perjantai 22. kesäkuuta 2018

Kirjavinkkarin jäähyväiskeikasta


"Kirjavinkkaus oli tosi kivaa, koska hän luki hassuja tarinoita." Jelena

Kihniön kirjavinkkauskeikka marraskuussa 2017 taisi jäädä viimeisekseni. Se oli kiva ja antoisa: lasten palautteet synnyttivät iloa ja kiitollisuuden tunteen. Kirjavinkkarin työ ei useimmiten tuntunut työltä vaan hauskalta seikkailulta uusien ja erilaisten lasten parissa.

Kihniön kolmosluokan ohjelmassa oli kirjankansiäänestys. Mukana oli kahdeksan uudenpuoleista kirjaa, joista lapset saivat valita kannen perusteella kolme houkuttelevinta. Olin valmistellut lyhyen kirjavinkin jokaisesta kirjasta, jotka puhuin sitten äänestystuloksen selvittyä takaperoisessa järjestyksessä. Sen jälkeen äänestettiin jälleen, mutta lasten mielipiteet eivät juurikaan heilahdelleet kirjavinkkauksen takia tai ansiosta.

"Kirjavinkkauksessa oli kivaa, koska sai äänestää lempikirjaansa." Eemil



 Eniten ääniä, 13, kisassa sai Kristiina Mäkimattilan kirjoittama ja kuvittama Olonkolo. Lyydia Moukun suuri seikkailu 1 (Marketiimi).  Tämä tuhti, kisan paksuin teos, saturomaani kiinnosti kovasti myös hauskan ja jännittävän tarinan takia. Itseäni huvitti kovasti henkilöiden mielikuvitukselliset nimet ja heidän puhumansa venkula kieli.

Toiselle sijalle, 11 ääntä, nousi puolestaan pienin, lyhyin ja nopeimmin luettava jännäri, Kristian Peltoniemen II etsivää ja autovarkaat (Valmiixi). Kirjoittaja on 11-vuotias koululainen, joka on seikkailuttanut etsiviään jo kolmessa kirjassa. Tämä kirja sai supermyönteisen palautteen myös Niittyvillan yläkoulun pojilta, joille luin sen ääneen keväällä.

Samalle tokasijalle (11 ääntä) ylsi myös Henry Ahon ja Harri István Mäen herkullinen yhteistyö, Minivampyyrit ja Okto Pussi. Teuva on kirjallisuuden maailmankartalla tämän hulvattoman ja mielikuvituksellisen tarinan myötä.

Yhdeksällä äänellä sijoittui neljänneksi Juha-Pekka Koskisen ja Miranda Koskisen runomittaan riimitetty Gabriel Hullo ja keskiyön kestit (Haamu). Tämä kauhutarina vaatii toisenkin ääneen  lukukerran ennen aukeamista, ja oikeastaan kolmannen, nimittäin Miranda Koskisen verrattomien kuvien katselukerran.

Tasaiset neljä ääntä saivat loput neljä kirjaa. Haamun kustantama Rosario Garcia Gilin Roosa ja vaaleanpunainen kummitus, jossa Roosan perhe muuttaa uuteen kotiin, vanhaan taloon. Sieltä Roosa löytää ystäväkseen vaaleanpunaisen kummituksen, jonka kanssa tutustuu vanhan talon  haamustoon ja niiden hankaliin kokemuksiin.

"Hyvä puoli oli se, että se oli hauskaa ja huono puoli, että ei luettu jotain kirjaa 2 sivua." Aku


Anna Haanpää-Vesenterä on kirjoittanut jo kolmannen kirjan Vaahteranlehtipojasta, Vaahteranlehtipoika ja pellavakantinen kirja. Vaahteranlehtipoika, Erno, ei ole ihan tusinatyyppi, hän on täynnä pohdintaa, kysymyksiä, pelkoja, uteliaisuutta, kiinnostusta, mielikuvitusta. Vaahteranlehtipoika-kirjat ovat varmaan parhaimmillaan pienelle porukalle ääneen luettuina, jolloin niitten herättämistä ajatuksista voidaan myös jutella.

Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen kirjoittama ja Miranda Mordin kuvittama Kummajaisten kylän salaperäinen syksy on kolmas Haamun kustantama Kummakylä-tarina. Korpikylän mysteerejä pohtii kuuden ystävyksen jengi, joka joutuu jännittävien ja pelottavien ilmiöiden eteen. Mummo on salaperäisten tapahtumien keskeinen henkilö. Entä jos hän onkin noita? Kirjan henkilöt ovat kutos- ja seiskaluokkalaisia, tapahtumat niin jännittäviä, että ehkä kolmoset olivat liian nuori kohderyhmä tälle kirjalle.                    
Marketiimin julkaisema on Helena Nummisen ja Harri István Mäen tekemä Lillin villin seikkailut –kirja. Lilli saa kokea hurjan jännittävän seikkailun yöllä, äidin, pehmeän karhuemon nukkuessa viatonta unta. Sairaalasta lähdetään kiertämään maailmaa, joudutaan rosvojen maahan, ja välillä herää epäily, pysyvätkö Lilli ja seikkailukaverit koskaan enää palaamaan takaisin.
 "Se oli todella hauskaa, kun hän luki monenlaisia kirjoja, koska niitä oli hauska kuunnella ja siitä sai hyviä lukemisvinkkejä." Helmi

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Terhi Rannela, Kesyt kaipaavat, villit lentävät


Hei Terhi, kiitos kirjasta!


