torstai 20. huhtikuuta 2017

Eläväksi kirjoitettua historiaa

Koulussa muinoin en piitannut historiasta. En kokenut että ulkoa opeteltavat ja mieleen painettavat vuosiluvut, hallitsijalistat ja kronologiset taistelut koskettivat mitenkään minua. En siitä huolimatta, että päivittäin kuljin Ilmajoella Ilkan patsaan ohi ja asuin Koskenkorvalla Santavuoren lähimailla. Sukujuureni ovat Alajärveltä ja Lapualta: Ketoolan Paksun ja Nelimarkan sukukirjoista löydän itseni.

Sota oli jotain kamalaa, joka oli ollut ja aiheutti yhä lapsuudessa neli- ja viisikymmenlukujen vaihteessa puutetta ja köyhyyttä. Se vaikutti edelleen myös ihmisissä: enollani oli pelottava tekojalka ja isääni ruumiiden kuskaaminen rintamalla oli jättänyt syvät jäljet, eikä hän koskaan puhunut sodasta. Hän kuoli sydäninfarktiin lääkärin tutkimuspöydälle 43-vuotiaana.

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan luin 14-vuotiaana. Se oli jännittävää luettavaa siinä kuin myöhemmin Niilo Lauttamuksen, Esa Anttalan ja muiden sotakirjat. Ahmin niitä nuortenromaanien, Anni Polvan ja Netta Muskettin rinnalla, eivätkä ne kummoista vaikutusta tehneet.

Kunnes nyt jokin vuosi sitten luin monipuolisen kirjailijan, Anneli Kannon Veriruusut (Gummerus), jossa eletään Tampereella Sisällissodan aikaa. Ei vain miehet vaan myös monet naiset tahtovat aseisiin, housukaartiin, taistelemaan työväenliikkeen vallankumouksen ja punaisen Tampereen puolesta.

Tänä vuonna ilmestynyt Lahtarit (Gummerus) kuvaa samaa sotaa, Vapaussotaa, valkoisten näkökulmasta. Useimmat Lahtarien henkilöistä ovat lähtöisin Ilmajoelta, jossa kirjailijan isoisä asui. Aleksanterin kirkon portailla otetussa valokuvassa isoisä suojeluskuntalaisten joukossa sai Anneli Kannon pohtimaan ilmajokisten poikien kokemaa Vapaussodassa ja kirjoittamaan siitä.

En enää osaa erottaa Veriruusuja ja Lahtareita, ne tapahtuvat yhtä aikaa, ne tulevat vastakkain, ne tuovat sodan ihan liki (iholle, joku voisi sanoa). Molemmat kirjat kuvaavat erilaisia ihmisiä samaa sotaa käymässä, tämä on ihmisten sotaa, vaikka niin punikit kuin lahtarit kokivat toisensa vihollisiksi. On helpompaa ampua kohti vihollista kuin samaa kansaa olevaa ihmistä.

Monet kummankin kirjan henkilöistä tulevat hyvin läheisiksi, ja heidän kanssaan kulkeminen ottaa hirveän kipeää, lujille, eikä silti voi jättää lukemista kesken. Oli luettava yötä myöten, kunnes silmät joko lupsuivat kiinni tai olivat itkusta sumeat. Lahtareita lukiessa rääkkäsin Annelia ilmoittaen mesessä tämän tästä: - Olen sivulla 221 ja kollotan ääneen.  Anneli vastasi aina jotain lohduttavaa.

Kirjailija Anneli Kanto on perinpohjainen työssään. Hän on tutkinut lähdekirjallisuutta, arkistoja, kirjeitä, lehtiä ja karttoja, joista Suomenmaan kartta (Lindeman, Berndt, 1991) on Lahtareitten esilehdillä. Lahtareissa on myös sodan kulkua kuvaavia reittejä helpottamaan lukijaa sodan kulun hahmottamisessa.

Sotahistoria Anneli Kannon kuvaamana on ihmisten, yksilöiden inhimillistä historiaa, ja se vaikuttaa syvemmin kuin silkka sotiminen. Kirjaa miettiessäni ja siitä tädilleni kertoessa sain kuulla että myös minun pappani Alajärveltä oli ollut mukana Vapaussodassa suojeluskuntalaisena.

Kun kokemuksia kuvataan erilaisten ihmisten näkemänä, kokonaisuus rikastuu ja kasvaa valtavasti. Ja kun nämä ihmiset muuttuvat, murtuvat, kasvavat, vakuuttuvat asiansa oikeutuksesta, kuolevat, katuvat, ymmärtävät sodan hulluuden, ei voi olla tuntematta syvää myötätuntoa heitä kohtaan, olivat he sitten punaisia tai valkoisia. Niin punaisessa housukaartissa kuin valkoisten puolella oli tyyppejä, joiden kohtalo erityisesti liikutti. Niin moni kirjojen henkilöistä ajatteli jo rintamalla taistelujen melskeessä, niitten kaameissa ja kuvottavissa jäljissä, että päästäpä kotiin, loppuisi jo tämä sota ja kunpa ei enää koskaan tulisi sotaa.

