Kirjavinkkarin jäähyväiskeikasta

"Kirjavinkkaus oli tosi kivaa, koska hän luki hassuja tarinoita." Jelena

Kihniön kirjavinkkauskeikka marraskuussa 2017 taisi jäädä viimeisekseni. Se oli kiva ja antoisa: lasten palautteet synnyttivät iloa ja kiitollisuuden tunteen. Kirjavinkkarin työ ei useimmiten tuntunut työltä vaan hauskalta seikkailulta uusien ja erilaisten lasten parissa.

Kihniön kolmosluokan ohjelmassa oli kirjankansiäänestys. Mukana oli kahdeksan uudenpuoleista kirjaa, joista lapset saivat valita kannen perusteella kolme houkuttelevinta. Olin valmistellut lyhyen kirjavinkin jokaisesta kirjasta, jotka puhuin sitten äänestystuloksen selvittyä takaperoisessa järjestyksessä. Sen jälkeen äänestettiin jälleen, mutta lasten mielipiteet eivät juurikaan heilahdelleet kirjavinkkauksen takia tai ansiosta.

"Kirjavinkkauksessa oli kivaa, koska sai äänestää lempikirjaansa." Eemil

 Eniten ääniä, 13, kisassa sai Kristiina Mäkimattilan kirjoittama ja kuvittama Olonkolo. Lyydia Moukun suuri seikkailu 1 (Marketiimi).  Tämä tuhti, kisan paksuin teos, saturomaani kiinnosti kovasti myös hauskan ja jännittävän tarinan takia. Itseäni huvitti kovasti henkilöiden mielikuvitukselliset nimet ja heidän puhumansa venkula kieli.

Toiselle sijalle, 11 ääntä, nousi puolestaan pienin, lyhyin ja nopeimmin luettava jännäri, Kristian Peltoniemen II etsivää ja autovarkaat (Valmiixi). Kirjoittaja on 11-vuotias koululainen, joka on seikkailuttanut etsiviään jo kolmessa kirjassa. Tämä kirja sai supermyönteisen palautteen myös Niittyvillan yläkoulun pojilta, joille luin sen ääneen keväällä.

Samalle tokasijalle (11 ääntä) ylsi myös Henry Ahon ja Harri István Mäen herkullinen yhteistyö, Minivampyyrit ja Okto Pussi. Teuva on kirjallisuuden maailmankartalla tämän hulvattoman ja mielikuvituksellisen tarinan myötä.

Yhdeksällä äänellä sijoittui neljänneksi Juha-Pekka Koskisen ja Miranda Koskisen runomittaan riimitetty Gabriel Hullo ja keskiyön kestit (Haamu). Tämä kauhutarina vaatii toisenkin ääneen  lukukerran ennen aukeamista, ja oikeastaan kolmannen, nimittäin Miranda Koskisen verrattomien kuvien katselukerran.

Tasaiset neljä ääntä saivat loput neljä kirjaa. Haamun kustantama Rosario Garcia Gilin Roosa ja vaaleanpunainen kummitus, jossa Roosan perhe muuttaa uuteen kotiin, vanhaan taloon. Sieltä Roosa löytää ystäväkseen vaaleanpunaisen kummituksen, jonka kanssa tutustuu vanhan talon  haamustoon ja niiden hankaliin kokemuksiin.

"Hyvä puoli oli se, että se oli hauskaa ja huono puoli, että ei luettu jotain kirjaa 2 sivua." Aku

Anna Haanpää-Vesenterä on kirjoittanut jo kolmannen kirjan Vaahteranlehtipojasta, Vaahteranlehtipoika ja pellavakantinen kirja. Vaahteranlehtipoika, Erno, ei ole ihan tusinatyyppi, hän on täynnä pohdintaa, kysymyksiä, pelkoja, uteliaisuutta, kiinnostusta, mielikuvitusta. Vaahteranlehtipoika-kirjat ovat varmaan parhaimmillaan pienelle porukalle ääneen luettuina, jolloin niitten herättämistä ajatuksista voidaan myös jutella.

Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen kirjoittama ja Miranda Mordin kuvittama Kummajaisten kylän salaperäinen syksy on kolmas Haamun kustantama Kummakylä-tarina. Korpikylän mysteerejä pohtii kuuden ystävyksen jengi, joka joutuu jännittävien ja pelottavien ilmiöiden eteen. Mummo on salaperäisten tapahtumien keskeinen henkilö. Entä jos hän onkin noita? Kirjan henkilöt ovat kutos- ja seiskaluokkalaisia, tapahtumat niin jännittäviä, että ehkä kolmoset olivat liian nuori kohderyhmä tälle kirjalle.                    

Marketiimin julkaisema on Helena Nummisen ja Harri István Mäen tekemä Lillin villin seikkailut –kirja. Lilli saa kokea hurjan jännittävän seikkailun yöllä, äidin, pehmeän karhuemon nukkuessa viatonta unta. Sairaalasta lähdetään kiertämään maailmaa, joudutaan rosvojen maahan, ja välillä herää epäily, pysyvätkö Lilli ja seikkailukaverit koskaan enää palaamaan takaisin.

 "Se oli todella hauskaa, kun hän luki monenlaisia kirjoja, koska niitä oli hauska kuunnella ja siitä sai hyviä lukemisvinkkejä." Helmi

Kirjakapsäkki Seinäjoen kirjastossa

Seinäjoen kaupunginkirjasto, Pohjanmaan Kirjailijat ja Etelä-Pohjanmaan kesäyliopisto järjestivät Kirjakapsäkin 10.9. Seinäjoen kirjastossa. Ohjelmassa olivat Kirja vieköön –spesiaali, PoKin Open mic sekä koko ajan avoinna olevat Kirjabasaari ja Kirjavaihtari.

Kirja vieköön – osuudessa saimme kuulla seitsemää kirjailijaa. Hannele Puhtimäki haastatteli runoilijoita Anne Syrjälää, Teija Ahtiaista ja Anita Malkamäkeä. Haastateltavat runonaiset ovat hyvin erilaisiaa, silti moni asia myös yhdistää heidän kirjoittamistaan. Jokaiselta on hiljan ilmestynyt runokirja: Annelta Sydänpuu (Sananjuuri) ja Anitalta Unelmien risteyksessä (Sananjuuri), jotka ovat esikoisteoksia, ja Teijalta toinen runokirja, Heijastuksia (Sananjuuri).

Runo lähtee liikkeelle usein sanasta, myös tunnelmista, mielikuvista, ja se voi kypsyä kävellessä: ”Mitä pidempi lenkki, sen parempi!” kertoo Anne Syrjälä, joka kokee olevansa ”veistäjä, ei runon lihottaja”. Allekirjoitan tämän: pitkillä lenkeillä turhat sanat taatusti karisevat. Annesta runolle ryhtyminen, aloittaminen on usein vaikeaa, mutta sitten lähtee kirjoittaminen: omien ajatusten siivilöiminen ja selkiyttäminen.

Teija Ahtiaisen runoissa toistuvat ikuisuus, valo, toivo, ja hän ilmaiseen mielentiloja luonnon kautta. Teija kokee, että sanoilla voi vaikuttaa ja lohduttaa. Suuria elämyksiä ovat olleet

esiintymiset kirkossa, jossa hän on kokenut saavansa parhaan palautteen ja ymmärtänyt vuorovaikutuksen suuren merkityksen. ”Kirjoitan, siis olen” on Teijan motto, ja pahin uhka kirjoittamiselle on ajan vähyys.

Anita Malkamäki on koonnut seinäjokiaiheisen runokokoelman. Osa runoista on syntynyt nuoruudessa, suurin osa kuitenkin viime aikoina. Anitaa ei vaivaa enää niin ankara aikapula nyt, kun hän on päässyt eläkkeelle: hän nauttii heittäytymisestä omaan kirjoittamiseen. Runojen kirjoittaminen on opettanut Anitalle havainnoimista ja tarkkailemista.

Hannele Puhtimäki kysyy myös haastateltavien lempirunoilijoita. Teija ihailee Arto Juurakkoa, Maire Loppia ja Tommy Tabermannia, Anne Mirkka Rekolaa ja Anita Saima Harmajaa.

Mervi Heikkilän haastateltavina ovat nuortenkirjailijat Päivi Artikainen ja Kristiina Mäkimattila.