Olin juuri lopettanut Tuntemattoman sotilaan lukemisen kolmatta kertaa ja mietin, mitä tämän  valtavan lukuelämyksen jälkeen. Ei ihan mitä tahansa.
Ystäväni Terhi Rannela  käväisi Seinäjoella ja antoi kirjansa Kesyt kaipaavat, villit lentävät, joten ei enää tarvinnut pohtia seuraavaa luettavaa. Kiitos kirjasta, Terhi!

Meillä on pitkä yhteinen taival takana. Näin sinut ensi kerran elokuun lopussa 2004 Vammalan Lastenkirjapäivillä. Haastattelit runoilija Kaija Pispaa (silloin vielä ehkä Löytty?) Rantakahvilassa.  Ihaillen luontevaa vuorovaikutusta sinun ja haastateltavan välillä. Noin nuori ja taitava, ajattelin. Paluumatkalla Tampereelle istuimme bussissa peräkkäin. Juttelimme selkänoja yli. Annoit minulle esikoiskirjasi Puhdas valkoinen.

Olen seurannut komeaa kasvuasi kirjailijana. Vuosien varrella olemme tutustuneet ja ystävystyneet. Minusta suhteemme on enemmän kuin ystävyyttä. Olet minulle rakas tyär.
Ei, edellisessä ei ole kirjoitusvirhettä. Sana oli tyär heti: pohjoisen murretta, pohjoinenhan on sielunmaisemasi. Matkapäiväkirjassasi kerrot olevasi arktinen tyyppi; pitäisikö lisätä v, jolloin olisit tyvär.

Olemme tehneet töitäkin yhdessä: koulu- ja kirjastokeikkoja Lapissa, Varsinais-Suomessa, Pohjanmaalla. Yhteiset oppitunnit ovat meiltä sujunut sutjakkaasti. Yksi erityiskiitosmaininta: nimenmaan sinä olet joka kerta tehnyt apuraha-anomukset ja –tilitykset. Mumma on vaan ollut.


Terhi askarteli Pohjanmaan kierroksestamme 2008 upean korttikirjanmerkin minulle.

Olen tykännyt kaikesta kirjoittamastasi, niin nuorten kuin aikuisten kirjoista. Sinä käytät äidinkieltämme rikkaasti, omalla tavallasi, persoonallisesti. Sinun kirjoissasi on lämmintä myötätuntoa rikkinäisiä ihmisiä kohtaan, viisas tapa kohdella erilaisia hyväksyvästi ja onnistut joka kirjassasi herättämään eloon jokaisen henkilösi. Eloon niin, että heidän mukanaan elän lukijana minäkin.

Erityisasemassa minulle on tietenkin Scarlettin puvussa, jossa sain Rekon mummana kirjoittaa pojan repliikit sillä eteläpohjalaasmurtehella, jota mä alajärvelääs-koskenkorvalaas-seinäjokelaasena tairan.

Terhi-tyär, olet vaikuttanut minuun valtavasti kahdella tavalla. Olet ollut rohkaiseva ja lempeä sparraaja kirjoittajaminulle. Olen saanut sinulta oivaltavaa ja tukevaa, myös kysymysmerkkistä, palautetta runoistani. Olen löytänyt myös kirjoittamista kuvaavista kirjoistasi mukavaa kannustusta suoraan riveiltä ja niiden välistä.

Sinun positiivisuutesi on toinen minua koskettanut ja usein alakulossa vahvistanut ominaisuutesi, jota ihailen kovasti. Tämän piirteen löytää monesti Kesyt kaipaavat, villit lentävät –kirjasta. Matkakirjana kirja saattaisi yllättää kovasti, mutta sana ”päivä” alaotsikossa lupaa kirjan olevan persoonallisen, Terhin näköisen. Mitä monenlaisimmat matkakohteet tulevat aistivoimaisina niin liki kuin olisi mukana ollut.

Myös sinä ihmisenä käyt kertomus kertomukselta tutummaksi, kun kuvaat tunteitasi: joskus pelkoa, kirjoittamisen hankaluutta tai riemua, yksinolon välttämättömyyttä, hauskoja tapauksia puolison tai matkaseuraystävän kanssa, jännitystä, vuorovaikutusta vieraitten kulttuurien edustajien kanssa ja miten kaikesta voi löytää hyvää myönteisellä asenteella.

Vaikka olen saanut monia kortteja ja käsinkirjoitettuja kirjeitä sinulta maailman eri puolilta, yllätyin kirjaa lukiessa: en toki alkuunkaan tiennyt (tai muistanut) kaikkien matkojen määrää ja suuntia.

