Kirjavinkkarin pitkä ja blogistin lyhyt ura

Luet nyt Marleemumman mutinoita kirjallisuudesta, ilmiöistä ja elämästä –blogin lopetuskirjettä. Tämä ura ei ollut pitkä eikä laaja: aloitin 2013 ja tämä on neljäskymmenesyhdeksäs teksti.

Alussa uhkuin intoa: minulla oli lista asioista, joista tahdoin kirjoittaa, jotka tahdoin jakaa lukijoiden – kuvittelin ystävien ja tuttujen lukevan blogiani – kanssa ja toivoin myös, että ajatukseni synnyttäisivät keskustelua. En onnistunut aikomuksissani.

Realistina löydän lukuisia syitä lukemattomuuteen samoin kuin siihen, että intoni lysähti aika pian. En ryhdy niitä nyt pohtimaan. Leikin että mumman mutinat oli kokeilu, josta opin ainakin muutaman asian, joita en tässä myöskään paljasta, pura eli avaa.

Työnä kirja

Olen tehnyt pitkän ja rikkaan työuran. Jos nuoren kesähommia tai kirjastoharjoittelijan töitä ei lasketa, aloitin kunnankirjastontätinä 22-vuotiaana Ilmajoella. Lopetin Omakerhon ohjaajana 71-vuotiaana viime toukokuussa. Väliin mahtuu viitisenkymmentä vuotta kirjastonhoitajan, satutädin, kirjastonkäytönopettajan, sanataideohjaajan, runopiirinvetäjän, kirjaseikkailuttajan ja ennen kaikkea kirjavinkkarin töitä ympäri Suomea, 228:lla paikkakunnalla.

Kirjavinkkarin toimeen kuului paitsi lasten lukemaan houkuttaminen myös vanhempien herättely ja kutsuminen kirjan maailmaan.

Tärkeä runo

Vanhempainillat kouluilla ovat olleet minulle kutsumukseni ihanin ja haastavin osa. Ensimmäisestä illasta Kepon koulun nelosluokkalaisten vanhempien edessä, jossa luennoin paperista tärisevin polvin, olen kokemuksen myötä vapautunut puhumaan kirjojen kanssa ilman valmista tekstiä. Vanhemmille täytyy näyttää kirjasta pitäen, miten hauskoja, houkuttelevia ja myös viisaita lastenkirjat ovat. Parhaita palautteita ovat olleet seuraavana päivänä kirjalistan kanssa kirjastoon tulevat aikuiset, ja iloisena muistan myös Rehupiiklesin Joose Tammelinin sanat Jalasjärvellä: - Kyllä vedit hyvän shown. Tosin se en niinkään ollut minä vaan vinkkaamani kirjat!

Olen usein aloittanut vanhempainillan kirjastonhoitaja ja kirjailija Bo Carpelanin runolla:

Juuri kukaan ei lukenut. Äiti luki.

Ja minä perässä, kadoten ulkomaailmasta.

Kaukana siitä ettei osaisi erottaa

                                            uneksittua ja nähtyä.

Oppii näkemään.

Osaa myös varautua onnettomuuksiin,

se tuntuu siltä kuin voisi pahoin.

Se mitä ihmiset pitävät pakona on kenties valmiutta.

Meidän aikuisten tehtävä on antaa lapsillemme, kaikille lapsille, myös naapurin tai sille ihan vieraalle vastaantulevalle, joka pysähtyy juttelemaan, valmiuksia. Valmiuksia kohdata elämä.

Sain Bo Carpelanilta luvan käyttää runoa Kirjavinkkarikirjassa, jonka ensi painos ilmestyi 1995 (BTJ Kirjastopalvelu Oy), ja vanhempainilloissa. Huomasin joskus jonkun äidin hipaisevan silmäkulmaansa runon lukemisen jälkeen.

Ehdoton kuvakirja

Debi Gliorin Kulta pieni (Suom. Ilpo Tiihonen, 3.p. WSOY 2009) on ehdoton vanhempainillan lopetuskirja, ainakin alakouluilla. Myös tämä vetoaa tunteisiin, vierittää herkästi kyyneleitä poskille, mikä minusta on vain hyvä juttu. 

"Entäs sitten", sanoi Pieni,

"kun ei ollakaan vierekkäin,

voitko mua vielä rakastaa

vai jääkö rakkaus tänne näin?"

---

"Ne (tähdet) loistavat, loistavat aina vaan,

eivät kuole, ei kuole rakkauskaan."

Jos illan aluksi herättää vastuuntuntoa Bo Carpelanin runolla, vinkkaa sitten nauruhermoja kutittelevia kirjoja (kiitos Tuula Kallioniemi, Jukka Iltkonen, Timo Parvela, Sari Peltoniemi, Kari Levola, Nopolan sisarukset, Arnold Lobel, Astrid Lindgren, Roald Dahl, Ulf Stark – ja kymmenet muut) ja lopettaa rakkaudentäyteen kuvarunoon, uskon illan olleen merkityksellinen, pysyvän muistissa ja vetoavan kirjan puolesta ja kirjalle.

