tiistai 29. lokakuuta 2013

LOMAA, LAMAA JA LÖYTÖJÄ

Ei, en ole lopettanut plokistin uraa, alussahan vasta olen. Edellisten mutinoitten jälkeen on tapahtunut paljon.

Seinäjoella oli Kirjavinkkariyhdistyksen ja kumppaneiden järjestämä koulutuspäivä. Ujo vaatimattomuuteni joutui koetukselle, kun ihan päivän alussa Markku-setä, Pirkko ILmanen, Terhi Piikkilä ja Susanne Mikkola kukittivat, lahjoivat Kuningas Babarilla ja Pepillä ja halasivat Suomen Nuorisokirjailijoiden myöntämän Pääskysen onneksi. Ilahdutti se syrämmen pohjasta, toresta, mutta nolotti pinnalta. Mun on vaikeaa olla ittenäni estradilla, mutta kirjavinkkarina en pelkää mitään, en edes Kari Hotakaista, jonka kirjoja vinkkasin taannoin miehen istuessa tyypillisen ilmeikkäänä vieressä.

Sitten tuli se päivä, jota en halua ajatella. 67 vuotta on liian paljon tähän ikään. Lahjojakin sain. Tuula Puudeliniemi ilahdutti hillittömästi uudella puhelimensuojuksen, joka on soma ja sievä kuin karamelli. Viikon sitä käytettyäni se katosi. Tuntuu tosi kurjalta, kun karkkimaista Kissanainenpussukkaa ei löydy mistään. Puhelinkin palelee.

Syysloma oli viikolla 42. Sunnuntaina aloin aivastella, nokka vuoti, vilutti ja koko kroppa oli kuin hakattu. Olin luullut, etten kolme vuotta eläkkeellä oltuani eläisi enää koulujen lukujärjestyksen mukaan, mutta väärin. Olemme pitäneet koko syksyn kahtena päivänä viikossa Seinäjoen tokaluokilla italialais-suomalaisia sanataidetyöpajoja, joten tietenkin sairastuin lomalla, kuten kunnon työläisen kuuluu. Onneksi blundsa hellitti ennen lapslapsen tuloa.



Se oli lomalama. Lamaloma, lama, johon lohtua toivat, arvasitte oikein, kirjat. Uudet ja vanhat kirjat. Kirsti Ellilän Kaivatut (Karisto) oli mieluisa lukuelämys. Sen syvästi koskettava ja haikeankaunis tarina pakottaa pohtimaan paljon ja odottamaan uutta lukukertaa. Helpommalla ei päästänyt Emma Puikkosen Matkamusiikkia (WSOY). Tässä surullisessa ja hupaisassa road tripissä dementoitunut pappa ja keski-ikäistyvä nainen matkaavat hajoamaisillaan olevalla Corsalla Savoa kohti. Elämäänsä ihminen ei saisi itse säädellä, ei ainakaan yli kasikymppinen, ja kuolema tulee vääjäämättä. Kaksikon matkatekoa seuraa salaperäinen hirvi, joka lisää teokseen uuden kerroksen tuumittavaksi. Toinen uudelleen luettava kirja.
 
 

Lasten oikeuksien päivänä pääsen Kokkolaan puhumaan lapsien puolesta, syrämmen kyllyyrestä, peräti puolitoista tuntia. Otan mukaan erilaisista lapsista kertovia kirjoja. Ensimmäisenä kaivan esille Kaarina Helakisan Pikku Joonaksen (0tava, 1984), joka liikutti minua jälleen, aivan yhtä voimakkaasti, kuin sitä ensi kertaa lukiessani. Kirja ei ole yksinomaan surullinen, siinä on myös huumoria ja viisautta, ja ”kaiken yllä hellyys väräjää”.