Luettuani kirjasi mietin mitä tästä puuttuu. Ajatus vaivasi minua postilaatikolle asti, mutta palatessani Taiston kortti kädessäni tajusin: sinun matkapäiväkirjassasi ei ole yhtään valokuvaa, vaikka harrastat valokuvausta.  Pohdit itsekin tätä pitkällä Uuden-Seelannin matkallasi: ”Onko vaatimattomalla yrityksellä sanallistaa luonnon ihmeitä edes merkitystä”.

Voin vakuuttaa että on. Niin rikkaasti ja täyteläisesti olet kertonyt matkapäivistäsi, että ne todella  eivät kuvia kaipaa: tarkkana havainnojana, yksityiskohtien näkijänä, tunnelmien aistijana ja taitavana verbalistina olet sanoin teoksesi kuvittanut.



tiistai 5. joulukuuta 2017

Hyvää itsenäisyyspäivää 2017

Suomi-vauva
Kaukana korvessa karuun kotiin syntyy Suomi-vauva
tuiskuisena talvipäivänä 6.12.1917.
Äiti liekuttaa tähtisilmätyttöään,
sipaisee lumenhahtuvan pehmeää poskea
ja hyräilee:”Nuku, nuku, lapsukainen,
levähä levon ajalla!
Viel’ on tyven tuuvitella
satamassa suojasesa;                 Pietari Ticklén 1829
eivät huolet herättele
äitin helmasa hyväsä,
eivät viettele valehet
isän polvella ilosen.”
Suurten lumien suojassa,
turvassa tumman taivaan alla
vauva varttuu ja
kasvaa kauniiksi neidoksi.

Suomi-neito
Kurkiaurat kaartavat
heräävän maan yllä
ja huutavat iloaan: kotona Pohjolassa.
Purot solisevat punervien mäntyjen lomassa,
koivujen pikkukorvat puhkeavat heleäksi vihreäksi,
isänmaahan palanneet linnut kehräävät rytmin
ja Suomi-neito rokkaa.
Tuuli kääräisee pilvien helmat
ja kohisten kevät tulee.
Auringon otsa kirkastuu.
Pärvöttyvät hangilta pitsit,
pikkutirpuusten varpaillaan virkkaamat
ja kohisten kevät tulee.

Joka kevät olen tarkkaillut
paisuvia silmuja,
mutta koskaan en ole kuullut,
kun rävähtävät auki ja vihertävät
tämän lakeuden.

Suomi-äiti
Kesä on kypsää viljan tuoksua,
taivas kaartuu sinisenä,
ja pääskyt kujertavat poikasensa lentoon.
Sirkat soittavat timotein ja apilan
huumaamina mettisille kutsumusiikkia.
Äidin kädet täynnä maan antimia:
oma maa mansikka, peruna ja porkkana,
metsän holveissa mustikka ja puolukka.

Ukkosen rätisevä punk muuttaa
Suomi-äidin eläimeksi:
Kesällä olen eläin, eläimempi, villi.
Villi, olen tuuli villi, eteläinen.
Manaan metsät humisemaan, loihdin laineet laulamaan.
Olen tanssiva ruoho, koivun tuoksuva suortuva.
Eläimempi: vanha akka flätäjävin reisin
isken hyttystä lyttyyn hyllyvältä lihalta.
Auringon paahteessa olen eläin. Kivi.
Rauha sydämessä. Rauha kiven sydämessä.
Auringon paahteessa en kaipaa,
en kaipaa kuin maaksi rauhoittua.

Suomi-mumma
Vaikka sata vuotta painaa
Suomi-mumman harteita,
on hän nuori, nuori hän on.
Mumman keinutuoli kitisee,
ilonkyyneleet kyntävät poskien uurteita:
peräkamarista kuuluu kimakka parkaisu,
uusi Suomi-vauva on syntynyt.
Mumma katsoo lähteensinisin silmin tulevaan:
sukupolvien ketjuun, vuoden, vuosikymmenten ja –satojen kiertoon
ja luottaa sammalmetsiensä, puhtaiden järviensä,
meidän isänmaamme säilyvän rauhassa ikiaikaisen taivaan alla.
Tulee tuulien syksy
ja keltaisten kesyttömien sateiden syksy.
Harmaan taivaan alla auran jättämät
mustat raidat väkevästi tuoksuvat.
Vainioita reunustavat pihlajien punaiset urut
ja lähtevät linnut,
jotka sankkoina parvina puhelinlangoilla
matkasuunnitelmiaan, kartattomia, punovat.
Nyt keinu on rauhoittunut:
mumma on lähtenyt joutsenten matkaan.