Kaiken lisäksi Anneli Kanto kirjoittaa kaunista, eloisaa ja rikasta Suomen kieltä. Hän vaikuttaa olevan murremonitaituri, sillä eri puolilta Etelä-Pohjanmaata olevat pojat puhuvat eri tavoin siinä kuin stadilaiset, hämäläiset ja ruotsalaiset. Kirjailija ei kaihda täysin huumoriakaan.

”Miksi kukaan ei ole kertonut minulle Anneli Kannosta!” 
kertoi eräs ystäväni ulkomailla työskentelevän
ystävänsä valittaneen Pyövälin lukemisen jälkeen.
Nyt hän tietää kuka Anneli Kanto on. Ja sen tietävät myös lukuisat muuta kirjallisuuden ystävät ympäri Suomen.

Seinäjoen kirjaston Jaaksi-salissa oli satakunta kuulijaa Annelin vierailun aikana. Salissa istui monenikäistä väkeä paitsi Seinäjoelta myös Ilmajoelta ja muista lähikunnista. Kirjailijan esityksen jälkeen tehtiin runsaasti kysymyksiä, ja moni halusi keskustella hänen kanssaan. Miten pitkään olisi tilaisuus venynytkään, jollei kirjaston hälytyskoneisto olisi hälyttänyt väkeä ulos.

P.S. Tappelin kameran, kuvansiirto-ohjelman, Annelin lähettämän valokuvan, Veriruusujen ja Lahtarien kansikuvien blogiin siirtämisen kanssa valahetelmatta 5 tuntia kahtena päivänä, ja tuloksena on himmeä aavistus Lahtarien kansiliepeen kuvasta. Menen lisäkoulutukseen.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Kissalesken mielenmuutos

Hän herää taas itkien. Ottopoika on hiipinyt viereen ja nuolee naamaa. Pikkukissa on jossain. Hän on surullinen, itkutäysi ja hämmentynyt. Unissa oli kertautunut viime päivien tapahtumia: ryhmän tekeillä olevan runorykelmän harjoituksia, maitokannun etsimistä yhden runon emännälle lapsuuskodin kuivauskaapin ylähyllyltä ja seuraavana päivänä peltisen maitotoopin löytyminen naapurin Tuulan kasvihuoneesta, a-kirjaimen katoaminen puhelimen kirjaimistosta, matkojen suunnittelua, karttojen tutkimista ja paljon muita häivähdyksiä, jotka unissa tulevat, menevät, jättävät varjoisan tai valoisan jäljen, mutta eivät muistikuvaa.

Viikon ajan joka yö puoliso 46 vuotta, joka teki hänestä Kissalesken, on ollut mukana unissa. Ei enää painajaisissa vaan arkisessa elossa. Muutamana yönä hän valvoi pitkään itkien ja miettien, miksi mies ei jätä häntä rauhaan. Kissojen takia?

Nyt ei itkusta ole tulla loppua. Siihen on sekoittunut ikävää, surua, kiukkua, väsymystä ja ahdistusta tulevasta. Miten hän pystyy ja jaksaa tyhjätä talon, löytää sopivankokoisen kodin itselle, kirjoille ja kissoille? Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään kissaihmiseksi, mutta enää hän ei silti kissoista halua luopua.

Kissat olivat miehen halusta tai tahdosta haettu löytöeläinkodeista. Ensin Ottopoika Nadjan leikkikaveriksi. Samana päivänä kun Nadja kuoli, mies halusi hakea uuden kissan. Hän oli netistä löytänyt aivan Ottopojan näköisen mustavalkean, siron tyttökissan. Tyttökissa oli pieni. Mies nimesi kissan Lyydiaksi, mutta hän ei oppinut sitä nimeä käyttämään: hänelle arka ja pakoileva reppana oli Pikkukissa.

Pikkukissa säpsi häntä aina. Hän suhtautui siihen, kuten kaikkiin kissoihin, välttämättöminä elämän tuojina heidän hiljaiseen kotiinsa. Hän ei enää valittanut kissainvessojen siivousta, ei edes Ottopojan alituisia oksennuksia matoille. Hän vei matot tyynesti roskiin ja ajatteli: elellään nyt niin kuin Keski-Euroopassa, ilman mattoja. Onneksi mies sentään hankki kissojen ruuat, ruokki ne ja haki joskus hiekkasäkin, kun hän muisti kertoa, että hiekka on lopussa.

