Seinäjoella
oli Kirjavinkkariyhdistyksen ja kumppaneiden järjestämä koulutuspäivä. Ujo vaatimattomuuteni joutui koetukselle, kun ihan päivän alussa
Markku-setä, Pirkko ILmanen, Terhi Piikkilä ja Susanne Mikkola kukittivat, lahjoivat Kuningas
Babarilla ja Pepillä ja halasivat Suomen Nuorisokirjailijoiden myöntämän
Pääskysen onneksi. Ilahdutti se syrämmen pohjasta, toresta, mutta nolotti
pinnalta. Mun on vaikeaa olla ittenäni estradilla, mutta kirjavinkkarina en
pelkää mitään, en edes Kari Hotakaista, jonka kirjoja vinkkasin taannoin miehen
istuessa tyypillisen ilmeikkäänä vieressä.
Sitten
tuli se päivä, jota en halua ajatella. 67 vuotta on liian paljon tähän ikään.
Lahjojakin sain. Tuula Puudeliniemi ilahdutti hillittömästi uudella
puhelimensuojuksen, joka on soma ja sievä kuin karamelli. Viikon sitä
käytettyäni se katosi. Tuntuu tosi kurjalta, kun karkkimaista
Kissanainenpussukkaa ei löydy mistään. Puhelinkin palelee.
Syysloma
oli viikolla 42. Sunnuntaina aloin aivastella, nokka vuoti, vilutti ja koko
kroppa oli kuin hakattu. Olin luullut, etten kolme vuotta eläkkeellä oltuani
eläisi enää koulujen lukujärjestyksen mukaan, mutta väärin. Olemme pitäneet koko syksyn
kahtena päivänä viikossa Seinäjoen tokaluokilla italialais-suomalaisia
sanataidetyöpajoja, joten tietenkin sairastuin lomalla, kuten kunnon työläisen
kuuluu. Onneksi blundsa hellitti ennen lapslapsen tuloa.
Se
oli lomalama. Lamaloma, lama, johon lohtua toivat, arvasitte oikein, kirjat.
Uudet ja vanhat kirjat. Kirsti Ellilän Kaivatut
(Karisto) oli mieluisa lukuelämys. Sen syvästi koskettava ja haikeankaunis
tarina pakottaa pohtimaan paljon ja odottamaan uutta lukukertaa. Helpommalla ei
päästänyt Emma Puikkosen Matkamusiikkia (WSOY).
Tässä surullisessa ja hupaisassa road tripissä dementoitunut pappa ja
keski-ikäistyvä nainen matkaavat hajoamaisillaan olevalla Corsalla Savoa kohti.
Elämäänsä ihminen ei saisi itse säädellä, ei ainakaan yli kasikymppinen, ja
kuolema tulee vääjäämättä. Kaksikon matkatekoa seuraa salaperäinen hirvi, joka
lisää teokseen uuden kerroksen tuumittavaksi. Toinen uudelleen luettava kirja.
Lasten
oikeuksien päivänä pääsen Kokkolaan puhumaan lapsien puolesta, syrämmen
kyllyyrestä, peräti puolitoista tuntia. Otan mukaan erilaisista lapsista
kertovia kirjoja. Ensimmäisenä kaivan esille Kaarina Helakisan Pikku Joonaksen (0tava, 1984), joka liikutti minua jälleen, aivan yhtä
voimakkaasti, kuin sitä ensi kertaa lukiessani. Kirja ei ole yksinomaan
surullinen, siinä on myös huumoria ja viisautta, ja ”kaiken yllä hellyys
väräjää”.
Tuula
Kallioniemen Rottaklaanin (Otava, 2008) Ykän on tultava ulos
virtuaalimaailmasta. Yllätyksekseen poika ystävystyy pyörätuolilla liikkuvan
CP-vammaisen Niemisen ja tämän ystävien kanssa. Melko kapeasti elämää katsovan
Ykän on pakko tarkistaa suhtautumistaan niin Näätään, Antikaiseen kuin
äitiinsäkin. Rottaklaani on hauska kirja riipaisevan vakavista asioista.
