Pesäpallokesän päätös

Pesäpallosta on iloa, häpeää, surua ja kipua

Meillä oli neljännet pesisharkkojen päättäjäiset. Tutustuimme hohtokeilaamiseen. Viime vuonna olimme avantosaunalla, ja jäin koukkuun, ihanaan, rauhoittavaan, raikastavaan koukkuun. Onneksi keilaamassa oli noin tuhat ihmistä ja melkomoinen möly, joten koukku ei nyt osunut. Kovin pitävästi. Ainakaan vielä.

Iloa ovat tuottaneet Sinimailaset ja pesisharkat. Päävalkku Liisan ja Viuhkavalkku Leenan johdolla lämmittelee, pallottelee ja joskus oikein pelaakin hirviän ja kauhian kiva sakki sekalaista väkeä: miehiä, naisia, jalkapalloilijoita, salibändinpelaajia, muuten vaan pesistyyppejä  ja yksi hikivanha . Kuulostanee paljommalta kuin on, mutta pesisharkat ovat olleet kesäviikkojen kohokohtia. On ollut mahtavaa huomata, että olemme kehittyneet. Eka harkoissa osuin mailaan ehkä kerran kymmenestä yrityksestä. Osumisprosentti nousi pitkin kesää niin mukavasti, että Kivistön Rauni olisi iloinen, jos tietäisi.

Häpeää koin pesiskentällä lukioaikana saadessani uudet vihreät velvetonhousut hajalle. Kertoisin mieluusti syöksyneeni kotipesään juoksua tuoden, mutta kompastuin vain juokseviin jalkoihini.  Sitä paitsi pallo oli lukkarin räpsässä ennen kuin minä maassa ja housunpolvessa reikä.

Häpeän sitäkin, miten autuaasti olen pelatessamme unohtunut ihailemaan pallon kulkua kentälle sen sijaan että oisin kiihdyttänyt ykköselle. Ja mun joukkue on tietenkin joutunut paiskimaan hommia monin verroin korvatakseen itsetuhopaloni.

Pallon kiinni saaminen on toinen juttu. Siinä en ole hyvä. Kerran sain kopin, kun ojensin käteni. Pallo lensi suoraan räpsään ja jäi siihen. Ihmettelin hyvän aikaa tapahtunutta. Oliko se onnenkantamoinen, en tiedä, sillä en tiedä, mikä onnenkantamoinen on. Koppi se joka tapauksessa oli. Ja sen kopin lyöjä teki tietenkin ihmettelyni aikana täyden kierroksen kentällä.

Ai niin, harkoissa mä huudan. Onnistumisen ilosta, silloin kun onnistun, ja lujaa huudankin. Kerran tein kunnarin. En enää muista, mikä kesä se oli. On minua uhattu kortilla karjumisesta, mutta silloin suustani syöksähti ruma sana.

Kipua tuotti urheiluvamma. Pallo tuli somasti räpylään, mutta nousi siitä naamalle nenäpieleen, heitti silmälasit maahan ja kyynelkanavan tyhjäksi. Oli kammottavaa pelätä silmän olevan märällä poskella. Parin päivän päästä piti mennä lääkäriin ja röntgeniin ja toiseen lääkäriin, joka konsultoi kolmatta. Vaikken saanut edes kunnon mustaa silmää, jokin infraorbitalishermo oli pinteessä ja puudutti kasvojen vasemman puolen. Onneksi vain viideksi viikoksi, ei loppuelämäksi, kuten nuori lääkäri uhkaili ja saman tien suositti osallistumaan seuraaviin harkkoihin.

Kossun, Koskenkorvan Urheilijoiden pelejä olen seurannut samat kolme kesää, jotka olen hölköttännyt Sinimailaisten mahtavissa pesisharkoissa.

Alun perin menin katsomaan Kossun E-poikien pelejä, joissa veljenpoika Olli otti komeita koppeja takakentällä. Kossun miesten supersarjaan innostuimme Hannelen kanssa, koska hänen veljenpoikansa Juho pelasi siinä.

Nykyinen pesäpallosäännöstö ällistyttää. Ennen tarvittiin kolme haavaa, ja se oli palo. Nyt nämä saavat kopitella lähes koko miehistön verran, ennen kuin kuolevat. Ja mitä varten ne tiputtavat kopit maahan, en ymmärrä. Siitä on usein seurannut juoksuja.

Katselin kesällä viisi C-99 –nuorten pelejä. Kossu voitti ja hävisi. Pesäpallossa käy aina niin. Oli innoittavaa seurata paitsi nuorten pelaamista myös heidän valmentajiensa työskentelyä ja ennen kaikkea vanhempien ja isovanhempien kannustushuutomeininkiä. Kossu-Ylivieska –ottelussa huomasin pariskunnan istumassa puun varjossa ja etenkin naisihmisen huutavan tämän tästä: - Hyvä, Paavo! Ei aikaakaan, niin tämä kannustajatar kipitti luokseni ja kysyi: - Oletko sinä Leena? Tunnustin. Hän oli serkkuni Irma Kaunisto Vimpelistä, jonka lapsenlapsi Paavo pelasi Ylivieskan väreissä, koska Vimpelistä ei ollut löytynyt joukkuetta leirille. Vimpelistä ei ollut joukkuetta Nuorisoleirillä! Emme Irman kanssa ottaneet yhteen, vaan halasimme kuten serkuksille sopii.

C-nuoret ovat herkässä iässä. Siksi yritin olla huutelematta veljenpojan nimeä ja vaan taputin, kun kossulaiset onnistuivat. Valmentajien ohjeet, kireät komennot ja kiitokset kuullaan varmasti kentälle. – Liikettä, Mirko, älä nuku, valkku voi karjaista. Mahtaako se tuntua pahalta? En tiedä. Tässä Mirko-tapauksessa huutaja on oma isä.

Surullista on kuunnella vituilla ja perkeleillä tehostettuja tosisikahuutoja, varsinkin kun likellä on pikkutenavia. Ilkeätä, manaamisella makeutettua karjuntaa, pelaajia piikitteleviä törkeyksiä, jotka kohdistuvat omaan joukkueeseen. Surettaa jo se, että vieraat oovat niskan päällä; onko pakko vielä huutamalla lisätä omien ja kannattajien alakuloa. Näitten möykkääjien takia olen monesti joutunut vaihtamaan paikkaa.

Onnistuneet juoksut riemastuttavat. Kossulaisten kunnarit ilahduttavat niin, että pakko on vähän huutaa, ilosta.

Pari ehdotusta pesäpallon katsojien hyväksi:

-        kiroileville huutelijoille oma äänieristetty katsomo

-        lasten pullojenkeruu tikkaripalkalla ehdottomasti kiellettävä

-        pallopoikia vastaavia pallomummoja nuorten peleihin; Irmakin varmaan ryhtyy pallomummoksi. Etkö ryhdykin?