Äikänope Päivi Artikaisen esikoiskirjan, Adiós!-nuortenromaanin idea syntyi muutama vuosi sitten vappukävelyllä. Itsestään selvästi tyttöpäähenkilöksi istui Valpuri Laakso, joka ei aluksi ole innostunut kokonaisesta lukuvuodesta Fuengirolassa. Tunteet kuitenkin tasaantuvat ajan kanssa. Kirjan kieli mietitytti kirjailijaa paljon, se on osin nokkelaa nykykieltä, mutta vaati myös harkintaa, että kirja ei vanhenisi samassa tahdissa kuin kieli muuttuu. Kirjan ilmestyminen jännitti Päiviä kauheasti, mutta jännitys muuttui huikeaksi iloksi. Sitä on lisännyt myös kirjailijan saama hyvä palaute.

 

Kuvittaja, kirjailija ja monitoiminainen Kristiina Mäkimattilalta ilmestyy kohtapuoliin saturomaani Olonkolo (Marketiimi). Lyydia Moukun suuren seikkailun alku löytyi unesta. Lyydia-rouva kuuluu jäpinkäisiin, Rouskunperän jääräpäiseen sukuun. Nyt hänen on jätettävä tuttu ja turvallinen koto ja lähdettävä jännittävälle ja tapahtumaiselle matkalle pelastamaan Gerhard Moukkua. Vaikka Kristiina on kuvittanut monia kirjoja, esimerkiksi Marjukka Niemen kirjoittamia Villami-kirjoja, hän kuvittaa ja maalaa tätä saturomaaniaan sanoin, ”erityisupein, keksityin uudissanoin” luonnehtii haastattelija Mervi Heikkilä.

  

Kirjastoalan opiskelija Joona Viljanen on saanut haastateltavakseen Henry Ahon ja Juhani Kellosalon, kaksi äärimmäisen erilaista kirjailijaa: Henry on pursuava ja runsassanainen, kun taas Juhanin ilmaisu on runoilijalle ominaisesti tiivistä ja välillä niukkaa. Tuottelias Henry on kirjoittanut lastenkirjoja, nuortenromaaneja, novelleja, dekkareita, eikä kauhukaan ole hänelle vieras genre. Kirjoittaminen merkitsee Henrylle toisiin maailmoihin pääsemistä. Hyvä esimerkki on romaani Ukko ja hyrrä (Reuna), joka kuvaa jo sata täyttäneen ukon ja Hyrrä-kissan päivää, jolloin ei tapahdu mitään. Paksussa teoksessa (460 s) hiljanen Viljanen kertoo kissalleen elämänsä kulusta: kolhuista, kommelluksista, mutkista ja matkoista. Yleisön joukosta nousee naishenkilö kiittämään Henryä Ukon ja hyrrän synnyttämästä lukuelämyksestä: ”Minä niin tykkäsin”, kiittää nainen.  ”Paras palaute”, myhäilee kirjailija.

Juhanin tuotantoon kuuluu runoja, romaaneja, esseitä ja kolumneja. Hän sanoo kirjoittamisen olevan ajatusten hahmottamista ja tulkitsemista. Aiheita kumpuaa musiikista ja luonnosta. Entisen rokkipojan runokokoelmassa voi olla monen tyylisiä runoja, jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden sinfonian tapaan. Viime vuonna ilmestynyt Kaksi miljoonaa (Länsirannikko) muodostaa löyhän trilogian aikaisemmin julkaistujen proosateosten Hanneksen evankeliumi ja Kymmenen kanssa. Juhani mielii kirjoittaa vielä runoja, mutta pohtii samalla, mistä niille löytyy kustantaja.

Kirja vieköön –osuuden jälkeen on vuorossa PoKin Open mic. Siellä piipahtavat teksteineen Eero Peltoniemi, Anita Malkamäki, Jussi Matilainen, Heli Kataja, Anna Hiipakka ja Sanna-Leena Knuuttila kertomassa selkokielisestä historiallisesta kirjastaan. Koko Kirjakapsäkin ajan esillä olivat pohjalaiset kustantamot: Haamu kustannus, Sananjuuri, Heleena Lönnrothin Zuppa di Porri ja Valmiixi.

