Kun ei millään malttaisi jättää kesken

Olen vuosikymmeniä lukenut ja arvostanut enemmän lasten ja nuorten kuin aikuisten kaunokirjallisuutta. Olen kokenut lasten- ja nuortenkirjat tasokkaammiksi ja monikerroksisemmiksi kuin aikuisille suunnatut kirjat. Tilanteeni on muuttunut, kun kirjavinkkauskeikkani kouluille ovat vähentyneet, vaihtuneet sanataide- ja kirjaseikkailuiksi ja pyynnöt tulla vinkkaamaan aikuisille ovat lisääntyneet.

Nyt luin peräjälkeen kolme aikuistenromaania, joita en millään olisi malttanut jättää kesken: 

Anneli Kanto, Pyöveli. Gummerus. (Kirjailija lähetti kauhealla omistuskirjoituksella varustettuna),

Eppu Nuotio, Mutta minä rakastin sinua. Otava. (Ostin tädille synttärilahjaksi ja tietysti luen ensin) ja

Tiina Raevaara, Yö ei saa tulla (lainasin kirjastosta)

En pyri arvioimaan kirjoja, vaan esittelemään niitä, kertomaan niistä kirjavinkkarin tapaan, vähän. Ja tietenkin toivon herättäväni lukuhaluja.

Miten voi kolme täysin erilaista kirjaa vedota, houkuttaa ja kiehtoa täysin samalla tavalla, ehdoitta ja voimalla. En millään olisi malttanut jättää näistä mitään kesken ennen viimeistä pistettä. Ja senkin jälkeen kirja eli vielä ajatuksissa kysymysmerkkeinä ja keskusteluna kirjan henkilöiden kanssa.

Onko romaanin ja lukuromaanin ero tässä? Mäkelän Matti käytti Anneli Kannon Pyöveliä arvioidessaan sanaa lukuromaani, mikä herätti vastahakoisen pohdinnan. Koen lukuromaanin olevan nopeasti luettu ja ”sillä siisti” –kirja, kun taas romaani on tosi siisti vaatiessaan pohtimaan sen henkilöitä ja tapahtumia vielä lukemisen jälkeen.

Anneli Kannon Pyöveli on kamalaa luettavaa, mutta samalla se on inhimillistä ja myötäelävää kerrontaa pyöveliksi joutuneiden miesten ja heidän perheidensä elämästä 1600-luvun Pohjanmaalla. Pyöveliys periytyy isältä pojalle. Samalla periytyy ”hyvien ihmisten” halveksiva suhtautuminen näihin esivallan alimpiin edustajiin.

Anneli Kannolla on uskomaton taito kirjoittaa kovista kohtaloista, iljettävistä teoista oikeuden toteuttamiseksi niin hellän neutraalisti, ettei lukijan tarvitse sulkea silmiään tai kääntää päätään sivuun.

Päinvastoin: tämän tästä saan hymähtää jollekin kirjailijan omaääniselle oivallukselle.

Pyöveliä lukiessa mieleen palasi Raili Mikkasen kirja Kahdentoista vala. Se sijoittuu samaan aikaan ja samoille tapahtumapaikoille.

 

Tiina Raevaara on minulle ihan uusi kirjallinen tuttavuus. Aloitin Yö ei saa tulla –kirjan hieman ennakkoluuloisesti, mutta ei montaa sivua tarvinnut edetä, kun olin jo lumoutunut. Kirja arkitaso saa pelottavia ulottuvuuksia, kun Johannes tapaa vuosien jälkeen ystävänsä Antin. Tämän sisar Aalo oli ollut Johanneksen rakastettu, ja tytön itsemurhan jälkeen elämä oli muuttunut vaisuksi ja tarkoituksettomaksi.  Antin paluu kostamaan sisarensa kuolema nostaa monentasoisia myrskyjä myös Johanneksen koettavaksi. Mikä on todellista, mikä on mielikuvitusta, mikä on painajaismaista unta? Lukiessa monesti tuli mieleen vaasalaisen Marko Hautalan teokset.

Yö ei saa tulla otti minusta kovan kopin, eikä päästänyt irti ennen kirjan loppua. Tulen varmasti lukemaan myös Raevaaran aiemmat teokset.

Erityispapukaijamerkin kirjailija saa viipeen-muodon käyttämisestä!

Epäröimättä ja ilolla tartuin Eppu Nuotion kirjaan Mutta minä rakastan sinua. Luin sitä varovasti, ettei kirjan synttärilahjakseen saava tätini aavistaisi tekostani.

Kaksi eronnutta yksinäistä keski-ikäistä tapaavat toisensa asuntonäyttelyssä, ylimmässä kerroksessa makuuhuoneen edessä olevassa pienessä tilassa, katsovat toisiaan ja näkevät toisensa syvemmin ja täydemmin kuin useimmat meistä koskaan ketään. Karin, epävarma historianopettaja kokee jotain ihan uutta.

Myös Lauri tuntee löytäneensä oman ihmisen ja juoksee Karinin perään ehdottamaan tapaaamista.

Näin alkaa kahden kypsän aikuisen rakkaus, johon mutkia tekevät monet lähimmäiset, työtoverit ja sukulaiset.

Mutta minä rakastan sinua on kaunis ja hellä tarina keski-ikäisten rakkaudesta.  Huumorin avulla Eppu Nuotio on viisaasti välttänyt kaiken lässynlässyn ja pusipusin, Kirja on täyttä rakkauden rautaa.

En ollut ehtinyt lukea kuin kertaalleen yllä olevat kirjat, mikä ehkä kuultaa läpi tästä tekstistä. Mutta varmasti luen ne toistamiseen, ja otan Eppu Nuotion kirjan mukaan Rakkauskirjavinkkausta-ohjelmistooni (lähettäisipä kustantaja työkappaleen käyttööni).

Jokainen näistä kirjoista olisi vaatinut lukemista, lukemista, lukemista, ja katsoi syyttävästi, kun oli lähdettävä lenkille, kauppaan, imuroimaan, saunalle; näitä ei olisi millään malttanut jättää kesken.