Mies kuvaili usein aamukahvilla, miten Ottopoika ja Lyydia olivat istuneet hänen sylissään tuntikausia, yhdessä ja erikseen ja kuunnelleet hänen kanssaan musiikkia. Siihen ei paljon ollut sanomista, hän ei välittänyt sylikissoista. Kahvin juotuaan hän meni taas siivoamaan hiekkalaatikoita.

Sitten mies lähti ja jätti hänet Kissaleskeksi.

Kissat kaipaavat isäntäänsä. Näkee selvästi, miten ymmällä he ovat, miten he etsivät ja odottavat. Vähitellen kissat tottuvat. Hän yrittää mennä lähemmäksi ja silittää, olla hyvä ja vähän korvata miehen hellyyttä, jota paitsi kissat nyt ovat. Mutta muuttuisiko hän milloinkaan oikeaksi kissaihmiseksi, hän pohti.




Ottopoika tulee luo rohkeasti, Pikkukissa kulkee vinosti liki, koko ajan valmiina säntäämään pakoon. Vähän ajan kuluttua pikkuinen tulee iltaisin hänen kylkensä päälle, ravaa kainalosta nilkkoihin ja taas takaisin, antautuu toisinaan rapsutettavaksi ja alkaa kehrätä. Kun puoli vuotta miehen kuolemasta oli mennyt, Pikkukissa hyppäsi kyljeltä hänen vatsaansa vasten ja käpertyi siihen pehmeänä ja lämpimänä.

Kissalesken hyvä ystävä kaukana oli kuollut. Ystävän siunaushetkellä hän sytyttää kynttilän, ajattelee ystäväänsä, eikä voi itkulleen mitään. Ottopoika tarkkailee häntä ikkunalaudalta. Pikkukissa lähestyy varovasti, nostaa tassunsa hänen reidelleen, tulee syliin, nousee takajaloilleen etutassut rintaa vasten ja nuuskuttaa pienellä kuonollaan hänen märkää poskeaan, livauttaa viileän kielensä poskelle ja nuolaisee. Nuolaisee monta kertaa hellän viestinsä: - Ei sinun pidä ystävääsi surra, hän on päässyt
vihreille niityille, vetten ääreen, siellä hän saa levätä.





perjantai 7. huhtikuuta 2017

Niittyvillan koulun Omakerhot

Seinäjoella Eskoon palvelukeskuksen alueella toimii yksi kaupungin kouluista. Niittyvillan koulu on erityiskoulu, jossa käy monivammaisia ja muita vaativan erityistyön oppilaita.
Lastenkulttuurikeskus Louhimo tarjosi kaupungin kouluille erilaisia Omakerhoja, ja Niittyvillaan haluttiin sanataiteeseen ja musiikkiin painottuva kerho. Valittu ohjaaja sai kokopäivätyön muualta, ja minulta kysyttiin ottaisinko vetääkseni Niittyvillan Omakerhot. Otin, mutta ilman musiikkia.
Tässä tapauksessa onni kaksinkertaistui: vakityön saaneen ohjaajan sijaan sain kaksi tuntia kerhonpitoa joka keskiviikko, ja yksinäinen, synkkä Kissalesken syksyni valaistui onnellisesti. Eskoo on tuttu paikka: olen asunut kauan sitten Eskoon keskuslaitoksen alueella 16 vuotta, ja kehitysvammaiset tulivat tutuiksi sinä aikana.
Niittyvillan koulussa on neljä luokkaa, neljä opettajaa sekä lukuisia muita aikuisia opettamassa, ohjaamassa ja pitämässä huolta kaiken sujuvuudesta. Yläkoulun ope Sinikka Hilmola-Rytioja toimii koulun johtajana.   


 Helppoja, kosketeltavia ja isokuvaisia kirjoja

Tapahtui Tiitiäisen maassaIhan aluksi minulla oli vaikeuksia löytää sopivia kirjoja. Alakoulun Omakerho kaipasi kosketuskirjoja tai kirjoja, joissa on mukana eläinten ääniä,ja kuvakirjoissa on syytä olla isot ja selkeät kuvat. Kaikki oppilaat eivät puhu, muutama kuulee huonosti, joku näkee huonosti ja monilla on vaikeuksia ilmaista itseään. Apuna käytetään ”kommunikaatiosanakirjoja” tai erilaisia kortteja, joilla voi viestiä, pitääkö jostain vai ei. Lähes joka kerta menen sisäisesti vapisten alaluokkaan: onnistunko vuorovaikutuksessa, saanko lapsia mukaan, saavatko he mitään irti tarinoistani tai runoistani.
Laura Latvalan Pikku Marjan eläinkirja vaikutti tutulta monen lapsen ilmeistä päätellen. 