Pohjanmaan kirjailijat kokeilivat parina vuonna Kirjamessujen herättelemistä Seinäjoella muiden messujen kylkiäisinä, mutta kokeilu ei ottanut tuulta alleen saati syttynyt liekkeihin. Tänä vuonna myöskään Vaasassa ei kirjamessuja ollut.

Ehkä onkin tärkeämpää järjestää Kirjakapsäkin luonteisia pieniä, kodikkaita kirjallisia tapahtumia, jossa tuodaan esille lähikirjailijoita ja kustantamoita. Tällaisten minimessujen luulisi houkuttavan kirjallisuuden ystäviä kuulolle ja ehkä jopa keskustelemaan kirjoista. 

Ajatus osallistumisesta Hesan kirjamessuille ahdistaa, eikä taida Turussa sen väljempää olla. Jotkut osaavat perehtyä messuohjelmaan ja laatia itselleen oivallisen suunnistuksen saadakseen messuista kaiken irti, ja heitä onnittelen. Itsellä ei kärsivällisyys riitä.

Ymmärrän toki hyvin, että kirjamessut ovat niin kustantajille kuin kirjailijoille tärkeää markkinointia, ja niinpä toivotan hyvää myyntiä kaikille lähikustantamoille, jotka Turkuun ja Helsinkiin matkaava messuilemaan.

Nuoruus on rankkaa

Henry Aho, Arvet. Romaani kiusatuista. Reuna. (Kustantamo lähetti)

Kirsti Kuronen, Paha puuska. Karisto. (Kustantaja lähetti)

Terhi Rannela, Läpi yön. Otava. (Kirjailija lähetti omistuskirjoituksella)

Nuoruus, aikuiseksi kasvaminen on toisinaan niin kipeää ja rankkaa, että sitä ei melkein kestä. Joskus ei kestä lainkaan.  Jos omien kasvukipujen lisäksi kokee kiusaamista, väheksyntää, piittaamattomuutta, hylkäämistä ja vanhempien riitoja, ymmärtämättömyyttä, alkoholismia, omavaltaisuutta, voi pienikin asia aiheuttaa maailmanlopun, nuorelle koko elämän lopun.

                                                       

                                                                                                             

Henry Ahon Arvet kuvaa neljän nuoren silmin elämää ja tapahtumia yläkoulussa seiskaluokan alusta alkaen. Lailan perhe muuttaa Vaasasta Teuvalla, ja se on suomalaisen isän ja Japanissa syntyneen äidin tyttärelle shokki ja maailmanloppu. Teuvalle, jossa ei koskaan liene nähty ulkomaalaistaustaisia lapsia ja nuoria.  Laila on sopiva kohde sormella osoittamiseen.

Jarkko kirjoittaa runoja. Kun äikänope menee paljastamaan sen koko luokalle, saavat muut oppilaat taas yhden syyn kiusata erilaista rillipäätä. Myös isän mielestä Jarkon satuilu samoin kuin äidin maalaaminen on turhanaikaista töhertelyä.

Tomista kesälomat ovat perseestä. Nykyisen kodin isä ja äiti ryyppäävät.. Samaa se oli entisessä perheessä: Tomi ei paljon saanut kokea kodin lämpöä ja turvaa. Koulussa Tomi on kunkku. Hän on hyvä keksimään kiusaamistapoja , joiden kohteena usein on nyhverö Jarkko. Tomi hankkii tupakkansa näpistämällä ja rahaa saadakseen varastaa muutakin tavaraa.

Milla, naiivi ja paksu tyttö kuvaa Milla Magian maagisessa  päiväkirjassa kuvaa ajatuksia ja tunteitaan. Miten jännää on seiskan alku. Silloin Millasta tulee nainen. Mutta koulussa ei olekaan kivaa. Kukaan ei ole Millan kanssa. Häntä osoitellaan ja hänelle nauretaan.

Koulu ja elämä eivät suju kellään näistä nuorista leikiten ja odotusten mukaan. Kaikilla on sietämättömän rankkaa. Jos joskus on hyviä hetkiä, on syytä olla varuillaan, sillä kuilu, pohjaton kuoppa odottaa milloin tahansa, ja siellä pohjalla väijyy kuolema, itsemurha. Henry Aho kirjoittaa nopeasti, rönsyillen. Jos olisin Reunan kustannustoimittaja, olisin ehdottanut kirjailijalle tekstin tiivistämistä.