Tuula Kallioniemen Rottaklaanin (Otava, 2008) Ykän on tultava ulos virtuaalimaailmasta. Yllätyksekseen poika ystävystyy pyörätuolilla liikkuvan CP-vammaisen Niemisen ja tämän ystävien kanssa. Melko kapeasti elämää katsovan Ykän on pakko tarkistaa suhtautumistaan niin Näätään, Antikaiseen kuin äitiinsäkin. Rottaklaani on hauska kirja riipaisevan vakavista asioista.



Halusin vielä lukea Arja Puikkosen FJ-palkitun kirjan, jossa yhtenä tärkeänä tyyppinä on pimahtaneen tuntuinen poika. En ensin muista kirjan enkä päähenkilön nimeä, enkä löydä kirjaa mistään. Minulla on valitettavasti kirjahyllyjä joka huoneessa mielivaltaisesti ja osin peräkkäin hyllyihin puskettuna. Missä hitsissä se Puikkonen piileksii?  Samalla etsin puhelinpussiani, jonka pikkukissa taatusti on taatusti kätkenyt. Luovutan välillä ja aloitan Pekka Hiltusen Ison (WSOY). Olin lukenut Hiltusen aiemmat kirjat ja tykännyt niistä kovasti. Iso on työläs, liian runsas makuuni. On pakko harppoa silloin tällöin. Olisin suonut Hiltusen tiivistävän tekstiään: vaikka isosta ja lihavasta naisesta kirjoittaakin, ja kirjoittaa paikoin loistavasti ja koskettavasti, ei tarvitsisi ”isotella”.

Helsingin kirjamessuilla ei minulla ollut mitään tekoa tänäkään vuonna. Messupäivät seurustelin lapslapsen kanssa, jotta hänen äitinsä pääsi tekemään kirjailijantyötään niin Kauhavan kirjastossa kuin kirjamessujen naisdekkaristipaneelissa. Lauantaina Greta ja minä ajelimme Hyllykallion Pomppulaan, jonka väenpaljous ja meteli eivät varmaan paljon jääneet jälkeen messumenosta. Istuksin rauhassa, tikkusin polvenlämmitintä ja silloin tällöin seurasin Gretan touhuja.

Alitajunta teki työtä. Pomppulasta palattuamme marssin olohuoneen kirjahyllylle, siirrän eturivin kirjoja, ja sieltä takaa pilkistää Arja Puikkosen Haloo, kuuleeko kaupunki (Otava, 2003).

Kirjan löytämisestä iloisena päätän löytää myös puhelinpussukan. Missä se voi olla? Mistä en ole vielä etsinyt. Kurkkaan kerran vielä sängyn alle ja sen ja kirjahyllyn väliseen nurkkaan. Siellä on satusoppia varten ostamani pinkki verho. Verhon alta kuultaa muovipussi. Ähkin itseni kapeaan rakoon, otan verhon ja muovipussin ja löydän. Niiden alta löydän Kissanainenpuhelinpussukkani, jota tästedes kotona kyllä säilytän  tyynyn alla, kassakaappia kun ei talossa ole.

P.S. Lyydia on taitava viisikuukautinen katti. Se oli onnistunut työntämään pussukan vetoketjussa roikkuvat puupompulatkin pussin sisään.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Mahtava viikko

Maanantaina ahkeroin Taikeen monikulttuurisuusapuraha-hakemuksen. Järjestäisimme työparini Andrea Burcin kanssa italialaissuomalaisia kirjaseikkailuja kesäkirjastoissa, niin että kirjastoille jäisi maksettavaksi vain kulut.

Sain valmiiksi myös Etelä-Pohjanmaan Kulttuurirahastolle selvityksen käyttämästämme 3000 euron monikulttuurisuusapurahasta. Järjestimme 11 satutuokiota, joissa oli yhteensä 574 kuulijaa (Jurva kiri ykköseksi 160 kuulijalla kahdessa tuokiossa) ja 11 kirjaseikkailua, joihin osallistui 112 lasta (nyt Nurmo johti 21 osallistujalla). Tusina lehtijuttua tempauksistamme on selvityksen liitteenä.