Opettaja Kirsi Kunnarin kanssa luimme yhdessä Kirsi Kunnaksen Tapahtui Tiitiäisen maassa –kirjaa, kun meillä molemmilla oli sama kirja: toinen näytti kuvia, toinen luki. Samalla tavalla esittelimme runomittaisia Ennen näkymättömiä eläimiä, joista Ulf Stark oli kirjoittanut ja jotka Linda Bondestam oli kuvittanut.
Ennen näkymättömiä eläimiä

Mahtava ilon hetki koitti, kun yksi tähän asti vaienneista pojista aloitti loruamisen omalla tavallaan. Olin juuri lukenut Jukka Itkosen maanmainiota Villin lännen murmelia. Itkosen rytmikkäät runot ja lorut vaativat taputusrytmitystä ja tarttuvat mieleen helposti.




Marja-Leena Tiaisen Poika joka katosi puree

Yläkoululaisten ryhmässä on vain 3-5 oppilasta. Vanhin pojista on rippikoulussa. Keskittyminen kirjaan ja paikallaan pysyminen ei ole näille kavereille ihan helppoa. Joskus ehdotan että koko joukko käy maate patjoille, otan meirän murtehelle kiriootetun tarinan, ja yleensä se kuunnellaan aika tarkoin (jos kaveri vieressä ei kuorsaa liian lujaa).  Lyhyet, hulluttelujutut kiinnostavat, eivätkä kuvat ole lainkaan huono asia.
Jukka Laajarinteen Ruualla ei saa leikkiä- ja Andrus Kivirähkin Koiranne alkaa kohta kukkia -kirjojen lyhyet kertomukset kuunneltiin jokseenkin keskittyneesti.
Sitten löytyi se ehdoton ykkönen: äikänopettajain vuosipäivillä pysähdyin BTJ-Finlandin Avain-kirjojen eteen, Marja-Leena Tiaisen Poika joka katosi osui silmiini, ja sain sen ihan meidän koulua varten. Neljällä kokoontumiskerralla luin tämän selkokielisen version ääneen, ja vierestä poikien reaktioita seurannut ohjaaja J-P Peltola kertoi, että ei ikinä ennen ole mitään kirjaa kuunneltu yhtä tarkasti.



Seiskaluokkalaisesta kirja oli tosi pelottava. Rippikouluikäisestä kirja oli kiva, mutta myös surullinen pojan katoamisen tähden.Viidesluokkalainen vierailija tykkäsi kirjan jännityksestä ja teki malttamattomana välikysymyksiä ja –huomautuksia tämän tästä. Kasiluokkalaisen mielestä kirja oli hyvä. Myös paikalle olleet aikuiset kuuntelivat eläytyen 17- vuotiaan Hannan elämään pikkuveljen kadottua. – Lue vielä, lue vielä, kuulin joka kerta lopettaessani, mutta halusin pitkittää yhteistä kokemustamme Mikon perheen tunnelmista ja tunteista pojan kadottua. Surullisuudesta huolimatta kirjan loppu laukaisi jännityksen ja huolen.
Oli vaikea löytää uutta jatkokirjaa. Kallasin kirjahyllyjä kotona ja löysin Märta Tikkasen Mä olen kovis –kirjan. Kyllä sitäkin kuunneltiin, mutta ei ehkä yhtä lujasti eläytyen kuin Marja-Leena Tiaisen kirjaa. Olisiko aika päivittää markka-aikainen selkokirja euroaikaan?

Kirjoitimme yhdessä

Lähes joka kerhossa kirjoitimme myös yhdessä niin, että jokainen vuorollaan jatkoi juttua. Joulun alla teimme tarinan Tonttu.
Olipa kerran tonttu, jolla oli tonttulakki päässä. Hän ihmetteli, minne kilikello oli joutunut. Tonttu huomasi hangessa vihjeitä, pieniä kengänjälkiä ja kummallisia kuplia. Siellä oli myös poro. Poro söi jäkälää ja ihmetteli suurta kuplaa. Suureksi ihmetyksekseen se huomasi kuplien tulevan omasta suustaan. Tonttu oli vahingossa juonut saippuavettä. Kuplat jylläsivät poron vatsassa niin, että se nousi ilmaan. Se huomasi kilisevänsä. Kilikellot soittivat sen vatsassa joulumusiikkia.
Tietokone on tontun kotona. Tonttu leikkii tietokoneella, joka menee rikki ja tontulle tulee paha mieli. Oi joi! Oi joi! Lääkäritonttu soitetaan paikalle. Hän tuo tontulle uuden kilikellon.
Jouluporo leijailee edelleen ilmassa ja katselee revontulia.