Lainaamalla kirjastosta maksutta kirjoja, ottamalla lapsi liki ja lukemalla hänelle ääneen vanhemmat voivat taata lapsilleen valmiuksia: keskittymiskyvyn ja pitkäjänteisyyden vahvistumisen, mielikuvituksen ja sanaston laajenemisen, itsetuntemuksen ja myötätunnon kehittymisen ja antaa turvallisuuden tunteen.

Heleena Lönnroth - monen toimen nainen

Heleena Lönnroth on monella tavalla monen toimen nainen.

Hän on työskennellyt lukuisissa työtehtävissä: kansalaisopiston reksinä, koulutussuunnittelijana, asiantuntijana, kirjastonjohtajana, koulutuskeskusyrittäjänä, tutkijana, kirjailijana, kustantajana, esimerkiksi.

Hän on myös asunut pitkin Suomea Härmästä Kotkaan ja Tenolle ja siinä välissä eri puolilla. Hän kertookin tuoreessa muistelmassaan Matka halki satumaan (Zuppa di Porri 2018), että hänen elämäänsä on hallinnut muuttajan geeni.

Matka halki Satumaan -noppapeli on karttana Heleena Lönnrothin omaelämäkerralle, joka alkaa varhaislapsuuden muistoista köökin kuistinportailta, jolloin tyttö toivoi, että ”maailma pysähtyisi, eikä kukaan enää sairastuisi eikä kuolisi. – Mutta maailma ei pysähtynyt.”

Heleena viipyy melko pitkään lapsuudenmaisemissa ja kuvailee omaa perhettään, isovanhempia, kyläläisiä. Samuli Paulaharjun Härmän Aukeilta on ensimmäisiä aikuisten kirjoja, jonka tyttö luki jo ennen kouluun menoa. Kirja on varmaan vahvistanut Heleenan härmälääsyyttä ja porrelaasuutta, jotka ovat hänessä säilyneet ja jopa vahvistuneet huolimatta ahkerasta muuttamisesta.

Heleena Lönnrothin matkaa halki Suomenmaan on mielenkiintoista seurata. Tiellä on ollut mutkia, kuoppia, jyrkkiä mäkiä ja putouksia. On ollut onnellisia tulevaisuuden suunnittelun hetkiä ja ikäviä menneitten vastoinkäymisten tasoittamisvaiheita. Missään kohtaa en huomannut Heleenan olleen katkera, ei köyhimpinäkään aikoina. Hän otti tapahtuneet tyynesti vastaan, etsi uuden pääsytien ja jatkoi siitä. Luovana, kekseliäänä, sisukkaana ja valmiina ottamaan riskejä hän ei ole jäänyt pyörimään menetyksen pyörään, vaan on suunnannut ajatuksensa ja energiansa kohti uutta. Muutosvastarinnasta häntä ei ole voinut koskaan syyttää.

Minulla on lapset, velka ja olisin

viisi vuotta maksuhäiriörekisterissä.

Niin minusta tuli kirjailija,

minä jonka elämä oli ollut

pelkkää jännitystä, kirjoitin

tietysti dekkareita.

Heleena Lönnrothin kirjoittajakouluna olivat 1992 Mauri Sariolan dekkarit, joiden juonikaavoista ja tyypeistä hän otti oppia. Hänellä oli käytettävissään Kaustisen Kansanlääkintäkeskuksen tutkijana kerättyä kiinnostavaa materiaalia, jota käyttää ensimmäisessä dekkarissa Noitapussista kurkistaa kuolema.

Gummeruksen kerrottua, että ainakin vuosi menisi käsikirjoituksen kanssa, jälkeen Heleena lähestyi Kustannus-Mäkelän Orvo Mäkelää, joka pian käsikirjoituksen saatuaan pyysi sivuja lisää ja lupasi tehdä kustannussopimuksen.

Dekkaristi Heleena Lönnroth oli syntynyt!

Tuottelias kirjailija on julkaissut Mäkelällä 12 kirjaa. 2009 sai alkunsa oma kustantamo Zuppa di Porri, jonka painokoneet ovat tuottaneet 18 teosta. Rankka, tiukka, häkellyttävä on ollut julkaisutahti.

Kirjoitustahti on verrattavissa Heleena Lönnrothin elämänmenoon: paljon tekemistä, kolhuja, hyvinä asioina pojat, epäuskoa, onnistumista, myönteistä palautetta työstä, täyttä, täyttä elämää. Moni ei ehkä olisi Heleenan karusellissa kestänyt, mutta porrelainen on ja voi hyvin.