Runosarja oli Runotuutin puheenvuoro Kuningasroolissa-näytelmässä. Kursivoidut pätkät ovat kirjastani Elämän nopia kaari.



maanantai 20. marraskuuta 2017

Kivoja kirjavinkkauskokemuksia Kihniöltä - osa I

Parkanon kirjastotoimenjohtaja Paula Latvajärvi kysyi lokakuussa, ehtisinkö käydä Kihniössä alakoulussa vinkkaamassa 0-3 –luokille. Ehdinhän minä, tietenkin ja sopivat päivät löytyivät marraskuun puolivälistä.
Mikä ilo! Saan mennä pitkästä aikaa tekemään kirjavinkkausta!
Jokin alkoi kaihertaa mieltäni. Kaipaan kirjavinkkausta? Peruskirjavinkkausta, ei sanataide- tai kirjaseikkailua tai satujen luentaa ja kertomista, vaan kirjavinkkausta myös vuonna 2017.
Kaiherrus syveni, ja aloin plarata almanakkaa. T
Tämä oli ensimmäinen kerta tänä vuonna, kun sain kirjavinkkarina kutsun. Olin kyllä käynyt Oulussa Valveella puhumassa kirjavinkkauksesta, Taivalkoskella vetämässä kirjaseikkailua, juontamassa ja pari kirjaa vinkkaamassa Tampereella Yöstäjän Kirjavinkkausjuhlassa, lukenut satuja siellä ja tuolla, vieraillut useissa erilaisissa ikäihmisten kerhoissa ja kokoontumisissa, mutta kirjavinkkausta! Elämäni tärkeintä tekemistä ei ollut haluttu mihinkään. Paitsi Tanelinrannan koulun tokaluokkalaisten Kirjakaverin iltapäivään, jossa vinkkaustuokiot olivat vain vartin mittaisia.
Miksi?
Miksi minä en kelpaa enää? –kysymys kaihertaa yhä syvemmältä.
Olenko 71-vuotiaana liian vanha? En myönnä olevani vanhus, mutta ikäihminen tietenkin olen.
Olenko kirjavinkkarina kehäraakki?
Olenko ikärasismin kohde?
Ovatko kirjavinkkausmenetelmät muuttuneet ja kehittyneet niin paljon, että oma tapani on auttamatta jäänyt vanhaksi?
Ovatko kaikki opettajat niin kyllästyneitä minuun, etteivät halua enää luokkiinsa. Lapset kuitenkin ovat uusia, eivät he ole vielä voineet tympääntyä samaan pölpöttäjään.
Haluavatko kaikki aina kuulla yksinomaan kuluvan vuoden uutuuksista, eikö enää luoteta lainkaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkoihin?

Kuuloni on hieman alentunut, se on todettu jo vuosia sitten. Mutta olen suunnilleen pärjännyt tähän asti kysymällä uudelleen oppilaalta, jonka sanoista en ole saanut selvää. 
Joskus väärinkuuloni on aiheuttanut jopa riemua luokassa. Joskus olen tehnyt sitä ihan leikilläni.
Näköni ei ole koskaan korjaantunut normaaliksi edes silmälaseilla. Silmissäni on taittovirheen lisäksi piilokarsastusta, joka joskus aiheuttaa hieman sekaannusta: katsoessani kolmannessa pulpetissa istuvaa poikaa viereisen pulsarivin tyttö vastaa. Olen ottanut kädet käyttöön ja ojennan käteni sitä oppilasta kohti, jolta odotan vastausta.

Kuka vastaa näihin kysymyksiini? En minä mitään kiiltokuvakiitoksia kaipaa, ikävöin rakastamaani työtä, missiotani. Kihniössä sain mahdollisuuden kysyä kohderyhmältä, asiantuntijoilta, miten ikäihmisen vinkkaustunti sujuu kolmannella luokalla. Teetin ensin kansikuvaäänestyksen uusista kirjoista, sitten vinkkasin äänestyksessä olleet kirjat ja myös muita kirjoja. Kolmosen oppilaat olivat matikankokeen suoritettuaan kirjoittaneet, mitä mieltä kukin oli kirjavinkkarista. En ole lukenut mielipiteitä vielä. Valitsen summissa neljä, jotka kunnian ja omantunnon kautta mitään lisäämättä ja mitään poistamatta ja mitään muuttamatta liitän tähän.

POIKA: Tykkäsin siitä koska oli minun mielestäni siinä kiinnostavia kirjoja myös hauskoja.

TYTTÖ: Hän oli mukava. Hän puhui paljon kirjoista mitä en vielä tiennyt. Hän puhui niin pitkästi, että meinasin jopa nukahtaa. Kirjavinkkari oli kyllä muuten todella mukava ja puhui mielenkiintoisista asioista. Oli kiva kun hän kertoi kirjojen kirjoittajistakin. Eli oli kivaa.

POIKA: Se oli kiva koska sai äänestää lempikirjaansa.


TYTTÖ: Kirjavinkkari oli kiva ja kirjat olivat myös. Kirjoissa on se kivointa, että ne olivat huumorintajuisia.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Kirjakapsäkki Seinäjoen kirjastossa

Seinäjoen kaupunginkirjasto, Pohjanmaan Kirjailijat ja Etelä-Pohjanmaan kesäyliopisto järjestivät Kirjakapsäkin 10.9. Seinäjoen kirjastossa. Ohjelmassa olivat Kirja vieköön –spesiaali, PoKin Open mic sekä koko ajan avoinna olevat Kirjabasaari ja Kirjavaihtari.

