Mahtava viikko

Maanantaina ahkeroin Taikeen monikulttuurisuusapuraha-hakemuksen. Järjestäisimme työparini Andrea Burcin kanssa italialaissuomalaisia kirjaseikkailuja kesäkirjastoissa, niin että kirjastoille jäisi maksettavaksi vain kulut.

Sain valmiiksi myös Etelä-Pohjanmaan Kulttuurirahastolle selvityksen käyttämästämme 3000 euron monikulttuurisuusapurahasta. Järjestimme 11 satutuokiota, joissa oli yhteensä 574 kuulijaa (Jurva kiri ykköseksi 160 kuulijalla kahdessa tuokiossa) ja 11 kirjaseikkailua, joihin osallistui 112 lasta (nyt Nurmo johti 21 osallistujalla). Tusina lehtijuttua tempauksistamme on selvityksen liitteenä.

Tiistaina aamuysiltä alkoi suomalaisitalialainen Sanaseikkailu-työpaja  Alaviitalan koulun tokaluokassa, jonne myös Honkakylän kakkoset tulivat. Otimme mukaan myös Alaviitalan ekat, koska luokka on yhdysluokka. Lasten palaute oli kivaa ja posiitiivista.

Illalla sain istua Näin on kirjat –kiertueen yleisönä kuuntelemassa kirjailijoita. Osa yllätti. Osa hämmästytti.

Keskiviikkona työlään hammaslääkäri-istunnan jälkeen ajelin synnyinkotikuntaani Alajärvelle, jossa olin vastaamassa Ikäihmisten seminaarin otsikkoon Luovuutta kaiken ikää. Tietysti nyt kuten aina, puhuin minkä ikäisille tahansa, mukana oli runsaasti, lähes puolet lasten- ja nuortenkirjoja. Perusteluksi kerroin Ismo Loivamaan toimittaman kirjan Lapsuuden rajamaat nimiesseestä, Bo Carpelanin Rajamaa-esseestä. Luin myös tärkeimmän runoni, edelleen Bo Carpelania:

Juuri kukaan ei lukenut. Äiti luki.

Ja minä perässä, kadoten ulkomaailmasta.

Kaukana siitä ettei osaisi erottaa uneksittua ja nähtyä.

Oppii näkemään.

Osaa myös varautua onnettomuuksiin,

se tuntuu siltä kuin voisi pahoin.

Se mitä ihmiset pitävät pakona, on kenties valmiutta.

Olin tehnyt listan mukana olevista kirjoista. Jälkeenpäin kyseltiin sekä lasten että aikuisten kirjoista. ”Ne tais tykätä sinusta”, Liisa-täti sanoi. ”Ei ne muuten ois joka välissä taputtaneet”.

Ennen seminaaria isän sisko, Maija, 77, tarjosi piimävelliä.

Seminaarin jälkeen, äidin pikkusisko, Liisa-täti, 85, tarjosi lihapullia.

Torstaina päivitin tunnelman seinälle: Jos ihiminen itte tietääs, milta se oikiasti näyttää, se jäis petihin, eikä ainakaa lähtisi Turkuhun. Luulen että jokunen ymmärsi.

Andrealla ja minulla oli Sanaseikkailutyöpaja ensin Keski-Nurmon alakoulussa ja sen perästä Kouran alakoulussa. Livistin tieheni vähän aiemmin ehtiäkseni viemään tämän siunatun vekottimen siivottavaksi Dateciin ja sitten Turun junaan.
Rakastan junassa matkustamista silloin, kun juna ei ole tupaten täysi. Pikajunat ovat suosikkejani.

Perjantaiaamuna olin tietoisen hidas. Kirjoitin kolme korttia: Alajärven tädeille kiitokset ja Remulle terveiset. Messukeskus oli entisenlaisensa. Varmaan toistakymmentä kertaa olen Turussa messuillut. Etsin ensimmäiseksi Vinski-lavan. Samassa tilassa olimme Tanelinrannan nelosluokkalaisten ja heidän Paula-opensa kanssa demonneet Sanajalkaseikkailua vuonna 1999.

Seuraavaksi hain Suomen nuorisokirjailijoiden osaston – tasan talon toisesta päästä.
En huomannut laskea kaikkia tuttuja enkä halauksia.
Kellon kumahdettua 12 Tuija Lehtinen huusi Vinski-lavalta: - Tuu ny jo tänne, palkittava!” Menin. Tuija piti puheen, ojensi minulle PÄÄSKYSEN ja kukkapuskan.  Olin iloinen. En hyppinyt. Olin onnellinen. En itkenyt. Vinkkasin kiitokseksi kaksi Jukka Itkosen runoa kirjasta Rinkeli Ronkeli, joka minulta on varastettu, mutta onneksi osaan vinkit ulkoa, runojen loppuja sen sijaan en muista. Esitin Otavan Katalle toiveen uudesta painoksesta.

Kyl määki ole ilomielinen, ku Turust palaan.