Satutuokioista lapsille

Lasten satutuokioon valmistautuminen on aina, ainakin minulle, mutu-, mäty- ja vielä arpapeliäkin. Jos tuokio on avoin, julkinen, suunnilleen kolmivuotiaista ylöspäin suunnattu ja mainostettu, järjestäjästä riippuu, miten paikalle saapuu kuulijoita. Jos etukäteen on sovittu esimerkiksi perhepäivähoitajien, MLL:n tietyn kerhon tai päiväkodin kanssa, tietää melko tarkasti tulijoiden määrän ja iät.

Toisella mielellä voi suhtautua säännöllisiin vierailuihin päiväkodin lapsiryhmän luona. Itsellä on tuntuma lapsiin ja heidän suhtautumiseensa luettuihin kirjoihin ja runoihin. Yllätyksiä toki aina tulee: jonakin päivänä lapset ovat rauhallisia, toisena väsyneitä ja levottomia. Päiväkotivierailulla huomaa saman ilmiön kuin koulussa: perjantai ei ole paras päivä kuuntelemiseen ja keskittymiseen.

Joustavuus on mielestäni sadun lukijan tai mieluummin kertojan paras ominaisuus. Siihen kuuluu kyky lukea ja kuulla lapsia, aistia tunnelma, katkaista lukeminen ja kehittää välileikki, jos muksut ovat levottomia. Jos joku pikkukuulijoista pelästyy sadun tapahtumia, on hyvä ottaa pelkäävä lapsi aikuisen likelle. Jos muita aikuisia ei ole läsnä, täytyy kertojan avata kainalo pelkäävälle.

En laittaisi lapsia mielellään istumaan lattialle, jos vain muu tapa on tarjolla. Miksi lapset eivät saisi köllöttää mukavasti makuulla joko mahallaan tai selällään, kumpi tuntuu paremmalta kuin istua tiukasti asennossa. Makuulla itsekin kirjani luen tai kuuntelen. Usein tekee mieli sähistä sihisevälle ja – Nyt istut suorassa –vaatimusta komentavalle aikuiselle.

”Satumumma tuli!” kuulen usein Ylisen-Yrityksen päiväkodin pihassa, kun menen kasseineni päiväkotiin. Tuntuu suloiselta, kun lapset tulevat satutuokion jälkeen halaamaan. Olen todella onnekas, että tämä satumummailusuhde ei ole katkennut eläköidyttyäni.

Otan mukaan aina kassillisen, toistakymmentä kirjaa, joista jonkin valitsen itse, muutaman saavat tenavat valita luettavaksi. Ja aina, aina mukana on jokin vanhempi kirja, jota halutaan kuunnella uudelleen. Mutta minun on usein muistutettava itselleni, että lopettaisin ennen lasten kyllästymistä. Totta kai mielelläni paukuttaisin sata satua, mutta alle kouluikäisille kerralla riittää kolme-viisi tarinaa niiden pituudesta riippuen, ja tietenkin muutama runo satutuokion lopuksi.

Tämä teksti ei ole kirja-arvostelu, vaan lyhyt esittely joka kirjasta ja plussana lasten kommentteja.

Marjukka Niemi on kirjoittanut ja Kristiina Mäkimattila kuvittanut Marketiimin kustantaman kirjan Utelias Villami. Lapset tykkäsivät värikkäistä kuvista, tunnistivat iloisina eläimiä, kuuntelivat jännittyneinä Villamin seikkailua ja sanoivat: ”Villami ja muut lampaat ovat niin söpöjä”.

Rea Tiirola-Tynin kirjoittama ja Lotta Vuorman kuvittama Hillan marjavuosi Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen julkaisema. Tämä on myös hyvin värikäs kirja: Hilla kuvaa perheen iloisia metsäretkiä ja marjastamista. Juonteina kirjassa ovat vauvan odotus, sen aiheuttamat kysymykset ja isän kaunis ja lyhyt kuvaus luomiskertomuksesta. Arvaisivatkohan tekijät, mikä aiheutti pienten kuulijoiden syvän huokauksen. ”Miten suloisia keijuja”, lapset kommentoivat puolukkametsäkuvaa.

Eppu Nuotio ja Aino Louhi (Bazar) ovat tehneet Tämä vai tuo – Viljan syntymäpäivät –kuvakirjan. Se tarjoaa mainion mallin selviytyä tietyssä minä itte –iässä olevan lapsen kanssa riitelemättä. Ei määrätä minä itteä, vaan tarjotaan vaihtoehtoja, joista lapsi voi valita itse haluamansa. Näin synttärivierailu on miellyttävä sekä lapselle että saattavalle äidille. Lapset hoksasivat päiväkodissa hienosti jipon: ” Se saa aina valita itte”.

Hannu Hirvonen kirjoittajana,  Virpi Penna kuvittajana ja Karisto kustantajana ovat lähettäneet meille hihityttävän kirjan Pullopostia tietenkin! Kukkaishevonen Reima ja Mäyräkoira Eerik Eerikinpoika lähtevät lukutaidottomina etsimään Eerikin pullopostikirjeelle lukijaa. Kaverukset kohtaavat monia hauskannimisiä eläimiä, jotka eivät osanneet lukea. Lopulta löytyy pikkutyttö, joka lukee ketjukirjeen. ”Mä arvaan, mä arvaan, mitä siinä lukee!”, yksi tyttö ilakoi ja oli oikeassa. ”Joka tämän lukee saa monta uutta ystävää.” Hänelle oli hiljan luettu Janoschin Huli Hunskeli.

Hämärinkäinen on Mila Teräksen ja Karoliina Pertamon (Karisto) jännittävä ja mielikuvituksellinen

kuvasatu siitä, millaista olisi jos ei enää olisi milloinkaan hämärää ja pimeää. Kukkakauppias Keikander vangitsee Hämärinkäisen, jotta hänen joulukukkansa ehtisivät puhjeta jouluksi. Koska aina on valoisaa, ihmiset ja kaikki oliot valvovat, raatavat ja uupuvat. Kontiaisen avulla pääsee Hämärinkäinen vapaaksi, ja Keikander pyytää anteeksi ajattelemattomuuttaan.

Lopuksi lasten jo kolmannen kerran pyytämä kuvatarina Myrskykirja, jonka on kirjoittanut Annika Eräpuro ja kuvittanut Mika Launis (Karisto). Kerran eräs mies ei saanut tuulisena yönä unta. Hän lähti ulkohuussiin, koska sisävessa oli remontissa. Kun hän avasi huussin oven, myrsky tempaisi sen ja miehen taivaalle ja kuljetti outoa lentovehjettä maailman ympäri. Mies sai nähdä monia erilaisia maita, ihmisiä ja eläimiä. Tummassa kuvituksessa on samanlaisia humoristisia yksityiskohtia kuin tekstissä. Mies palaa kotipihaan lentoreissultaan aamulehden jakoaikaan, laittaa huussinoven paikoilleen, mutta ”Se on väärinpäin, ylösalaisin!” hoksaavat tarkkasilmäiset lapset kuvaa katsoessaan.