Heleena Lönnrothin luovuus on saanut ilmiasunsa myös kuvataiteilijana. Hän maalaa usein lakeutta, lakiaa maisemaa, jonka vivahteet muuttuvat vuorokauden ja vuodenaikojen mukaan. Vaikka Heleena on asunut meren ääressä ja lähellä tuntureita, vaikuttaa lakeus olevan hänen oma sielunmaisemansa.

Kirjavinkkarin jäähyväiskeikasta

"Kirjavinkkaus oli tosi kivaa, koska hän luki hassuja tarinoita." Jelena

Kihniön kirjavinkkauskeikka marraskuussa 2017 taisi jäädä viimeisekseni. Se oli kiva ja antoisa: lasten palautteet synnyttivät iloa ja kiitollisuuden tunteen. Kirjavinkkarin työ ei useimmiten tuntunut työltä vaan hauskalta seikkailulta uusien ja erilaisten lasten parissa.

Kihniön kolmosluokan ohjelmassa oli kirjankansiäänestys. Mukana oli kahdeksan uudenpuoleista kirjaa, joista lapset saivat valita kannen perusteella kolme houkuttelevinta. Olin valmistellut lyhyen kirjavinkin jokaisesta kirjasta, jotka puhuin sitten äänestystuloksen selvittyä takaperoisessa järjestyksessä. Sen jälkeen äänestettiin jälleen, mutta lasten mielipiteet eivät juurikaan heilahdelleet kirjavinkkauksen takia tai ansiosta.

"Kirjavinkkauksessa oli kivaa, koska sai äänestää lempikirjaansa." Eemil

 Eniten ääniä, 13, kisassa sai Kristiina Mäkimattilan kirjoittama ja kuvittama Olonkolo. Lyydia Moukun suuri seikkailu 1 (Marketiimi).  Tämä tuhti, kisan paksuin teos, saturomaani kiinnosti kovasti myös hauskan ja jännittävän tarinan takia. Itseäni huvitti kovasti henkilöiden mielikuvitukselliset nimet ja heidän puhumansa venkula kieli.

Toiselle sijalle, 11 ääntä, nousi puolestaan pienin, lyhyin ja nopeimmin luettava jännäri, Kristian Peltoniemen II etsivää ja autovarkaat (Valmiixi). Kirjoittaja on 11-vuotias koululainen, joka on seikkailuttanut etsiviään jo kolmessa kirjassa. Tämä kirja sai supermyönteisen palautteen myös Niittyvillan yläkoulun pojilta, joille luin sen ääneen keväällä.

Samalle tokasijalle (11 ääntä) ylsi myös Henry Ahon ja Harri István Mäen herkullinen yhteistyö, Minivampyyrit ja Okto Pussi. Teuva on kirjallisuuden maailmankartalla tämän hulvattoman ja mielikuvituksellisen tarinan myötä.

Yhdeksällä äänellä sijoittui neljänneksi Juha-Pekka Koskisen ja Miranda Koskisen runomittaan riimitetty Gabriel Hullo ja keskiyön kestit (Haamu). Tämä kauhutarina vaatii toisenkin ääneen  lukukerran ennen aukeamista, ja oikeastaan kolmannen, nimittäin Miranda Koskisen verrattomien kuvien katselukerran.

Tasaiset neljä ääntä saivat loput neljä kirjaa. Haamun kustantama Rosario Garcia Gilin Roosa ja vaaleanpunainen kummitus, jossa Roosan perhe muuttaa uuteen kotiin, vanhaan taloon. Sieltä Roosa löytää ystäväkseen vaaleanpunaisen kummituksen, jonka kanssa tutustuu vanhan talon  haamustoon ja niiden hankaliin kokemuksiin.

"Hyvä puoli oli se, että se oli hauskaa ja huono puoli, että ei luettu jotain kirjaa 2 sivua." Aku

Anna Haanpää-Vesenterä on kirjoittanut jo kolmannen kirjan Vaahteranlehtipojasta, Vaahteranlehtipoika ja pellavakantinen kirja. Vaahteranlehtipoika, Erno, ei ole ihan tusinatyyppi, hän on täynnä pohdintaa, kysymyksiä, pelkoja, uteliaisuutta, kiinnostusta, mielikuvitusta. Vaahteranlehtipoika-kirjat ovat varmaan parhaimmillaan pienelle porukalle ääneen luettuina, jolloin niitten herättämistä ajatuksista voidaan myös jutella.

Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen kirjoittama ja Miranda Mordin kuvittama Kummajaisten kylän salaperäinen syksy on kolmas Haamun kustantama Kummakylä-tarina. Korpikylän mysteerejä pohtii kuuden ystävyksen jengi, joka joutuu jännittävien ja pelottavien ilmiöiden eteen. Mummo on salaperäisten tapahtumien keskeinen henkilö. Entä jos hän onkin noita? Kirjan henkilöt ovat kutos- ja seiskaluokkalaisia, tapahtumat niin jännittäviä, että ehkä kolmoset olivat liian nuori kohderyhmä tälle kirjalle.                    

Marketiimin julkaisema on Helena Nummisen ja Harri István Mäen tekemä Lillin villin seikkailut –kirja. Lilli saa kokea hurjan jännittävän seikkailun yöllä, äidin, pehmeän karhuemon nukkuessa viatonta unta. Sairaalasta lähdetään kiertämään maailmaa, joudutaan rosvojen maahan, ja välillä herää epäily, pysyvätkö Lilli ja seikkailukaverit koskaan enää palaamaan takaisin.

 "Se oli todella hauskaa, kun hän luki monenlaisia kirjoja, koska niitä oli hauska kuunnella ja siitä sai hyviä lukemisvinkkejä." Helmi

Terhi Rannela, Kesyt kaipaavat, villit lentävät

Hei Terhi, kiitos kirjasta!

Olin juuri lopettanut Tuntemattoman sotilaan lukemisen kolmatta kertaa ja mietin, mitä tämän  valtavan lukuelämyksen jälkeen. Ei ihan mitä tahansa.

Ystäväni Terhi Rannela  käväisi Seinäjoella ja antoi kirjansa Kesyt kaipaavat, villit lentävät, joten ei enää tarvinnut pohtia seuraavaa luettavaa. Kiitos kirjasta, Terhi!

Meillä on pitkä yhteinen taival takana. Näin sinut ensi kerran elokuun lopussa 2004 Vammalan Lastenkirjapäivillä. Haastattelit runoilija Kaija Pispaa (silloin vielä ehkä Löytty?) Rantakahvilassa.  Ihaillen luontevaa vuorovaikutusta sinun ja haastateltavan välillä. Noin nuori ja taitava, ajattelin. Paluumatkalla Tampereelle istuimme bussissa peräkkäin. Juttelimme selkänoja yli. Annoit minulle esikoiskirjasi Puhdas valkoinen.

Olen seurannut komeaa kasvuasi kirjailijana. Vuosien varrella olemme tutustuneet ja ystävystyneet. Minusta suhteemme on enemmän kuin ystävyyttä. Olet minulle rakas tyär.

Ei, edellisessä ei ole kirjoitusvirhettä. Sana oli tyär heti: pohjoisen murretta, pohjoinenhan on sielunmaisemasi. Matkapäiväkirjassasi kerrot olevasi arktinen tyyppi; pitäisikö lisätä v, jolloin olisit tyvär.

Olemme tehneet töitäkin yhdessä: koulu- ja kirjastokeikkoja Lapissa, Varsinais-Suomessa, Pohjanmaalla. Yhteiset oppitunnit ovat meiltä sujunut sutjakkaasti. Yksi erityiskiitosmaininta: nimenmaan sinä olet joka kerta tehnyt apuraha-anomukset ja –tilitykset. Mumma on vaan ollut.

Terhi askarteli Pohjanmaan kierroksestamme 2008 upean korttikirjanmerkin minulle.

Olen tykännyt kaikesta kirjoittamastasi, niin nuorten kuin aikuisten kirjoista. Sinä käytät äidinkieltämme rikkaasti, omalla tavallasi, persoonallisesti. Sinun kirjoissasi on lämmintä myötätuntoa rikkinäisiä ihmisiä kohtaan, viisas tapa kohdella erilaisia hyväksyvästi ja onnistut joka kirjassasi herättämään eloon jokaisen henkilösi. Eloon niin, että heidän mukanaan elän lukijana minäkin.

Erityisasemassa minulle on tietenkin Scarlettin puvussa, jossa sain Rekon mummana kirjoittaa pojan repliikit sillä eteläpohjalaasmurtehella, jota mä alajärvelääs-koskenkorvalaas-seinäjokelaasena tairan.

Terhi-tyär, olet vaikuttanut minuun valtavasti kahdella tavalla. Olet ollut rohkaiseva ja lempeä sparraaja kirjoittajaminulle. Olen saanut sinulta oivaltavaa ja tukevaa, myös kysymysmerkkistä, palautetta runoistani. Olen löytänyt myös kirjoittamista kuvaavista kirjoistasi mukavaa kannustusta suoraan riveiltä ja niiden välistä.

Sinun positiivisuutesi on toinen minua koskettanut ja usein alakulossa vahvistanut ominaisuutesi, jota ihailen kovasti. Tämän piirteen löytää monesti Kesyt kaipaavat, villit lentävät –kirjasta. Matkakirjana kirja saattaisi yllättää kovasti, mutta sana ”päivä” alaotsikossa lupaa kirjan olevan persoonallisen, Terhin näköisen. Mitä monenlaisimmat matkakohteet tulevat aistivoimaisina niin liki kuin olisi mukana ollut.