maanantai 30. tammikuuta 2017

Nuoruus viiltää kipeästi

Viiltävä nuoruus on kauhavalaislähtöisen Anneli Hautalan (o.s. Rintala), lukioaikaisen luokkatoverini kirjoittama artikkelikokoelma nuoruuden kipeistä tunteista ja kokemuksista. Anneli Hautala on koulutukseltaan psykologi ja psykoanalyytikko.
Hän on työskennellyt vuosikymmeniä psykoterapeuttina ja kirjoittanut runsaasti artikkeleita, pitänyt esitelmiä, toiminut kouluttajana ja työnohjaajana. Näiden pohjalta on syntynyt kirja Villtävä nuoruus.
Vaikka kirja nimensä mukaan käsittelee pääosin nuoruuden rankkoja kokemuksia, kipeitä oireita ja psyyken sairauksia, lähtee kirjoittaja liikkeelle vauvaiästä kuvatessaan ihmisen ensimmäisiä minuuden tuntemuksia, jatkaa läpi nuoruuden aina ensimmäiseen rakastumiseen asti.
Anoreksia ja bulimia, traumakokemukset, viiltely, tatuoinnit, aggressiivisuus, väkivalta ja  sadomasokismi ovat artikkeleiden aiheina, mutta eivät vain pelkkinä kuvauksina, vaan Anneli Hautala esittelee myös psykoterapian mahdollisuuksia näiden psyyken vakavien oireiden ja sairauksien hoitona.
Psykoterapeutin työ ei ole helppoa. Hänen on oltava hyvin läsnä esimerkiksi syömishäiriöisen nuoren kanssa työskennellessään. ”Hänen on työstettävä omaa kuolemanpelkoaan ja uskallettava ottaa hoitosuhteeseen ihminen, joka näyttää olevan lähellä kuolemaa ellei häntä pystytä auttamaan. Terapeutti saattaa kokea tilanteen ylivoimaisen vaativana ja haluaa luovuttaa. Hän ajattelee: ”Tälle en voi mitään! Kuitenkin on hyvä muistaa psykoanalyytikko Mikael Enckellin (2015) tulkinta tällaisesta tilanteesta, että se on positiivisen kehityksen ensimmäinen askel. Alkutilanteessa terapeutti on usein yhtä eksyksissä kuin nuorikin ja terapeutin on se hyvä tunnistaa. Tunnusteleva, tutkiva ja kiinnostunut asenne haastaa myös apua tarvitsevaa nuorta yhteistyöhön. Valmiiksi pureskeltujen ideoiden esittäminen on nuorelle ruokaakin pahempaa ”myrkkyä”.
Anneli Hautala pohtii myös netin vaaroja – olemmeko virtuaalisesti vapaita vai vankilassa. Hän tukee Atte Oksasen ja Sari Näreen tutkimuksiin kännykän käytöstä. Kännykän kanssa eläminen on virtuaalinen tila. Käyttäjä on virtuaalisesti läsnä, oli hän fyysisesti miten etäällä tahansa. Virtuaalisuudessa läsnäolo ja poissaolo sekoittuvat.
Atte Oksanen on todennut: ”Virtuaalisuus ei estä luovuutta, mutta se voi muuttua mielen sisäiseksi vankilaksi, jos ihminen menettää otteensa todellisuuteen ja katoaa pelkkien mahdollisuuksien prosessiavaruuteen. Kun tavara tai pelit inhimillistetään ja inhimilliset ihmiset tavaroidaan, rajat ihmisten ja koneiden välillä hämärtyvät.


”En noista aiheista jaksaisi kirjoittaa, jos en koko ajan myös kirjoittaisi ja pohtisi omaa nuoruuttani,” Anneli sanoo meilissään.


Olin lokakuussa seiskakymppissynttärimatkalla runsaan viikon Milanon liepeillä Cernusco sul Navigliossa. Ainoa matkalukemiseni oli Anneli Hautalan Viiltävä nuoruus. Luin kirjaa hiljaksiin, palasin kauas nuoruuteen, runsaan 50 vuoden päähän, ja elin omia kipeitä nuoruudenkokemuksiani uudelleen. Itkin paljon, sillä löysin itsestäni monia Viiltävän nuoruuden kuvaamia oireita. Olen pelännyt kirjoittaa näistä tunteista. Nyt selailin kirjaa uudelleen ja koin, että kirjaa voi lukea myös omaksi terapiakseen: saa tukea itsen ymmärtämiseen ja hyväksymiseen.

Suosittelen kirjaa luettavaksi kolmelle ihmisryhmälle: tietenkin nuorten kanssa työskenteleville psykoterapeuteille ja psykologeille, vanhemmille ja kaikille nuorten parissa työskenteleville sekä heille, jotka ovat kokeneet nuoruutensa raskaaksi ja ehkä juuttuneet selvittämättömiin tunteisiin.

