Sinä lauantaina ei halattu

RAEKUURO

 

Sitä lauantaita ei tehnyt epätavalliseksi aiemmin sovittu koulutus Sanataideyhdistys Yöstäjän ohjaajille, sitkeä, ääneenkäyvä tauti, kikatusterapiatreffit Tuulan kanssa, Marken tapaaminen sattumalta vaan raekuuro.

                      Minusta on kiva matkustaa junassa. Seinäjoelta Tampereelle mieli saa  siivenpoikaset, mutta jos Tikkurilaan tai Helsinkiin asti menee, ehtivät ajatukset paperille. Ei käynyt mielessä peruuttaa Pian järjestämää koulutusta, vaikka olin potenut jo toista viikkoa. Pakkasin kirjat pyörälliseen matkalaukkuun, sen kokoiseen, joita useimmat ihmiset vetävät usein perässään lentokentiltä matkustamoon ja kiroillen ähkivät ne matkatavaratilaan. Ihmiset ovat usein typeriä.

Ääneni oli kamala, käheä ja alakuloinen, mutta tunnin ja vartin sitä jaksaisivat todelliset lasten- ja nuortenkirjallisuuden ystävät kuunnella. Jos jaksavat yleensä mitään kuunnella lauantaina.

                      Tuula Puudeliniemi oli vastassa asemalla, terhakkana, punahuulisena ja hyväntuulisena kuten aina. – Ei, ei halata, torjun hänet, ja hän pakkaa kirjakapsäkkini autonsa perälle. Istun käsimatkatavaroineni hänen viereensä.

Siis Tammelantorille? hän sanoo. – Sen reunamille.

Tuula pysäköi auton kadun varteen, käy ParkkiMittariPirkolla ja palaa lappusen kanssa. – Vajaa kolme tuntia! Mielessä käy oma auto, jonka aika Pirkolle loppuu tuntia ennen paluutani. Kolikot loppuivat ennen kuin pysäköintilupalappu oli tunnilleen kypsä. Mutta eivät ne lauantaina jaksa, ainakaan näin kylmänä, ajattelen.

                      Istumme Aamuruskossa ja nautimme mainiosta salaattiuuniperuna-annoksesta. Se on iso ja todella hyvä. – Tää kyllä hakkaa Tillikan pyttikset, sanon Tuulalle. – Joo, tullaan aina tänne. Sitä en kommentoi, sillä minusta ”tulla aina tänne” on liioittelua. Ikkunan eteen lampaannahalla vuoratulle terassituolille istuu mukinsa kanssa hattupäinen mies, jolla on aurinkolasit ja näyttävä hopeasormus joka sormessa. Yhdessä on korkea piikki. – Selvä mafioso, sanon. – Suoraan Sisiliasta. – Eikä, Tuula kieltää, - Tuo ei ole italialaista tyyliä nähnytkään. Se on paljon lähempää. – Joo, niin tietenkin. Varsin voissa paistetun oloinen. Seuraamme tarkasti miehen ja ohikulkijoiden vuorovaikutuselkeitä. Niitä ei ole. Tuula kuitenkin koittaa vaania miestä vastikään Teneriffalta ostamallaan suurentavalla peilillä. Saan siitä todistevalokuvan kehnolla kännykkäkamerallani.

Ohi kävelee tuntunoloinen mies. – Kuka tuo on? Pave Maijanen? utelen. – Eikä, se Dave Lindholm. – Ihan tosi. Mitä se täällä tekee? – Se asuu täällä. Muistelemme Daven upeimpia lauluja, kun ohitse pyyhältää Salla Simukka. – Katto, Salla juoksee Daven perässä! Ei siitä isompaa vitsiä eikä naurua heltiä. Saahan Salla juosta kenen perässä haluaa.

Nyt tarkkailemamme henkilö on tyhjännyt mukinsa, nousee ja lähtee salkkuineen kohti toria. Meillä on hauskaa kehittäessämme mafiosolle suomalaiskuvioita huumeineen, puukkoineen, pimuineen.