Kirja vieköön – osuudessa saimme kuulla seitsemää kirjailijaa. Hannele Puhtimäki haastatteli runoilijoita Anne Syrjälää, Teija Ahtiaista ja Anita Malkamäkeä. Haastateltavat runonaiset ovat hyvin erilaisiaa, silti moni asia myös yhdistää heidän kirjoittamistaan. Jokaiselta on hiljan ilmestynyt runokirja: Annelta Sydänpuu (Sananjuuri) ja Anitalta Unelmien risteyksessä (Sananjuuri), jotka ovat esikoisteoksia, ja Teijalta toinen runokirja, Heijastuksia (Sananjuuri).

Runo lähtee liikkeelle usein sanasta, myös tunnelmista, mielikuvista, ja se voi kypsyä kävellessä: ”Mitä pidempi lenkki, sen parempi!” kertoo Anne Syrjälä, joka kokee olevansa ”veistäjä, ei runon lihottaja”. Allekirjoitan tämän: pitkillä lenkeillä turhat sanat taatusti karisevat. Annesta runolle ryhtyminen, aloittaminen on usein vaikeaa, mutta sitten lähtee kirjoittaminen: omien ajatusten siivilöiminen ja selkiyttäminen.

Teija Ahtiaisen runoissa toistuvat ikuisuus, valo, toivo, ja hän ilmaiseen mielentiloja luonnon kautta. Teija kokee, että sanoilla voi vaikuttaa ja lohduttaa. Suuria elämyksiä ovat olleet
esiintymiset kirkossa, jossa hän on kokenut saavansa parhaan palautteen ja ymmärtänyt vuorovaikutuksen suuren merkityksen. ”Kirjoitan, siis olen” on Teijan motto, ja pahin uhka kirjoittamiselle on ajan vähyys.

Anita Malkamäki on koonnut seinäjokiaiheisen runokokoelman. Osa runoista on syntynyt nuoruudessa, suurin osa kuitenkin viime aikoina. Anitaa ei vaivaa enää niin ankara aikapula nyt, kun hän on päässyt eläkkeelle: hän nauttii heittäytymisestä omaan kirjoittamiseen. Runojen kirjoittaminen on opettanut Anitalle havainnoimista ja tarkkailemista.

Hannele Puhtimäki kysyy myös haastateltavien lempirunoilijoita. Teija ihailee Arto Juurakkoa, Maire Loppia ja Tommy Tabermannia, Anne Mirkka Rekolaa ja Anita Saima Harmajaa.


Mervi Heikkilän haastateltavina ovat nuortenkirjailijat Päivi Artikainen ja Kristiina Mäkimattila.
Äikänope Päivi Artikaisen esikoiskirjan, Adiós!-nuortenromaanin idea syntyi muutama vuosi sitten vappukävelyllä. Itsestään selvästi tyttöpäähenkilöksi istui Valpuri Laakso, joka ei aluksi ole innostunut kokonaisesta lukuvuodesta Fuengirolassa. Tunteet kuitenkin tasaantuvat ajan kanssa. Kirjan kieli mietitytti kirjailijaa paljon, se on osin nokkelaa nykykieltä, mutta vaati myös harkintaa, että kirja ei vanhenisi samassa tahdissa kuin kieli muuttuu. Kirjan ilmestyminen jännitti Päiviä kauheasti, mutta jännitys muuttui huikeaksi iloksi. Sitä on lisännyt myös kirjailijan saama hyvä palaute.
 

Kuvittaja, kirjailija ja monitoiminainen Kristiina Mäkimattilalta ilmestyy kohtapuoliin saturomaani Olonkolo (Marketiimi). Lyydia Moukun suuren seikkailun alku löytyi unesta. Lyydia-rouva kuuluu jäpinkäisiin, Rouskunperän jääräpäiseen sukuun. Nyt hänen on jätettävä tuttu ja turvallinen koto ja lähdettävä jännittävälle ja tapahtumaiselle matkalle pelastamaan Gerhard Moukkua. Vaikka Kristiina on kuvittanut monia kirjoja, esimerkiksi Marjukka Niemen kirjoittamia Villami-kirjoja, hän kuvittaa ja maalaa tätä saturomaaniaan sanoin, ”erityisupein, keksityin uudissanoin” luonnehtii haastattelija Mervi Heikkilä.
  
