Kissalesken mielenmuutos

Hän herää taas itkien. Ottopoika on hiipinyt viereen ja nuolee naamaa. Pikkukissa on jossain. Hän on surullinen, itkutäysi ja hämmentynyt. Unissa oli kertautunut viime päivien tapahtumia: ryhmän tekeillä olevan runorykelmän harjoituksia, maitokannun etsimistä yhden runon emännälle lapsuuskodin kuivauskaapin ylähyllyltä ja seuraavana päivänä peltisen maitotoopin löytyminen naapurin Tuulan kasvihuoneesta, a-kirjaimen katoaminen puhelimen kirjaimistosta, matkojen suunnittelua, karttojen tutkimista ja paljon muita häivähdyksiä, jotka unissa tulevat, menevät, jättävät varjoisan tai valoisan jäljen, mutta eivät muistikuvaa.

Viikon ajan joka yö puoliso 46 vuotta, joka teki hänestä Kissalesken, on ollut mukana unissa. Ei enää painajaisissa vaan arkisessa elossa. Muutamana yönä hän valvoi pitkään itkien ja miettien, miksi mies ei jätä häntä rauhaan. Kissojen takia?

Nyt ei itkusta ole tulla loppua. Siihen on sekoittunut ikävää, surua, kiukkua, väsymystä ja ahdistusta tulevasta. Miten hän pystyy ja jaksaa tyhjätä talon, löytää sopivankokoisen kodin itselle, kirjoille ja kissoille? Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään kissaihmiseksi, mutta enää hän ei silti kissoista halua luopua.

Kissat olivat miehen halusta tai tahdosta haettu löytöeläinkodeista. Ensin Ottopoika Nadjan leikkikaveriksi. Samana päivänä kun Nadja kuoli, mies halusi hakea uuden kissan. Hän oli netistä löytänyt aivan Ottopojan näköisen mustavalkean, siron tyttökissan. Tyttökissa oli pieni. Mies nimesi kissan Lyydiaksi, mutta hän ei oppinut sitä nimeä käyttämään: hänelle arka ja pakoileva reppana oli Pikkukissa.

Pikkukissa säpsi häntä aina. Hän suhtautui siihen, kuten kaikkiin kissoihin, välttämättöminä elämän tuojina heidän hiljaiseen kotiinsa. Hän ei enää valittanut kissainvessojen siivousta, ei edes Ottopojan alituisia oksennuksia matoille. Hän vei matot tyynesti roskiin ja ajatteli: elellään nyt niin kuin Keski-Euroopassa, ilman mattoja. Onneksi mies sentään hankki kissojen ruuat, ruokki ne ja haki joskus hiekkasäkin, kun hän muisti kertoa, että hiekka on lopussa.

Mies kuvaili usein aamukahvilla, miten Ottopoika ja Lyydia olivat istuneet hänen sylissään tuntikausia, yhdessä ja erikseen ja kuunnelleet hänen kanssaan musiikkia. Siihen ei paljon ollut sanomista, hän ei välittänyt sylikissoista. Kahvin juotuaan hän meni taas siivoamaan hiekkalaatikoita.

Sitten mies lähti ja jätti hänet Kissaleskeksi.

Kissat kaipaavat isäntäänsä. Näkee selvästi, miten ymmällä he ovat, miten he etsivät ja odottavat. Vähitellen kissat tottuvat. Hän yrittää mennä lähemmäksi ja silittää, olla hyvä ja vähän korvata miehen hellyyttä, jota paitsi kissat nyt ovat. Mutta muuttuisiko hän milloinkaan oikeaksi kissaihmiseksi, hän pohti.

Ottopoika tulee luo rohkeasti, Pikkukissa kulkee vinosti liki, koko ajan valmiina säntäämään pakoon. Vähän ajan kuluttua pikkuinen tulee iltaisin hänen kylkensä päälle, ravaa kainalosta nilkkoihin ja taas takaisin, antautuu toisinaan rapsutettavaksi ja alkaa kehrätä. Kun puoli vuotta miehen kuolemasta oli mennyt, Pikkukissa hyppäsi kyljeltä hänen vatsaansa vasten ja käpertyi siihen pehmeänä ja lämpimänä.

Kissalesken hyvä ystävä kaukana oli kuollut. Ystävän siunaushetkellä hän sytyttää kynttilän, ajattelee ystäväänsä, eikä voi itkulleen mitään. Ottopoika tarkkailee häntä ikkunalaudalta. Pikkukissa lähestyy varovasti, nostaa tassunsa hänen reidelleen, tulee syliin, nousee takajaloilleen etutassut rintaa vasten ja nuuskuttaa pienellä kuonollaan hänen märkää poskeaan, livauttaa viileän kielensä poskelle ja nuolaisee. Nuolaisee monta kertaa hellän viestinsä: - Ei sinun pidä ystävääsi surra, hän on päässyt

vihreille niityille, vetten ääreen, siellä hän saa levätä.