Äkisti saan Seinäjoki-kohtauksen. Ohi kävelevät Helena Martikkala, exkollega, ja hänen puolisonsa. Ilmehdin ja huiskutan Juhanille, mutta he näyttävät menevän menojaan. Ei, he palaavat takaisin ja tulevat tervehtimään. Vaihdamme pari kuulumista. Minusta on ihanaa nähdä heidät Tampereella, Tammelan torin kupeella. Tekisi melkein mieli nousta halaamaan. Seinäjoella näemme noin kerran vuodessa  Prismassa, jollen mene Helenan työpaikalle. – Me olemme matkoilla, Helena avaa heidän kävelyään. - Nyt pitäisi löytää hyvä ruokapaikka. Illalla on vuorossa Tampere-talossa konsertti. Hyvästelemme. Mainostamme Telakkaa. Toivotamme hauskanpitoa puolin ja toisin.

                      Koulutuspaikka on lähellä, Kyllikinkadulla. Ystävällinen Tuula kuskaa minut ihan oven eteen, josta soitan ovenvartijalle. Pia tulee pian, ja tämä Tuulan hirnuttama mumma muuttuu asialliseksi kirjavinkkariksi.

Kerhotila ei ole täynnä kuulijoita, mutta paikalla oleviensanisohjaajien ilmeet ovat odottavat, etenkin Urholla, kahdeksan kuukautta. Meidän vuorovaikutuksemme toimii loistavasti ja leveästi hymyten.

                      Pölpötän ja pölpötän, välillä juon hunajavettä ja jatkan taas kirjojeni kanssa. En muista että koskaan tällainen tauti, flunssa, blundsa, räkätauti ja yskä, olisi kaatanut minua niin petiin, että olisin perunut kirjavinkkauksen. Olen vinksahtanut kirjavinkkaukseen. Sitäkään vink-sausta ei ole vielä mikään saanut nurin, ei tauti, taivaalta satavat norsut eikä raekuuro.

                      Keskustelemme paljon. Yöstäjäläiset kertovat kirjakokemuksistaan lasten ryhmässä. Opin uuden sanan: kaksoisyleisö. Double audience.

                      Saan lahjaksi ihania Yöstäjän kortteja aimo nipun. Myös heidän antologiansa Kerran joku avasi kirjan ja se alkoi puhua siirtyy käsimatkatavarakassiin.

                      On aika lopettaa kirjavinkkausluento ja lähteä junalle. Pia käy kotonaan vaihtamassa ulkovaatteet.

                      Kävelemme jutellen asemaa kohti. Tuuli on kolea. Pilvet pitävät pikakiitokisoja taivaalla.

                      Äkkiä vastaamme pyöräilee tuttu tyyppi. Marke. Voi Pyhäiset Pihlajan Marjat! Marke. Tapasimme edelliskerran 10 vuotta sitten, suunnilleen.

Menen pyörätielle ja kättäni ojentaen huudan: - Pysähdy! Pysähdy!

                      Pia katsoo minua kummissaan. Pyöräilijä katsoo minua ihmeissään. Likellä olevat ihmiset vaikuttavat hämmentyneiltä. Vihdoin Marke tunnistaa, pysähtyy ja on ottaa askeleen Ei, ei halata, sanon. – Olen helevetin kipiä.

Marke kertoo lapslapsestaan ja minä omistani. Saman tien meidän yllemme kehittyy

musta ja äkäinen pilvi. Raekuuro alkaa äkisti. – Mene, mene, sanon Markelle, joka on ehtinyt sanoa meilooteksensa. – Kyllä mä sen muistan. Marke pyöräilee raekuuroon.

                      Juna tulee saman tien, kun saavumme laiturille. Emme halaa Pian kanssa. Toivottelemme iloisia tapaamisia ja olemme siinä tosissamme.

                      Vaunu on lähes tyhjä. Levitän takkini laukkuhyllylle kuivumaan. Samoin Sari Peltoniemen neuloman ihan oikean värisen huivin. Alan lueskella saamaani antologiaa. Sivulta 18 löydän kirjasen nimitekstin kokonaisena.

                      Kerran joku avasi kirjan ja se alkoi puhua. Tapaus oli siinä mielessä harvinainen, että kirja änkytti puhuessaan. Kirjoittaja on Adele. Ikää ei paljasteta. Lopetan lukemisen ja jään miettimään tarinaa.