Kirjastoalan opiskelija Joona Viljanen on saanut haastateltavakseen Henry Ahon ja Juhani Kellosalon, kaksi äärimmäisen erilaista kirjailijaa: Henry on pursuava ja runsassanainen, kun taas Juhanin ilmaisu on runoilijalle ominaisesti tiivistä ja välillä niukkaa. Tuottelias Henry on kirjoittanut lastenkirjoja, nuortenromaaneja, novelleja, dekkareita, eikä kauhukaan ole hänelle vieras genre. Kirjoittaminen merkitsee Henrylle toisiin maailmoihin pääsemistä. Hyvä esimerkki on romaani Ukko ja hyrrä (Reuna), joka kuvaa jo sata täyttäneen ukon ja Hyrrä-kissan päivää, jolloin ei tapahdu mitään. Paksussa teoksessa (460 s) hiljanen Viljanen kertoo kissalleen elämänsä kulusta: kolhuista, kommelluksista, mutkista ja matkoista. Yleisön joukosta nousee naishenkilö kiittämään Henryä Ukon ja hyrrän synnyttämästä lukuelämyksestä: ”Minä niin tykkäsin”, kiittää nainen.  ”Paras palaute”, myhäilee kirjailija.

Juhanin tuotantoon kuuluu runoja, romaaneja, esseitä ja kolumneja. Hän sanoo kirjoittamisen olevan ajatusten hahmottamista ja tulkitsemista. Aiheita kumpuaa musiikista ja luonnosta. Entisen rokkipojan runokokoelmassa voi olla monen tyylisiä runoja, jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden sinfonian tapaan. Viime vuonna ilmestynyt Kaksi miljoonaa (Länsirannikko) muodostaa löyhän trilogian aikaisemmin julkaistujen proosateosten Hanneksen evankeliumi ja Kymmenen kanssa. Juhani mielii kirjoittaa vielä runoja, mutta pohtii samalla, mistä niille löytyy kustantaja.



Kirja vieköön –osuuden jälkeen on vuorossa PoKin Open mic. Siellä piipahtavat teksteineen Eero Peltoniemi, Anita Malkamäki, Jussi Matilainen, Heli Kataja, Anna Hiipakka ja Sanna-Leena Knuuttila kertomassa selkokielisestä historiallisesta kirjastaan. Koko Kirjakapsäkin ajan esillä olivat pohjalaiset kustantamot: Haamu kustannus, Sananjuuri, Heleena Lönnrothin Zuppa di Porri ja Valmiixi.

Pohjanmaan kirjailijat kokeilivat parina vuonna Kirjamessujen herättelemistä Seinäjoella muiden messujen kylkiäisinä, mutta kokeilu ei ottanut tuulta alleen saati syttynyt liekkeihin. Tänä vuonna myöskään Vaasassa ei kirjamessuja ollut.

Ehkä onkin tärkeämpää järjestää Kirjakapsäkin luonteisia pieniä, kodikkaita kirjallisia tapahtumia, jossa tuodaan esille lähikirjailijoita ja kustantamoita. Tällaisten minimessujen luulisi houkuttavan kirjallisuuden ystäviä kuulolle ja ehkä jopa keskustelemaan kirjoista. 


Ajatus osallistumisesta Hesan kirjamessuille ahdistaa, eikä taida Turussa sen väljempää olla. Jotkut osaavat perehtyä messuohjelmaan ja laatia itselleen oivallisen suunnistuksen saadakseen messuista kaiken irti, ja heitä onnittelen. Itsellä ei kärsivällisyys riitä.

Ymmärrän toki hyvin, että kirjamessut ovat niin kustantajille kuin kirjailijoille tärkeää markkinointia, ja niinpä toivotan hyvää myyntiä kaikille lähikustantamoille, jotka Turkuun ja Helsinkiin matkaava messuilemaan.


keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Reaa muistaen


.              
pidän puista todemmin
kuin ihmisistä                                             

ne eivät kiellä taipuvansa tuulessa

eivät väitä olevansa vapaita

niillä ei ole luuloja

tosin niillä ei ole illuusioitakaan

kirjoittaa kirjastontoimenjohtaja, runoilija, laulaja ja äiti Rea Tiirola-Tyni kokoelmassaan Silti kirkas, joka voitti valtakunnallisen Runo-Kaarina –kilpailun esikoisrunoilijoille vuonna 2010.

Rea tuntui ystävältä ensi kohtaamisesta lähtien. Tapasimme Taivalkoskella Päätalo-instituutin ja kirjaston järjestämällä lasten Kirjaseikkailuleirillä. Rea opetti leiriläisille tabletin käyttöä, kertoi runoista ja ohjasi kirjoittamaan niitä.

Minulle Realla oli väkevä opetus: ”Leuka rintaan ja kohti uusia nöyryytyksiä.” Laittamattoman optimistinen elämäntapaohje!

Viime kesänä lähdimme jo toisen kerran Suvirunomaratonille lasten leirin jälkeen. Realla oli huivi päässä: hän oli toipumassa vakavasta sairaudesta. Mutta suvinen päivä runojen ystävien kanssa oli ihana  Hotelli Herkkoon kesälavalla. Kysyin Realta talvella, onko tänä kesänä ohjelmassa jälleen Suvirunomaraton. Hän vastasi, ettei uskalla luvata mitään. Syöpä oli uusiutunut.

