Apilan sydän

Sinä tammimaanantaina luomeni olivat surusta raskaat: en halunnut herätä, en halunnut nousta, en halunnut, en.

Olin luvannut esitellä Apila-kirjastoa, Erkille, joka ei vielä ollut ehtinyt käydä siellä.

Tietysti nousin, join teen, tälläydyin ja lähdin. En itkenyt matkalla kirjastoon, se ei ollut itkemistä, kyyneleet vaan vuotivat puuteriin uria, kyynelsin, kyynelöin.

Tietenkin olet utelias: Erkin tapaamisen vuoksiko, ei, ei, vaan suru syntyi tunteesta, että maanantait ovat liian lyhyitä, erityisesti tammimaanantait.

Kymmeniä vuosia sitten tokaluokkalainen poika näytti minulle Alvar Aallon suunnitteleman kirjaston sielun. Olin esitellyt taloa luokalle lastenosastolta aikuisten lainaushallin läpi alas varastoon, käsikirjastoon, ruoskimiskoppiin, ylös musiikkiosastolle ja sieltä pitkää käytävää takaisin lastenpuolelle. – Lattia on liukas, ette saa juosta, huusin juoksuun säntäävien lasten perään jäädessäni kävelemään siilitukkapojan kanssa hitaammin. Seurasin, miten hän katsoi ympärilleen, pysähtyi lainaushallin neuvontatiskin luona, nosti katseensa korkealle katon rajaan seinäikkunoita kohti, huokasi syvään: - Miten kaunista! Tammiaurinko siinsi vinosti kapeista ikkunoista kirjastoon, pieni pöly tanssi kilossa, varjot ja valot leikkivät isossa hallissa. ”Miten kaunista!”

 Sillä hetkellä ymmärsin Alvar Aallon pyrkimyksen, hänen arkkitehtuurinsa ytimen ja aluksi vankilana pitämäni kirjaston sielun. Olen kohta kolmekymmenvuotisen kirjavinkkariurani aikana käynyt sadoissa kirjastoissa, monissa useamman kerran. Joidenkin kirjastojen sielun tuntee oitis sisään astuessaan: Helsingin Rikun, Mynämäen, Salon, Lapuan, Kurikan, Kauhavan, Hankasalmen, Kolarin ja Taivalkosken kirjastojen esimerkiksi. Muutamien kirjastojen sielua en ole lainkaan aistinut.

 Apila on erilainen kirjasto. Olen piipahdellut, istunut, osallistunut tilaisuuksiin, esiintynyt, kokoustanut, tikunnut, kahvitellut, etsinyt kirjoja, hakenut varauksia, mutta Apilan sielua en ole tuntenut.

 Lähdemme Erkin kanssa kiertämään Apilaa. Kurkistamme lastenosastolle, Piilomaahan, jossa Helena hyllyttää kontillaan kirjoja, vilkaisemme paljaaseen, juhlavaan lukusaliin, kierrämme aikuisten osastoa, laskeudumme Lukuportaikkoa musiikkiosastolle, katsomme näyttelytilan ja palaamme ylös. Saan varaamani Kauniin sydämen ja jatkamme ylös kahvilaan. Mennessä pysähdymme katsomaan näkymää Lukuportaikkoon, kirjasaliin ja ulos antavalle ikkunaseinälle. Erkin havainnot ja kommentit raottavat Apilan lehtiä ja avaavat sen sydämen: se ei ole mikään yksityiskohta, arkkitehdin omapäisyys kirjahyllyn päädyn infosta, katon raaka pinta, oudot pehmustetut kolot musiikkiosaston seinässä, outo ikkuna katon rajassa tai toinen lattian rajasta lähtevä. Ylhäältä päin kolmilehtisenä näkyvä Apila on nelilehtinen: neljäs lehti sisältää kirjat, muun aineiston ja ystävällisen henkilökunnan. Apilan sielu ja sydän on kokonaisuus: rakennus, tarinat ja tieto kirjoitettuna ja kuvattuna, musiikki, lehdet, runot, sadut.

Ja sanat, kauniit suomalaiset sanat, meidän rikas perintömme.

Juttelemme Erkin kanssa pitkään monenlaisista asioista. Olen kiitollinen hänelle siitä, että hän näytti minulle Apilan sydämen samoin kuin se pikkupoika muinoin avasi minulle Aalto-kirjaston sielun.

Ajan kotiin täysperävaunurekan jäljessä. Auton perässä ihan alhaalla vasemmalla on kirkas, punainen, pieni valo, joka pyörii. Onko lampun päällä propelli vai pyöriikö lamppu.

Tammimaanantaini on kyllin pitkä, jotta ehdin löytää Apilan sielun, parantaa Erkin kanssa maailmaa, kohdata muutamia ystäviä ja iloita rekan punaisesta pyöriväisestä.