Tavallisena lukijana kaipasin pientä sanastoa kirjan loppuun. Vaikka olen aikoinaan Tähkäni (Psykoterapian perusteet) lukenut, vastaan tuli silti monia alan sanoja, jotka olisivat kaivanneet selittämistä.


maanantai 13. kesäkuuta 2016

Moninainen KokoNainen

Ilmajoen kunnantalossa oli 12.6. hyvin moninainen, sydämeen yltävä ja tunteita nostava monitaiteinen KokoNainen-konsertti.
Katri Tapolan koskettavat, viisaat, hauskat ja ironiset tekstit olivat saaneet Marjut Vuorennon säveltämään monipuolista ja vaihtelevaa musiikkia. Laulut tulkitsi voimakkaasti, herkästi ja eläytyvästi sopraano Terttu Iso-Oja. Kirsikkoina musiikki- ja tekstikakun päällä olivat Virpi Talvitien näyttämön lakanalle heijastetut Virpin omintakeiset kuvat.
En osaa musiikkitermistöä, mutta osaan kertoa, miten täyteläisen ja rikkaan elämyksen koin KokoNainen-konsertissa ja nyt tätä kirjoittaessa.
Pianon takana istui säveltäjä Marjut Vuorento, joka oli löytänyt tekstejä hyvin tukevia säveliä, haikeita, reippaita, ilakoivia, temperamenttisia, vähän kiukkuisiakin.
Terttu Iso-Oja tulkitsi laulut erinomaisen näyttelijän taidolla: hänestä pursusi kaipausta, surua, raivoa ja myös tyyniä tunnelmia. Olin pompata puoli metriä tuolilta säikähdyksestä, kun lusikkanippu lensi lattialle tai granaattiomenan siemenet varisivat kodastaan.
Kirjailija Katri Tapola luki tummalla ja lämpimällä äänellään Maaseudun Tulevaisuudesta milloin konserttia kokoavia ”uutisia” milloin välijuontoja.
Koko ajan saimme nähdä Virpi Talvitien värikkäitä, mielikuvitusta ruokkivia ja lauluja tukevia kuvia.
Kuvat olivat tuttuja Mahdottomuuksien rajoissa –kirjasta, josta oli myös osa lauluteksteistä. Niiden lisäksi Katri Tapola oli kirjoittanut uusia sanoituksia.

”KokoNainen on tekijöilleen granaattiomena, joka kypsyi kysymyksestä: mitä kaikkea pitää sisällään nainen keskellä elämää?”

Konsertti oli aisteja herättävä ja hivelevä elämys. Lavastus näyttämön edessä oli vähäinen: pieni pöytä, pari tuolia, Katrilla kahvikuppi ja Maaseudun tulevaisuus. Terttu Iso-Oja muuntui esiliinan, huivin ja kenkien avulla eri laulujen tunnelman tulkiksi. Ai, unohdin lusikat ja granaattiomenan. Virpi Talvitie tuli esiin kuvina ja Marjut Vuorento säestäminään sävelinä.
Muutama laulu jäi päällimmäiseksi mieleen. Itselle Kevät oli ehdoton ykkönen: ”Kevät tulee, kun se ehtii” sopii hyvin tähän kevääseen, jos mielessä ajattelemme kesää kevään tilalle. Sinä päivänä –laulussa oli raikasta erotiikkaa. Talven selkä tuntui kuin olisi minusta tehty: 
"Talven selkä on kumarassa ja vanha."
Laulut olivat mukavan vaihtelevassa järjestyksessä: vuoroin huumoria, kärsimättömyyttä, haikeutta, hampaat irvessä –uhkaa, imelyyttä, kujeilua, lohduttomuutta, määrätietoisuutta. Ihan niin kuin naisen tunne-elämä sisällään eri sävyjä pitää.
”Ja kaikki uurteeni ovat elämää”, luki Katri Tapola Maasumista.




sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Runolle ryhtymisestä

Vaikka suurenmoinen flow iskisi niskaan, otsan alle, sydämeen, on runon rustaaminen joskus työlästä ja vaikeaa. Ainakin tilausrunon. Päässäni on kirkkaana se, mitä tahdon sanoa, mutta se ei millään istu hyvältä tuntuvaan muotoon paperille.
Tilauksessa oli runo kuusikymppiselle ystävälle. Tai ei sitä varsinaisesti ollut tilattu, halusin vain kirjoittaa hänelle runon.
Olemme tunteneet toisemme vuosikymmeniä. Tapaamme silloin tällöin, kerran parissa kolmessa kuukaudessa, istumme tuokion ja toimitamme. Ei me paljon puhuta laihduttamisesta, eikä tv-ohjelmista, eikä julkkisjuoruista, meillä on paljon tärkeämpiä aiheita. Eivätkä ne ole mitään pieniä.
Paljastan nyt: melkein aina puhumme elämästä. Ja kirjoista. Kirjoista puhuminenhan on itse asiassa elämästä puhumista. Siis meidän ajatuksistamme elämästä, ihmisyydestä, onnesta, kiitollisuudesta, tämän kaiken tarkoituksesta, hyvyydestä ja pahuudesta, uupumisesta ja jaksamisesta ja myös kaikesta ikävästä, mitä elämä tämän tästä eteen heittää. Tavallaan kaikki meidän jutustelumme koskevat elämää. Tätä meille suotua lahjaa, joka ei vuosikymmeniä ajatellen pieni ole.
Ja nyt halusin kirjoittaa elämänkokoisen runon lahjaksi ystävälleni.
Aloitan horjuvasti:
Avaat sydäntäsi, oi ja heti perään nousee mieleen toinen säe: Avaat sydäntäni. Minun sydäntäni pystyy harva ihminen avaamaan, oikeasti, syvältä. Minun alakuloni ja suruni taittuu sateena ikkunaan, ja me joskus itkemme yhdessä.