Mesetimme kuulumisia, jotka Rean kohdalla vähitellen lyhenivät, heikkenivät ja lopulta tuli viesti: ”Lääkäreillä ei ole enää mitään keinoja. Olen kotona kipupumpun kanssa.” Pian sen jälkeen hänen FB-seinällään oli Psalmi 23, josta ymmärsin hänen hyvästelevän kaverinsa.

Rea Tiirola-Tyni oli Taivalkoskella monessa mukana, ja ihmiset jäivät kaipaamaan hyvästelyhetkeä, sillä hautajaisissa olivat vain lähiomaiset. Joku oli ehdottanut, että kirjastossa järjestettäisiin muistotilaisuus. Ja kirjaston ihanat tytöt ryhtyivät puuhaamaan Kirjan, ruusun ja Rean päivää rakkaan esimiehensä muistoksi.

Lähden Taivalkoskelle, ajattelin. En uskalla lähteä, epäröin. Olin itse melko kehnossa kunnossa, mutta pakko minun on, mietin. Ei, eivät voimani riitä. 500 kilometriä suuntaansa, ei tule mitään. Jatkuvaa soutamista ja huopaamista. Kunnes Rean isosisko kysyi FB:ssa, onko kukaan menossa Haapavedeltä Ouluun, jotta hän pääsisi Taivalkoskelle. Tämä herätti minut päättämään. Viestin Railille, että olen menossa, haen hänet Haapavedeltä ja vien perille asti.

Matka oli nopea. Puhuimme paljon, Reasta, runoista, surusta, masennuksesta, Raili toimi myös lintubongarina ja ilmoitti aina joutsenjoukoista, kurkiparvista ja muista muuttolinnuista.

Kirjasto oli tupaten täynnä Rean ystäviä, sukulaisia, tuttavia. Ohjelma oli monipuolinen: musiikkia, muistojen jakamista, laulua yksin ja yhdessä, runoja ja kirjaston Salmen ja Tarjan koskettava muistokirjoitus, joka julkaistiin myöhemmin Koillissanomissa.

Taivalkosken Kirjan, ruusun ja Rean päivä vuonna 2017 ei ollut pönötystilaisuus, vaan lämmin, Rean näköinen jäähyväisjuhla. Rohkenin käyttää puheenvuoron, kertoa vähän ystävyydestämme, jota emme koskaan ystävyydeksi sanoittaneet, emmekä luokitelleet, jätimme sen tuntemisen ja runojen tasolle. Ystävyyden määrittämisen sijaan luin Niina Hakalahden Enkelit, joka minusta on syvän ystävyyden kuva.
On ihmisiä,
joiden lähellä sauna alkaa lämmetä itsestään,
jurot hohtimet ja jakoavaimet puhkeavat
salaiseen kukkaan.
Nämä ihmiset
suostuvat hiljaisiksi varaosiksi,
paikkaavat polkupyörän puhjenneen kumin
tai hankalan olon.
He ojentavat itkevälle sadetakin.
He ovat taustalla äärettömän läsnä.
Heidän avullaan muodostuu rinki,
jossa valo vierii kasvoilta kasvoille.
Heidän käsiinsä voi unohtaa itsensä,
nähdä rauhallisesti.

”Rea oli enkeli, kuin tämä runo olisi hänestä kirjoitettu”, sanoi hänen veljensä Kari Tiirola, joka kuvaili ja analysoi leppoisan hauskasti Rean runon omasta piipahtamisestaan Rean kotona. Runo on kirjasta Silti kirkas.

eilettäin velimies tuli käymään.    
puhuttiin suvun asioita.
kiipesin puuhun katsomaan.
metsä oli valoisa
mutta outo
ja kasvit olivat tuntemattomia.
sitten velimies sanoi:
pitää mennä illaksi
emännän viereen.ois.
ja lähti pois.

Yhdessä viestissään viime syksynä Rea kertoi levittäneensä uudet runonsa potilashuoneen lattialle ja miettivänsä niiden järjestystä tulevaan kokoelmaan. Nyt me toivomme ja odotamme, että nämä runot ilmaantuisivat jostain. Realla oli ja on yhä runoillaan paljon annettavaa.






torstai 20. huhtikuuta 2017

Eläväksi kirjoitettua historiaa

Koulussa muinoin en piitannut historiasta. En kokenut että ulkoa opeteltavat ja mieleen painettavat vuosiluvut, hallitsijalistat ja kronologiset taistelut koskettivat mitenkään minua. En siitä huolimatta, että päivittäin kuljin Ilmajoella Ilkan patsaan ohi ja asuin Koskenkorvalla Santavuoren lähimailla. Sukujuureni ovat Alajärveltä ja Lapualta: Ketoolan Paksun ja Nelimarkan sukukirjoista löydän itseni.