Myös sinä ihmisenä käyt kertomus kertomukselta tutummaksi, kun kuvaat tunteitasi: joskus pelkoa, kirjoittamisen hankaluutta tai riemua, yksinolon välttämättömyyttä, hauskoja tapauksia puolison tai matkaseuraystävän kanssa, jännitystä, vuorovaikutusta vieraitten kulttuurien edustajien kanssa ja miten kaikesta voi löytää hyvää myönteisellä asenteella.

Vaikka olen saanut monia kortteja ja käsinkirjoitettuja kirjeitä sinulta maailman eri puolilta, yllätyin kirjaa lukiessa: en toki alkuunkaan tiennyt (tai muistanut) kaikkien matkojen määrää ja suuntia.

Luettuani kirjasi mietin mitä tästä puuttuu. Ajatus vaivasi minua postilaatikolle asti, mutta palatessani Taiston kortti kädessäni tajusin: sinun matkapäiväkirjassasi ei ole yhtään valokuvaa, vaikka harrastat valokuvausta.  Pohdit itsekin tätä pitkällä Uuden-Seelannin matkallasi: ”Onko vaatimattomalla yrityksellä sanallistaa luonnon ihmeitä edes merkitystä”.

Voin vakuuttaa että on. Niin rikkaasti ja täyteläisesti olet kertonyt matkapäivistäsi, että ne todella  eivät kuvia kaipaa: tarkkana havainnojana, yksityiskohtien näkijänä, tunnelmien aistijana ja taitavana verbalistina olet sanoin teoksesi kuvittanut.

Hyvää itsenäisyyspäivää 2017

Suomi-vauva

Kaukana korvessa karuun kotiin syntyy Suomi-vauva

tuiskuisena talvipäivänä 6.12.1917.

Äiti liekuttaa tähtisilmätyttöään,

sipaisee lumenhahtuvan pehmeää poskea

ja hyräilee:”Nuku, nuku, lapsukainen,

levähä levon ajalla!

Viel’ on tyven tuuvitella

satamassa suojasesa;                 Pietari Ticklén 1829

eivät huolet herättele

äitin helmasa hyväsä,

eivät viettele valehet

isän polvella ilosen.”

Suurten lumien suojassa,

turvassa tumman taivaan alla

vauva varttuu ja

kasvaa kauniiksi neidoksi.

Suomi-neito

Kurkiaurat kaartavat

heräävän maan yllä

ja huutavat iloaan: kotona Pohjolassa.

Purot solisevat punervien mäntyjen lomassa,

koivujen pikkukorvat puhkeavat heleäksi vihreäksi,

isänmaahan palanneet linnut kehräävät rytmin

ja Suomi-neito rokkaa.

Tuuli kääräisee pilvien helmat

ja kohisten kevät tulee.

Auringon otsa kirkastuu.

Pärvöttyvät hangilta pitsit,

pikkutirpuusten varpaillaan virkkaamat

ja kohisten kevät tulee.

Joka kevät olen tarkkaillut

paisuvia silmuja,

mutta koskaan en ole kuullut,

kun rävähtävät auki ja vihertävät

tämän lakeuden.

Suomi-äiti

Kesä on kypsää viljan tuoksua,

taivas kaartuu sinisenä,

ja pääskyt kujertavat poikasensa lentoon.

Sirkat soittavat timotein ja apilan

huumaamina mettisille kutsumusiikkia.

Äidin kädet täynnä maan antimia:

oma maa mansikka, peruna ja porkkana,

metsän holveissa mustikka ja puolukka.

Ukkosen rätisevä punk muuttaa

Suomi-äidin eläimeksi:

Kesällä olen eläin, eläimempi, villi.

Villi, olen tuuli villi, eteläinen.

Manaan metsät humisemaan, loihdin laineet laulamaan.

Olen tanssiva ruoho, koivun tuoksuva suortuva.

Eläimempi: vanha akka flätäjävin reisin

isken hyttystä lyttyyn hyllyvältä lihalta.

Auringon paahteessa olen eläin. Kivi.

Rauha sydämessä. Rauha kiven sydämessä.

Auringon paahteessa en kaipaa,

en kaipaa kuin maaksi rauhoittua.

Suomi-mumma

Vaikka sata vuotta painaa

Suomi-mumman harteita,

on hän nuori, nuori hän on.

Mumman keinutuoli kitisee,

ilonkyyneleet kyntävät poskien uurteita:

peräkamarista kuuluu kimakka parkaisu,

uusi Suomi-vauva on syntynyt.