Halusin
vielä lukea Arja Puikkosen FJ-palkitun kirjan, jossa yhtenä tärkeänä tyyppinä
on pimahtaneen tuntuinen poika. En ensin muista kirjan enkä päähenkilön nimeä,
enkä löydä kirjaa mistään. Minulla on valitettavasti kirjahyllyjä joka huoneessa
mielivaltaisesti ja osin peräkkäin hyllyihin puskettuna. Missä hitsissä se
Puikkonen piileksii? Samalla etsin puhelinpussiani,
jonka pikkukissa taatusti on taatusti kätkenyt. Luovutan välillä ja aloitan
Pekka Hiltusen Ison (WSOY). Olin
lukenut Hiltusen aiemmat kirjat ja tykännyt niistä kovasti. Iso on työläs,
liian runsas makuuni. On pakko harppoa silloin tällöin. Olisin suonut Hiltusen
tiivistävän tekstiään: vaikka isosta ja lihavasta naisesta kirjoittaakin, ja kirjoittaa
paikoin loistavasti ja koskettavasti, ei tarvitsisi ”isotella”.
Helsingin
kirjamessuilla ei minulla ollut mitään tekoa tänäkään vuonna. Messupäivät
seurustelin lapslapsen kanssa, jotta hänen äitinsä pääsi tekemään
kirjailijantyötään niin Kauhavan kirjastossa kuin kirjamessujen naisdekkaristipaneelissa.
Lauantaina Greta ja minä ajelimme Hyllykallion Pomppulaan, jonka väenpaljous ja
meteli eivät varmaan paljon jääneet jälkeen messumenosta. Istuksin rauhassa,
tikkusin polvenlämmitintä ja silloin tällöin seurasin Gretan touhuja.
Alitajunta
teki työtä. Pomppulasta palattuamme marssin olohuoneen kirjahyllylle, siirrän
eturivin kirjoja, ja sieltä takaa pilkistää Arja Puikkosen Haloo, kuuleeko kaupunki (Otava, 2003).
Kirjan
löytämisestä iloisena päätän löytää myös puhelinpussukan. Missä se voi olla? Mistä
en ole vielä etsinyt. Kurkkaan kerran vielä sängyn alle ja sen ja kirjahyllyn
väliseen nurkkaan. Siellä on satusoppia varten ostamani pinkki verho. Verhon
alta kuultaa muovipussi. Ähkin itseni kapeaan rakoon, otan verhon ja
muovipussin ja löydän. Niiden alta löydän Kissanainenpuhelinpussukkani, jota
tästedes kotona kyllä säilytän tyynyn
alla, kassakaappia kun ei talossa ole.
P.S.
Lyydia on taitava viisikuukautinen katti. Se oli onnistunut työntämään pussukan
vetoketjussa roikkuvat puupompulatkin pussin sisään.
Veräs nyt henkee, hyvä ihminen. Tommonen konttailu voi tossa iässä käydä vaaralliseksi. Mutta löytöjä on aina kiva tehdä. Minäkin löysin kaksi vuotta kateissa olleen geepeeässän vaatekaapista. Hyvät sienireitit ovat taas tallessa.
VastaaPoistaKun vielä löytäisi parittomille sukille parit. Siinä, jos missä on mystiikkaa. Sukkien parisuhteiden oudoissa kiemuroissa.
Tyynyn alus voi olla jollekin asialle hyvä paikka. Mulla se on huolinukkejen piilo. Vaikka, ei ne oikein virkaansa aina toimita. Missä lienevät öiseen aikaan haahuilemassa, kun huolet vain tunkevat uniin.
Terkut Gretalle ja kirjailijattarelle
Puudelniemeskältä
Kiitos, Puudeliniemeskä! Terkut menivät perille, ehtivät vielä ennen huomista lähtöä.
PoistaMitä jos sinä keräiset parittomat sukat tyynyn alle ja aina uuden ilmaantuessa tarkistaisit, oliko parittomissa jo samanlainen. Voisit ottaa sukkahousut uuteen käyttöön: toiseen pulttuun omat ja toiseen puolison parittomat!
Heh.
PoistaLaitas tuo Niksipirkkaan, niin saat palkkion.
Puudelniemeskä