Otetaanpa alusta:
Avaat sydäntäsi. Avaat sydäntäni. Suru taittuu sateena ikkunaan.
Siis Avaat sydäntäsi. Kuljen kanssasi ja kuuntelen, kun puhut. Avaat sydäntäni. Kuljet kanssani ja kuuntelet, kun puhun. Ei, ei, tämä on liian pitkää ja tavanomaista.
Taas alkuun:
Avaat sydäntäsi. Avaat sydäntäni.
Suru taittuu sateena ikkunaan.
Avaat sydäntäsi, kuljen kanssasi
Avaat sydäntäni, kuljet kanssani.
Tässä nyt kyllä toistuu tuo sydämen avaaminen, mutta tarkoitan sen tehokeinoksi. Saa kelvata.
Mutta kuinka jatkan tästä. Kuinka kerron, miten me jaamme molemmille tärkeitä asioita. Me emme puhu tuulen kantamista ja olemattomista asioista.
Tuulista emme puhu. Aallot jaamme. Vau, tässähän tuli vahingossa vähän rivien väliin ikääntyvien naisten hormonihankaluuksiakin. Antaa olla. Usein me toimitamme myös siitä, miltä meistä tuntuu. Tuntee mukaan. Ja kuolema. Kuolemaa emme pelkää.
Taas alusta:
Avaat sydäntäsi. Avaat sydäntäni.
Suru taittuu sateena ikkunaan.
Avaat sydäntäsi, kuljen kanssasi.
Avaat sydäntäni, kuljet kanssani.
Tuulista emme puhu, aallot jaamme.
Tunteista puhumme, elämää jaamme,
emmekä kuolemaa pelkää.




keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Satutuokioista lapsille

Lasten satutuokioon valmistautuminen on aina, ainakin minulle, mutu-, mäty- ja vielä arpapeliäkin. Jos tuokio on avoin, julkinen, suunnilleen kolmivuotiaista ylöspäin suunnattu ja mainostettu, järjestäjästä riippuu, miten paikalle saapuu kuulijoita. Jos etukäteen on sovittu esimerkiksi perhepäivähoitajien, MLL:n tietyn kerhon tai päiväkodin kanssa, tietää melko tarkasti tulijoiden määrän ja iät.
Toisella mielellä voi suhtautua säännöllisiin vierailuihin päiväkodin lapsiryhmän luona. Itsellä on tuntuma lapsiin ja heidän suhtautumiseensa luettuihin kirjoihin ja runoihin. Yllätyksiä toki aina tulee: jonakin päivänä lapset ovat rauhallisia, toisena väsyneitä ja levottomia. Päiväkotivierailulla huomaa saman ilmiön kuin koulussa: perjantai ei ole paras päivä kuuntelemiseen ja keskittymiseen.
Joustavuus on mielestäni sadun lukijan tai mieluummin kertojan paras ominaisuus. Siihen kuuluu kyky lukea ja kuulla lapsia, aistia tunnelma, katkaista lukeminen ja kehittää välileikki, jos muksut ovat levottomia. Jos joku pikkukuulijoista pelästyy sadun tapahtumia, on hyvä ottaa pelkäävä lapsi aikuisen likelle. Jos muita aikuisia ei ole läsnä, täytyy kertojan avata kainalo pelkäävälle.
En laittaisi lapsia mielellään istumaan lattialle, jos vain muu tapa on tarjolla. Miksi lapset eivät saisi köllöttää mukavasti makuulla joko mahallaan tai selällään, kumpi tuntuu paremmalta kuin istua tiukasti asennossa. Makuulla itsekin kirjani luen tai kuuntelen. Usein tekee mieli sähistä sihisevälle ja – Nyt istut suorassa –vaatimusta komentavalle aikuiselle.
”Satumumma tuli!” kuulen usein Ylisen-Yrityksen päiväkodin pihassa, kun menen kasseineni päiväkotiin. Tuntuu suloiselta, kun lapset tulevat satutuokion jälkeen halaamaan. Olen todella onnekas, että tämä satumummailusuhde ei ole katkennut eläköidyttyäni.
Otan mukaan aina kassillisen, toistakymmentä kirjaa, joista jonkin valitsen itse, muutaman saavat tenavat valita luettavaksi. Ja aina, aina mukana on jokin vanhempi kirja, jota halutaan kuunnella uudelleen. Mutta minun on usein muistutettava itselleni, että lopettaisin ennen lasten kyllästymistä. Totta kai mielelläni paukuttaisin sata satua, mutta alle kouluikäisille kerralla riittää kolme-viisi tarinaa niiden pituudesta riippuen, ja tietenkin muutama runo satutuokion lopuksi.