Mumma katsoo lähteensinisin silmin tulevaan:

sukupolvien ketjuun, vuoden, vuosikymmenten ja –satojen kiertoon

ja luottaa sammalmetsiensä, puhtaiden järviensä,

meidän isänmaamme säilyvän rauhassa ikiaikaisen taivaan alla.

Tulee tuulien syksy

ja keltaisten kesyttömien sateiden syksy.

Harmaan taivaan alla auran jättämät

mustat raidat väkevästi tuoksuvat.

Vainioita reunustavat pihlajien punaiset urut

ja lähtevät linnut,

jotka sankkoina parvina puhelinlangoilla

matkasuunnitelmiaan, kartattomia, punovat.

Nyt keinu on rauhoittunut:

mumma on lähtenyt joutsenten matkaan.

Runosarja oli Runotuutin puheenvuoro Kuningasroolissa-näytelmässä. Kursivoidut pätkät ovat kirjastani Elämän nopia kaari.

Kivoja kirjavinkkauskokemuksia Kihniöltä - osa I

Parkanon kirjastotoimenjohtaja Paula Latvajärvi kysyi lokakuussa, ehtisinkö käydä Kihniössä alakoulussa vinkkaamassa 0-3 –luokille. Ehdinhän minä, tietenkin ja sopivat päivät löytyivät marraskuun puolivälistä.

Mikä ilo! Saan mennä pitkästä aikaa tekemään kirjavinkkausta!

Jokin alkoi kaihertaa mieltäni. Kaipaan kirjavinkkausta? Peruskirjavinkkausta, ei sanataide- tai kirjaseikkailua tai satujen luentaa ja kertomista, vaan kirjavinkkausta myös vuonna 2017.

Kaiherrus syveni, ja aloin plarata almanakkaa. T

Tämä oli ensimmäinen kerta tänä vuonna, kun sain kirjavinkkarina kutsun. Olin kyllä käynyt Oulussa Valveella puhumassa kirjavinkkauksesta, Taivalkoskella vetämässä kirjaseikkailua, juontamassa ja pari kirjaa vinkkaamassa Tampereella Yöstäjän Kirjavinkkausjuhlassa, lukenut satuja siellä ja tuolla, vieraillut useissa erilaisissa ikäihmisten kerhoissa ja kokoontumisissa, mutta kirjavinkkausta! Elämäni tärkeintä tekemistä ei ollut haluttu mihinkään. Paitsi Tanelinrannan koulun tokaluokkalaisten Kirjakaverin iltapäivään, jossa vinkkaustuokiot olivat vain vartin mittaisia.

Miksi?

Miksi minä en kelpaa enää? –kysymys kaihertaa yhä syvemmältä.

Olenko 71-vuotiaana liian vanha? En myönnä olevani vanhus, mutta ikäihminen tietenkin olen.

Olenko kirjavinkkarina kehäraakki?

Olenko ikärasismin kohde?

Ovatko kirjavinkkausmenetelmät muuttuneet ja kehittyneet niin paljon, että oma tapani on auttamatta jäänyt vanhaksi?

Ovatko kaikki opettajat niin kyllästyneitä minuun, etteivät halua enää luokkiinsa. Lapset kuitenkin ovat uusia, eivät he ole vielä voineet tympääntyä samaan pölpöttäjään.

Haluavatko kaikki aina kuulla yksinomaan kuluvan vuoden uutuuksista, eikö enää luoteta lainkaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkoihin?

Kuuloni on hieman alentunut, se on todettu jo vuosia sitten. Mutta olen suunnilleen pärjännyt tähän asti kysymällä uudelleen oppilaalta, jonka sanoista en ole saanut selvää. 

Joskus väärinkuuloni on aiheuttanut jopa riemua luokassa. Joskus olen tehnyt sitä ihan leikilläni.

Näköni ei ole koskaan korjaantunut normaaliksi edes silmälaseilla. Silmissäni on taittovirheen lisäksi piilokarsastusta, joka joskus aiheuttaa hieman sekaannusta: katsoessani kolmannessa pulpetissa istuvaa poikaa viereisen pulsarivin tyttö vastaa. Olen ottanut kädet käyttöön ja ojennan käteni sitä oppilasta kohti, jolta odotan vastausta.

Kuka vastaa näihin kysymyksiini? En minä mitään kiiltokuvakiitoksia kaipaa, ikävöin rakastamaani työtä, missiotani. Kihniössä sain mahdollisuuden kysyä kohderyhmältä, asiantuntijoilta, miten ikäihmisen vinkkaustunti sujuu kolmannella luokalla. Teetin ensin kansikuvaäänestyksen uusista kirjoista, sitten vinkkasin äänestyksessä olleet kirjat ja myös muita kirjoja. Kolmosen oppilaat olivat matikankokeen suoritettuaan kirjoittaneet, mitä mieltä kukin oli kirjavinkkarista. En ole lukenut mielipiteitä vielä. Valitsen summissa neljä, jotka kunnian ja omantunnon kautta mitään lisäämättä ja mitään poistamatta ja mitään muuttamatta liitän tähän.

