Niittyvillan koulun Omakerhot

Seinäjoella Eskoon palvelukeskuksen alueella toimii yksi kaupungin kouluista. Niittyvillan koulu on erityiskoulu, jossa käy monivammaisia ja muita vaativan erityistyön oppilaita.

Lastenkulttuurikeskus Louhimo tarjosi kaupungin kouluille erilaisia Omakerhoja, ja Niittyvillaan haluttiin sanataiteeseen ja musiikkiin painottuva kerho. Valittu ohjaaja sai kokopäivätyön muualta, ja minulta kysyttiin ottaisinko vetääkseni Niittyvillan Omakerhot. Otin, mutta ilman musiikkia.

Tässä tapauksessa onni kaksinkertaistui: vakityön saaneen ohjaajan sijaan sain kaksi tuntia kerhonpitoa joka keskiviikko, ja yksinäinen, synkkä Kissalesken syksyni valaistui onnellisesti. Eskoo on tuttu paikka: olen asunut kauan sitten Eskoon keskuslaitoksen alueella 16 vuotta, ja kehitysvammaiset tulivat tutuiksi sinä aikana.

Niittyvillan koulussa on neljä luokkaa, neljä opettajaa sekä lukuisia muita aikuisia opettamassa, ohjaamassa ja pitämässä huolta kaiken sujuvuudesta. Yläkoulun ope Sinikka Hilmola-Rytioja toimii koulun johtajana.   

 Helppoja, kosketeltavia ja isokuvaisia kirjoja

Ihan aluksi minulla oli vaikeuksia löytää sopivia kirjoja. Alakoulun Omakerho kaipasi kosketuskirjoja tai kirjoja, joissa on mukana eläinten ääniä,ja kuvakirjoissa on syytä olla isot ja selkeät kuvat. Kaikki oppilaat eivät puhu, muutama kuulee huonosti, joku näkee huonosti ja monilla on vaikeuksia ilmaista itseään. Apuna käytetään ”kommunikaatiosanakirjoja” tai erilaisia kortteja, joilla voi viestiä, pitääkö jostain vai ei. Lähes joka kerta menen sisäisesti vapisten alaluokkaan: onnistunko vuorovaikutuksessa, saanko lapsia mukaan, saavatko he mitään irti tarinoistani tai runoistani.

Laura Latvalan Pikku Marjan eläinkirja vaikutti tutulta monen lapsen ilmeistä päätellen. 

Opettaja Kirsi Kunnarin kanssa luimme yhdessä Kirsi Kunnaksen Tapahtui Tiitiäisen maassa –kirjaa, kun meillä molemmilla oli sama kirja: toinen näytti kuvia, toinen luki. Samalla tavalla esittelimme runomittaisia Ennen näkymättömiä eläimiä, joista Ulf Stark oli kirjoittanut ja jotka Linda Bondestam oli kuvittanut.

Mahtava ilon hetki koitti, kun yksi tähän asti vaienneista pojista aloitti loruamisen omalla tavallaan. Olin juuri lukenut Jukka Itkosen maanmainiota Villin lännen murmelia. Itkosen rytmikkäät runot ja lorut vaativat taputusrytmitystä ja tarttuvat mieleen helposti.

Marja-Leena Tiaisen Poika joka katosi puree

Yläkoululaisten ryhmässä on vain 3-5 oppilasta. Vanhin pojista on rippikoulussa. Keskittyminen kirjaan ja paikallaan pysyminen ei ole näille kavereille ihan helppoa. Joskus ehdotan että koko joukko käy maate patjoille, otan meirän murtehelle kiriootetun tarinan, ja yleensä se kuunnellaan aika tarkoin (jos kaveri vieressä ei kuorsaa liian lujaa).  Lyhyet, hulluttelujutut kiinnostavat, eivätkä kuvat ole lainkaan huono asia.

Jukka Laajarinteen Ruualla ei saa leikkiä- ja Andrus Kivirähkin Koiranne alkaa kohta kukkia -kirjojen lyhyet kertomukset kuunneltiin jokseenkin keskittyneesti.

Sitten löytyi se ehdoton ykkönen: äikänopettajain vuosipäivillä pysähdyin BTJ-Finlandin Avain-kirjojen eteen, Marja-Leena Tiaisen Poika joka katosi osui silmiini, ja sain sen ihan meidän koulua varten. Neljällä kokoontumiskerralla luin tämän selkokielisen version ääneen, ja vierestä poikien reaktioita seurannut ohjaaja J-P Peltola kertoi, että ei ikinä ennen ole mitään kirjaa kuunneltu yhtä tarkasti.

Seiskaluokkalaisesta kirja oli tosi pelottava. Rippikouluikäisestä kirja oli kiva, mutta myös surullinen pojan katoamisen tähden.Viidesluokkalainen vierailija tykkäsi kirjan jännityksestä ja teki malttamattomana välikysymyksiä ja –huomautuksia tämän tästä. Kasiluokkalaisen mielestä kirja oli hyvä. Myös paikalle olleet aikuiset kuuntelivat eläytyen 17- vuotiaan Hannan elämään pikkuveljen kadottua. – Lue vielä, lue vielä, kuulin joka kerta lopettaessani, mutta halusin pitkittää yhteistä kokemustamme Mikon perheen tunnelmista ja tunteista pojan kadottua. Surullisuudesta huolimatta kirjan loppu laukaisi jännityksen ja huolen.

Oli vaikea löytää uutta jatkokirjaa. Kallasin kirjahyllyjä kotona ja löysin Märta Tikkasen Mä olen kovis –kirjan. Kyllä sitäkin kuunneltiin, mutta ei ehkä yhtä lujasti eläytyen kuin Marja-Leena Tiaisen kirjaa. Olisiko aika päivittää markka-aikainen selkokirja euroaikaan?

Kirjoitimme yhdessä

Lähes joka kerhossa kirjoitimme myös yhdessä niin, että jokainen vuorollaan jatkoi juttua. Joulun alla teimme tarinan Tonttu.

Olipa kerran tonttu, jolla oli tonttulakki päässä. Hän ihmetteli, minne kilikello oli joutunut. Tonttu huomasi hangessa vihjeitä, pieniä kengänjälkiä ja kummallisia kuplia. Siellä oli myös poro. Poro söi jäkälää ja ihmetteli suurta kuplaa. Suureksi ihmetyksekseen se huomasi kuplien tulevan omasta suustaan. Tonttu oli vahingossa juonut saippuavettä. Kuplat jylläsivät poron vatsassa niin, että se nousi ilmaan. Se huomasi kilisevänsä. Kilikellot soittivat sen vatsassa joulumusiikkia.

Tietokone on tontun kotona. Tonttu leikkii tietokoneella, joka menee rikki ja tontulle tulee paha mieli. Oi joi! Oi joi! Lääkäritonttu soitetaan paikalle. Hän tuo tontulle uuden kilikellon.

Jouluporo leijailee edelleen ilmassa ja katselee revontulia.