Arvet on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta: kaikkien nuorten kanssa työskentelevien soisin sen lukevan

                                                                                        

Kirsti Kurosen  Paha puuska -runotarinan isosisko Hilla: ” Jo vuosi siitä/eikä kukaan ole jaloillaan/äiti vetää unilääkkeitä/isä muutti Tallinnaan/mummu rukoilee/ja minä olen yksin”

Lauri meni junan alle seiskaluokan ekana päivänä. Kasin aloittanut Hilla on tolaltaan, samoin kuin koko perhe ja muut Laurin tunteneet.

Hilla kerii runoiksi muistoja Laurista, keskinäiset juttelut, hautajaiset, ihmisten suhtautumisen ja syyn pohtimisen. Miksi Lauri, miksi? Onko oltava syy? Eikö ”paha puuska” riitä? Onko Pinja syyllinen väärään numeroon lähettämänsä tekstarin takia?

Vai olisiko Lauri leikkinyt lännenelokuvan sankaria ja kuvitellut selviävänsä maatessaan kiskojen välissä?

Aika hälventää tuskaa, aika helpottaa hyväksymään, aika auttaa toipumaan ovat tuttuja fraaseja. En sanoisi niin kenellekään, en, vaikka olen kokenut fraasien olevan totta oman pikkuveljeni kuoleman jälkeen. Kuronen osoittaa myös ajan vaikuttavan surijaan: viimeisessä runossa Hilla on kaksi ja puoli –vuotiaan Lasse-poikansa kanssa Laurin ja Hillan yhteisellä kivellä ja kajauttaa poikansa pyynnöstä Laurin muistoksi sanoittamansa laulun:  ”lennetään, liidetään, linnunrataa kiidetään/sinisillä pysäkeillä tankataan”, johon jatkaa: ”lusinoita, luusuja, luisleivän kannikoita”.

Kirsti Kuronen kirjoittaa koskettavasti ja hellästi menettämisen ja luopumisen surusta. Hänellä on hieno kuvasto: jotkut runot ovat herkkiä akvarelleja, toiset mustan tussin kovia viiltoja.

                                                                           

Terhi Rannelan Läpi yön -kirjan alaotsikko on ”Tarina unelmasta, jonka toteuttaminen pelasti yhden tytön elämän”.  Itsemurhaa yrittänyt Maria kuvaa päiväkirjassaan elämäänsä sairaalasta pääsyn jälkeen. Maria on kunnianhimoinen kympin tyttö, joka kokee kotona elämisen ”aika ajoin yhdeksi helvetiksi”. Onneksi hän on löytänyt oman rauhan paikkansa, päiväkirjan kirjoittamisen. Maria on päättänyt tulla kirjailijaksi, eikä hän luovuta hevin, vaan kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa sinnikkäästi päiväkirjan ohella kirjaa, novelleja ja joskus runoja. Hän postittaa tekstejä kustantajille ja pyytää arviota Nuoren Voiman Liitosta.

Perhe ei ole kannustava. Isä juo, pikkusisko Anna ilkeilee ja äiti myötäilee isää. Parasta perheessä on ukki ja mummola, jossa Maria viettää paljon aikaa. Koulussa menee tänään hyvin, huomenna huonosti, rakkain kaveri Tiija on olemassa, nyt ja aina. Masto on poikaystävä, melkein vakituinen, mutta muitakin poikaihmisiä Maria elämässä on. Kirjastossa on kirjoittajapiiri, jossa tyttö viihtyy mummojen joukossa. Nämä ihastelevat Marian tekstejä, syystäkin.

Läpi yön kuvaa herkän, tunteellisen ja älykkään tytön tasapainoilua mielen aallokoissa hyvin monitasoisesti ja –tahoisesti. Päällimmäisenä on positiivinen, tulevaisuuteen ja epävarmaan itseen luottava tuntu. Kasvukuvauksen lisäksi Läpi yön on erinomainen opas kirjailijuudesta haaveilevalle, sillä Marian periksi antamattomuus ja sitkeys on myönteinen malli.