POIKA: Tykkäsin siitä koska oli minun mielestäni siinä kiinnostavia kirjoja myös hauskoja.

TYTTÖ: Hän oli mukava. Hän puhui paljon kirjoista mitä en vielä tiennyt. Hän puhui niin pitkästi, että meinasin jopa nukahtaa. Kirjavinkkari oli kyllä muuten todella mukava ja puhui mielenkiintoisista asioista. Oli kiva kun hän kertoi kirjojen kirjoittajistakin. Eli oli kivaa.

POIKA: Se oli kiva koska sai äänestää lempikirjaansa.

TYTTÖ: Kirjavinkkari oli kiva ja kirjat olivat myös. Kirjoissa on se kivointa, että ne olivat huumorintajuisia.

Kirjakapsäkki Seinäjoen kirjastossa

Seinäjoen kaupunginkirjasto, Pohjanmaan Kirjailijat ja Etelä-Pohjanmaan kesäyliopisto järjestivät Kirjakapsäkin 10.9. Seinäjoen kirjastossa. Ohjelmassa olivat Kirja vieköön –spesiaali, PoKin Open mic sekä koko ajan avoinna olevat Kirjabasaari ja Kirjavaihtari.

Kirja vieköön – osuudessa saimme kuulla seitsemää kirjailijaa. Hannele Puhtimäki haastatteli runoilijoita Anne Syrjälää, Teija Ahtiaista ja Anita Malkamäkeä. Haastateltavat runonaiset ovat hyvin erilaisiaa, silti moni asia myös yhdistää heidän kirjoittamistaan. Jokaiselta on hiljan ilmestynyt runokirja: Annelta Sydänpuu (Sananjuuri) ja Anitalta Unelmien risteyksessä (Sananjuuri), jotka ovat esikoisteoksia, ja Teijalta toinen runokirja, Heijastuksia (Sananjuuri).

Runo lähtee liikkeelle usein sanasta, myös tunnelmista, mielikuvista, ja se voi kypsyä kävellessä: ”Mitä pidempi lenkki, sen parempi!” kertoo Anne Syrjälä, joka kokee olevansa ”veistäjä, ei runon lihottaja”. Allekirjoitan tämän: pitkillä lenkeillä turhat sanat taatusti karisevat. Annesta runolle ryhtyminen, aloittaminen on usein vaikeaa, mutta sitten lähtee kirjoittaminen: omien ajatusten siivilöiminen ja selkiyttäminen.

Teija Ahtiaisen runoissa toistuvat ikuisuus, valo, toivo, ja hän ilmaiseen mielentiloja luonnon kautta. Teija kokee, että sanoilla voi vaikuttaa ja lohduttaa. Suuria elämyksiä ovat olleet

esiintymiset kirkossa, jossa hän on kokenut saavansa parhaan palautteen ja ymmärtänyt vuorovaikutuksen suuren merkityksen. ”Kirjoitan, siis olen” on Teijan motto, ja pahin uhka kirjoittamiselle on ajan vähyys.

Anita Malkamäki on koonnut seinäjokiaiheisen runokokoelman. Osa runoista on syntynyt nuoruudessa, suurin osa kuitenkin viime aikoina. Anitaa ei vaivaa enää niin ankara aikapula nyt, kun hän on päässyt eläkkeelle: hän nauttii heittäytymisestä omaan kirjoittamiseen. Runojen kirjoittaminen on opettanut Anitalle havainnoimista ja tarkkailemista.

Hannele Puhtimäki kysyy myös haastateltavien lempirunoilijoita. Teija ihailee Arto Juurakkoa, Maire Loppia ja Tommy Tabermannia, Anne Mirkka Rekolaa ja Anita Saima Harmajaa.

Mervi Heikkilän haastateltavina ovat nuortenkirjailijat Päivi Artikainen ja Kristiina Mäkimattila.

Äikänope Päivi Artikaisen esikoiskirjan, Adiós!-nuortenromaanin idea syntyi muutama vuosi sitten vappukävelyllä. Itsestään selvästi tyttöpäähenkilöksi istui Valpuri Laakso, joka ei aluksi ole innostunut kokonaisesta lukuvuodesta Fuengirolassa. Tunteet kuitenkin tasaantuvat ajan kanssa. Kirjan kieli mietitytti kirjailijaa paljon, se on osin nokkelaa nykykieltä, mutta vaati myös harkintaa, että kirja ei vanhenisi samassa tahdissa kuin kieli muuttuu. Kirjan ilmestyminen jännitti Päiviä kauheasti, mutta jännitys muuttui huikeaksi iloksi. Sitä on lisännyt myös kirjailijan saama hyvä palaute.