Tämä teksti ei ole kirja-arvostelu, vaan lyhyt esittely joka kirjasta ja plussana lasten kommentteja.
Marjukka Niemi on kirjoittanut ja Kristiina Mäkimattila kuvittanut Marketiimin kustantaman kirjan Utelias Villami. Lapset tykkäsivät värikkäistä kuvista, tunnistivat iloisina eläimiä, kuuntelivat jännittyneinä Villamin seikkailua ja sanoivat: ”Villami ja muut lampaat ovat niin söpöjä”.
Rea Tiirola-Tynin kirjoittama ja Lotta Vuorman kuvittama Hillan marjavuosi Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen julkaisema. Tämä on myös hyvin värikäs kirja: Hilla kuvaa perheen iloisia metsäretkiä ja marjastamista. Juonteina kirjassa ovat vauvan odotus, sen aiheuttamat kysymykset ja isän kaunis ja lyhyt kuvaus luomiskertomuksesta. Arvaisivatkohan tekijät, mikä aiheutti pienten kuulijoiden syvän huokauksen. ”Miten suloisia keijuja”, lapset kommentoivat puolukkametsäkuvaa.
Eppu Nuotio ja Aino Louhi (Bazar) ovat tehneet Tämä vai tuo – Viljan syntymäpäivät –kuvakirjan. Se tarjoaa mainion mallin selviytyä tietyssä minä itte –iässä olevan lapsen kanssa riitelemättä. Ei määrätä minä itteä, vaan tarjotaan vaihtoehtoja, joista lapsi voi valita itse haluamansa. Näin synttärivierailu on miellyttävä sekä lapselle että saattavalle äidille. Lapset hoksasivat päiväkodissa hienosti jipon: ” Se saa aina valita itte”.
Hannu Hirvonen kirjoittajana,  Virpi Penna kuvittajana ja Karisto kustantajana ovat lähettäneet meille hihityttävän kirjan Pullopostia tietenkin! Kukkaishevonen Reima ja Mäyräkoira Eerik Eerikinpoika lähtevät lukutaidottomina etsimään Eerikin pullopostikirjeelle lukijaa. Kaverukset kohtaavat monia hauskannimisiä eläimiä, jotka eivät osanneet lukea. Lopulta löytyy pikkutyttö, joka lukee ketjukirjeen. ”Mä arvaan, mä arvaan, mitä siinä lukee!”, yksi tyttö ilakoi ja oli oikeassa. ”Joka tämän lukee saa monta uutta ystävää.” Hänelle oli hiljan luettu Janoschin Huli Hunskeli.
Hämärinkäinen on Mila Teräksen ja Karoliina Pertamon (Karisto) jännittävä ja mielikuvituksellinen
kuvasatu siitä, millaista olisi jos ei enää olisi milloinkaan hämärää ja pimeää. Kukkakauppias Keikander vangitsee Hämärinkäisen, jotta hänen joulukukkansa ehtisivät puhjeta jouluksi. Koska aina on valoisaa, ihmiset ja kaikki oliot valvovat, raatavat ja uupuvat. Kontiaisen avulla pääsee Hämärinkäinen vapaaksi, ja Keikander pyytää anteeksi ajattelemattomuuttaan.

Lopuksi lasten jo kolmannen kerran pyytämä kuvatarina Myrskykirja, jonka on kirjoittanut Annika Eräpuro ja kuvittanut Mika Launis (Karisto). Kerran eräs mies ei saanut tuulisena yönä unta. Hän lähti ulkohuussiin, koska sisävessa oli remontissa. Kun hän avasi huussin oven, myrsky tempaisi sen ja miehen taivaalle ja kuljetti outoa lentovehjettä maailman ympäri. Mies sai nähdä monia erilaisia maita, ihmisiä ja eläimiä. Tummassa kuvituksessa on samanlaisia humoristisia yksityiskohtia kuin tekstissä. Mies palaa kotipihaan lentoreissultaan aamulehden jakoaikaan, laittaa huussinoven paikoilleen, mutta ”Se on väärinpäin, ylösalaisin!” hoksaavat tarkkasilmäiset lapset kuvaa katsoessaan.