Tiistaina aamuysiltä alkoi suomalaisitalialainen Sanaseikkailu-työpaja  Alaviitalan koulun tokaluokassa, jonne myös Honkakylän kakkoset tulivat. Otimme mukaan myös Alaviitalan ekat, koska luokka on yhdysluokka. Lasten palaute oli kivaa ja posiitiivista.

Illalla sain istua Näin on kirjat –kiertueen yleisönä kuuntelemassa kirjailijoita. Osa yllätti. Osa hämmästytti.

Keskiviikkona työlään hammaslääkäri-istunnan jälkeen ajelin synnyinkotikuntaani Alajärvelle, jossa olin vastaamassa Ikäihmisten seminaarin otsikkoon Luovuutta kaiken ikää. Tietysti nyt kuten aina, puhuin minkä ikäisille tahansa, mukana oli runsaasti, lähes puolet lasten- ja nuortenkirjoja. Perusteluksi kerroin Ismo Loivamaan toimittaman kirjan Lapsuuden rajamaat nimiesseestä, Bo Carpelanin Rajamaa-esseestä. Luin myös tärkeimmän runoni, edelleen Bo Carpelania:

Juuri kukaan ei lukenut. Äiti luki.

Ja minä perässä, kadoten ulkomaailmasta.

Kaukana siitä ettei osaisi erottaa uneksittua ja nähtyä.

Oppii näkemään.

Osaa myös varautua onnettomuuksiin,

se tuntuu siltä kuin voisi pahoin.

Se mitä ihmiset pitävät pakona, on kenties valmiutta.

Olin tehnyt listan mukana olevista kirjoista. Jälkeenpäin kyseltiin sekä lasten että aikuisten kirjoista. ”Ne tais tykätä sinusta”, Liisa-täti sanoi. ”Ei ne muuten ois joka välissä taputtaneet”.

Ennen seminaaria isän sisko, Maija, 77, tarjosi piimävelliä.

Seminaarin jälkeen, äidin pikkusisko, Liisa-täti, 85, tarjosi lihapullia.

Torstaina päivitin tunnelman seinälle: Jos ihiminen itte tietääs, milta se oikiasti näyttää, se jäis petihin, eikä ainakaa lähtisi Turkuhun. Luulen että jokunen ymmärsi.
Andrealla ja minulla oli Sanaseikkailutyöpaja ensin Keski-Nurmon alakoulussa ja sen perästä Kouran alakoulussa. Livistin tieheni vähän aiemmin ehtiäkseni viemään tämän siunatun vekottimen siivottavaksi Dateciin ja sitten Turun junaan.
Rakastan junassa matkustamista silloin, kun juna ei ole tupaten täysi. Pikajunat ovat suosikkejani.

Perjantaiaamuna olin tietoisen hidas. Kirjoitin kolme korttia: Alajärven tädeille kiitokset ja Remulle terveiset. Messukeskus oli entisenlaisensa. Varmaan toistakymmentä kertaa olen Turussa messuillut. Etsin ensimmäiseksi Vinski-lavan. Samassa tilassa olimme Tanelinrannan nelosluokkalaisten ja heidän Paula-opensa kanssa demonneet Sanajalkaseikkailua vuonna 1999.
Seuraavaksi hain Suomen nuorisokirjailijoiden osaston – tasan talon toisesta päästä.
En huomannut laskea kaikkia tuttuja enkä halauksia.
Kellon kumahdettua 12 Tuija Lehtinen huusi Vinski-lavalta: - Tuu ny jo tänne, palkittava!” Menin. Tuija piti puheen, ojensi minulle PÄÄSKYSEN ja kukkapuskan.  Olin iloinen. En hyppinyt. Olin onnellinen. En itkenyt. Vinkkasin kiitokseksi kaksi Jukka Itkosen runoa kirjasta Rinkeli Ronkeli, joka minulta on varastettu, mutta onneksi osaan vinkit ulkoa, runojen loppuja sen sijaan en muista. Esitin Otavan Katalle toiveen uudesta painoksesta.

Kyl määki ole ilomielinen, ku Turust palaan.