 

Kuvittaja, kirjailija ja monitoiminainen Kristiina Mäkimattilalta ilmestyy kohtapuoliin saturomaani Olonkolo (Marketiimi). Lyydia Moukun suuren seikkailun alku löytyi unesta. Lyydia-rouva kuuluu jäpinkäisiin, Rouskunperän jääräpäiseen sukuun. Nyt hänen on jätettävä tuttu ja turvallinen koto ja lähdettävä jännittävälle ja tapahtumaiselle matkalle pelastamaan Gerhard Moukkua. Vaikka Kristiina on kuvittanut monia kirjoja, esimerkiksi Marjukka Niemen kirjoittamia Villami-kirjoja, hän kuvittaa ja maalaa tätä saturomaaniaan sanoin, ”erityisupein, keksityin uudissanoin” luonnehtii haastattelija Mervi Heikkilä.

  

Kirjastoalan opiskelija Joona Viljanen on saanut haastateltavakseen Henry Ahon ja Juhani Kellosalon, kaksi äärimmäisen erilaista kirjailijaa: Henry on pursuava ja runsassanainen, kun taas Juhanin ilmaisu on runoilijalle ominaisesti tiivistä ja välillä niukkaa. Tuottelias Henry on kirjoittanut lastenkirjoja, nuortenromaaneja, novelleja, dekkareita, eikä kauhukaan ole hänelle vieras genre. Kirjoittaminen merkitsee Henrylle toisiin maailmoihin pääsemistä. Hyvä esimerkki on romaani Ukko ja hyrrä (Reuna), joka kuvaa jo sata täyttäneen ukon ja Hyrrä-kissan päivää, jolloin ei tapahdu mitään. Paksussa teoksessa (460 s) hiljanen Viljanen kertoo kissalleen elämänsä kulusta: kolhuista, kommelluksista, mutkista ja matkoista. Yleisön joukosta nousee naishenkilö kiittämään Henryä Ukon ja hyrrän synnyttämästä lukuelämyksestä: ”Minä niin tykkäsin”, kiittää nainen.  ”Paras palaute”, myhäilee kirjailija.

Juhanin tuotantoon kuuluu runoja, romaaneja, esseitä ja kolumneja. Hän sanoo kirjoittamisen olevan ajatusten hahmottamista ja tulkitsemista. Aiheita kumpuaa musiikista ja luonnosta. Entisen rokkipojan runokokoelmassa voi olla monen tyylisiä runoja, jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden sinfonian tapaan. Viime vuonna ilmestynyt Kaksi miljoonaa (Länsirannikko) muodostaa löyhän trilogian aikaisemmin julkaistujen proosateosten Hanneksen evankeliumi ja Kymmenen kanssa. Juhani mielii kirjoittaa vielä runoja, mutta pohtii samalla, mistä niille löytyy kustantaja.

Kirja vieköön –osuuden jälkeen on vuorossa PoKin Open mic. Siellä piipahtavat teksteineen Eero Peltoniemi, Anita Malkamäki, Jussi Matilainen, Heli Kataja, Anna Hiipakka ja Sanna-Leena Knuuttila kertomassa selkokielisestä historiallisesta kirjastaan. Koko Kirjakapsäkin ajan esillä olivat pohjalaiset kustantamot: Haamu kustannus, Sananjuuri, Heleena Lönnrothin Zuppa di Porri ja Valmiixi.

Pohjanmaan kirjailijat kokeilivat parina vuonna Kirjamessujen herättelemistä Seinäjoella muiden messujen kylkiäisinä, mutta kokeilu ei ottanut tuulta alleen saati syttynyt liekkeihin. Tänä vuonna myöskään Vaasassa ei kirjamessuja ollut.

Ehkä onkin tärkeämpää järjestää Kirjakapsäkin luonteisia pieniä, kodikkaita kirjallisia tapahtumia, jossa tuodaan esille lähikirjailijoita ja kustantamoita. Tällaisten minimessujen luulisi houkuttavan kirjallisuuden ystäviä kuulolle ja ehkä jopa keskustelemaan kirjoista. 

Ajatus osallistumisesta Hesan kirjamessuille ahdistaa, eikä taida Turussa sen väljempää olla. Jotkut osaavat perehtyä messuohjelmaan ja laatia itselleen oivallisen suunnistuksen saadakseen messuista kaiken irti, ja heitä onnittelen. Itsellä ei kärsivällisyys riitä.

Ymmärrän toki hyvin, että kirjamessut ovat niin kustantajille kuin kirjailijoille tärkeää markkinointia, ja niinpä toivotan hyvää myyntiä kaikille lähikustantamoille, jotka Turkuun ja Helsinkiin matkaava messuilemaan.