirjat pyörälliseen matkalaukkuun, sen kokoiseen, joita useimmat ihmiset vetävät usein perässään lentokentiltä matkustamoon ja kiroillen ähkivät ne matkatavaratilaan. Ihmiset ovat usein typeriä.

Ääneni oli kamala, käheä ja alakuloinen, mutta tunnin ja vartin sitä jaksaisivat todelliset lasten- ja nuortenkirjallisuuden ystävät kuunnella. Jos jaksavat yleensä mitään kuunnella lauantaina.

                      Tuula Puudeliniemi oli vastassa asemalla, terhakkana, punahuulisena ja hyväntuulisena kuten aina. – Ei, ei halata, torjun hänet, ja hän pakkaa kirjakapsäkkini autonsa perälle. Istun käsimatkatavaroineni hänen viereensä.

Siis Tammelantorille? hän sanoo. – Sen reunamille.

Tuula pysäköi auton kadun varteen, käy ParkkiMittariPirkolla ja palaa lappusen kanssa. – Vajaa kolme tuntia! Mielessä käy oma auto, jonka aika Pirkolle loppuu tuntia ennen paluutani. Kolikot loppuivat ennen kuin pysäköintilupalappu oli tunnilleen kypsä. Mutta eivät ne lauantaina jaksa, ainakaan näin kylmänä, ajattelen.

                      Istumme Aamuruskossa ja nautimme mainiosta salaattiuuniperuna-annoksesta. Se on iso ja todella hyvä. – Tää kyllä hakkaa Tillikan pyttikset, sanon Tuulalle. – Joo, tullaan aina tänne. Sitä en kommentoi, sillä minusta ”tulla aina tänne” on liioittelua. Ikkunan eteen lampaannahalla vuoratulle terassituolille istuu mukinsa kanssa hattupäinen mies, jolla on aurinkolasit ja näyttävä hopeasormus joka sormessa. Yhdessä on korkea piikki. – Selvä mafioso, sanon. – Suoraan Sisiliasta. – Eikä, Tuula kieltää, - Tuo ei ole italialaista tyyliä nähnytkään. Se on paljon lähempää. – Joo, niin tietenkin. Varsin voissa paistetun oloinen. Seuraamme tarkasti miehen ja ohikulkijoiden vuorovaikutuselkeitä. Niitä ei ole. Tuula kuitenkin koittaa vaania miestä vastikään Teneriffalta ostamallaan suurentavalla peilillä. Saan siitä todistevalokuvan kehnolla kännykkäkamerallani.

Ohi kävelee tuntunoloinen mies. – Kuka tuo on? Pave Maijanen? utelen. – Eikä, se Dave Lindholm. – Ihan tosi. Mitä se täällä tekee? – Se asuu täällä. Muistelemme Daven upeimpia lauluja, kun ohitse pyyhältää Salla Simukka. – Katto, Salla juoksee Daven perässä! Ei siitä isompaa vitsiä eikä naurua heltiä. Saahan Salla juosta kenen perässä haluaa.

Nyt tarkkailemamme henkilö on tyhjännyt mukinsa, nousee ja lähtee salkkuineen kohti toria. Meillä on hauskaa kehittäessämme mafiosolle suomalaiskuvioita huumeineen, puukkoineen, pimuineen.

Äkisti saan Seinäjoki-kohtauksen. Ohi kävelevät Helena Martikkala, exkollega, ja hänen puolisonsa. Ilmehdin ja huiskutan Juhanille, mutta he näyttävät menevän menojaan. Ei, he palaavat takaisin ja tulevat tervehtimään. Vaihdamme pari kuulumista. Minusta on ihanaa nähdä heidät Tampereella, Tammelan torin kupeella. Tekisi melkein mieli nousta halaamaan. Seinäjoella näemme noin kerran vuodessa  Prismassa, jollen mene Helenan työpaikalle. – Me olemme matkoilla, Helena avaa heidän kävelyään. - Nyt pitäisi löytää hyvä ruokapaikka. Illalla on vuorossa Tampere-talossa konsertti. Hyvästelemme. Mainostamme Telakkaa. Toivotamme hauskanpitoa puolin ja toisin.

                      Koulutuspaikka on lähellä, Kyllikinkadulla. Ystävällinen Tuula kuskaa minut ihan oven eteen, josta soitan ovenvartijalle. Pia tulee pian, ja tämä Tuulan hirnuttama mumma muuttuu asialliseksi kirjavinkkariksi.

Kerhotila ei ole täynnä kuulijoita, mutta paikalla oleviensanisohjaajien ilmeet ovat odottavat, etenkin Urholla, kahdeksan kuukautta. Meidän vuorovaikutuksemme toimii loistavasti ja leveästi hymyten.

                      Pölpötän ja pölpötän, välillä juon hunajavettä ja jatkan taas kirjojeni kanssa. En muista että koskaan tällainen tauti, flunssa, blundsa, räkätauti ja yskä, olisi kaatanut minua niin petiin, että olisin perunut kirjavinkkauksen. Olen vinksahtanut kirjavinkkaukseen. Sitäkään vink-sausta ei ole vielä mikään saanut nurin, ei tauti, taivaalta satavat norsut eikä raekuuro.

                      Keskustelemme paljon. Yöstäjäläiset kertovat kirjakokemuksistaan lasten ryhmässä. Opin uuden sanan: kaksoisyleisö. Double audience.

                      Saan lahjaksi ihania Yöstäjän kortteja aimo nipun. Myös heidän antologiansa Kerran joku avasi kirjan ja se alkoi puhua siirtyy käsimatkatavarakassiin.

                      On aika lopettaa kirjavinkkausluento ja lähteä junalle. Pia käy kotonaan vaihtamassa ulkovaatteet.

                      Kävelemme jutellen asemaa kohti. Tuuli on kolea. Pilvet pitävät pikakiitokisoja taivaalla.

                      Äkkiä vastaamme pyöräilee tuttu tyyppi. Marke. Voi Pyhäiset Pihlajan Marjat! Marke. Tapasimme edelliskerran 10 vuotta sitten, suunnilleen.

Menen pyörätielle ja kättäni ojentaen huudan: - Pysähdy! Pysähdy!

                      Pia katsoo minua kummissaan. Pyöräilijä katsoo minua ihmeissään. Likellä olevat ihmiset vaikuttavat hämmentyneiltä. Vihdoin Marke tunnistaa, pysähtyy ja on ottaa askeleen Ei, ei halata, sanon. – Olen helevetin kipiä.

Marke kertoo lapslapsestaan ja minä omistani. Saman tien meidän yllemme kehittyy

musta ja äkäinen pilvi. Raekuuro alkaa äkisti. – Mene, mene, sanon Markelle, joka on ehtinyt sanoa meilooteksensa. – Kyllä mä sen muistan. Marke pyöräilee raekuuroon.

                      Juna tulee saman tien, kun saavumme laiturille. Emme halaa Pian kanssa. Toivottelemme iloisia tapaamisia ja olemme siinä tosissamme.

                      Vaunu on lähes tyhjä. Levitän takkini laukkuhyllylle kuivumaan. Samoin Sari Peltoniemen neuloman ihan oikean värisen huivin. Alan lueskella saamaani antologiaa. Sivulta 18 löydän kirjasen nimitekstin kokonaisena.

                      Kerran joku avasi kirjan ja se alkoi puhua. Tapaus oli siinä mielessä harvinainen, että kirja änkytti puhuessaan. Kirjoittaja on Adele. Ikää ei paljasteta. Lopetan lukemisen ja jään miettimään tarinaa.