Sota oli jotain kamalaa, joka oli ollut ja aiheutti yhä lapsuudessa neli- ja viisikymmenlukujen vaihteessa puutetta ja köyhyyttä. Se vaikutti edelleen myös ihmisissä: enollani oli pelottava tekojalka ja isääni ruumiiden kuskaaminen rintamalla oli jättänyt syvät jäljet, eikä hän koskaan puhunut sodasta. Hän kuoli sydäninfarktiin lääkärin tutkimuspöydälle 43-vuotiaana.

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan luin 14-vuotiaana. Se oli jännittävää luettavaa siinä kuin myöhemmin Niilo Lauttamuksen, Esa Anttalan ja muiden sotakirjat. Ahmin niitä nuortenromaanien, Anni Polvan ja Netta Muskettin rinnalla, eivätkä ne kummoista vaikutusta tehneet.

Kunnes nyt jokin vuosi sitten luin monipuolisen kirjailijan, Anneli Kannon Veriruusut (Gummerus), jossa eletään Tampereella Sisällissodan aikaa. Ei vain miehet vaan myös monet naiset tahtovat aseisiin, housukaartiin, taistelemaan työväenliikkeen vallankumouksen ja punaisen Tampereen puolesta.

Tänä vuonna ilmestynyt Lahtarit (Gummerus) kuvaa samaa sotaa, Vapaussotaa, valkoisten näkökulmasta. Useimmat Lahtarien henkilöistä ovat lähtöisin Ilmajoelta, jossa kirjailijan isoisä asui. Aleksanterin kirkon portailla otetussa valokuvassa isoisä suojeluskuntalaisten joukossa sai Anneli Kannon pohtimaan ilmajokisten poikien kokemaa Vapaussodassa ja kirjoittamaan siitä.

En enää osaa erottaa Veriruusuja ja Lahtareita, ne tapahtuvat yhtä aikaa, ne tulevat vastakkain, ne tuovat sodan ihan liki (iholle, joku voisi sanoa). Molemmat kirjat kuvaavat erilaisia ihmisiä samaa sotaa käymässä, tämä on ihmisten sotaa, vaikka niin punikit kuin lahtarit kokivat toisensa vihollisiksi. On helpompaa ampua kohti vihollista kuin samaa kansaa olevaa ihmistä.

Monet kummankin kirjan henkilöistä tulevat hyvin läheisiksi, ja heidän kanssaan kulkeminen ottaa hirveän kipeää, lujille, eikä silti voi jättää lukemista kesken. Oli luettava yötä myöten, kunnes silmät joko lupsuivat kiinni tai olivat itkusta sumeat. Lahtareita lukiessa rääkkäsin Annelia ilmoittaen mesessä tämän tästä: - Olen sivulla 221 ja kollotan ääneen.  Anneli vastasi aina jotain lohduttavaa.

Kirjailija Anneli Kanto on perinpohjainen työssään. Hän on tutkinut lähdekirjallisuutta, arkistoja, kirjeitä, lehtiä ja karttoja, joista Suomenmaan kartta (Lindeman, Berndt, 1991) on Lahtareitten esilehdillä. Lahtareissa on myös sodan kulkua kuvaavia reittejä helpottamaan lukijaa sodan kulun hahmottamisessa.

Sotahistoria Anneli Kannon kuvaamana on ihmisten, yksilöiden inhimillistä historiaa, ja se vaikuttaa syvemmin kuin silkka sotiminen. Kirjaa miettiessäni ja siitä tädilleni kertoessa sain kuulla että myös minun pappani Alajärveltä oli ollut mukana Vapaussodassa suojeluskuntalaisena.

Kun kokemuksia kuvataan erilaisten ihmisten näkemänä, kokonaisuus rikastuu ja kasvaa valtavasti. Ja kun nämä ihmiset muuttuvat, murtuvat, kasvavat, vakuuttuvat asiansa oikeutuksesta, kuolevat, katuvat, ymmärtävät sodan hulluuden, ei voi olla tuntematta syvää myötätuntoa heitä kohtaan, olivat he sitten punaisia tai valkoisia. Niin punaisessa housukaartissa kuin valkoisten puolella oli tyyppejä, joiden kohtalo erityisesti liikutti. Niin moni kirjojen henkilöistä ajatteli jo rintamalla taistelujen melskeessä, niitten kaameissa ja kuvottavissa jäljissä, että päästäpä kotiin, loppuisi jo tämä sota ja kunpa ei enää koskaan tulisi sotaa.

Kaiken lisäksi Anneli Kanto kirjoittaa kaunista, eloisaa ja rikasta Suomen kieltä. Hän vaikuttaa olevan murremonitaituri, sillä eri puolilta Etelä-Pohjanmaata olevat pojat puhuvat eri tavoin siinä kuin stadilaiset, hämäläiset ja ruotsalaiset. Kirjailija ei kaihda täysin huumoriakaan.

”Miksi kukaan ei ole kertonut minulle Anneli Kannosta!” 
kertoi eräs ystäväni ulkomailla työskentelevän
ystävänsä valittaneen Pyövälin lukemisen jälkeen.
Nyt hän tietää kuka Anneli Kanto on. Ja sen tietävät myös lukuisat muuta kirjallisuuden ystävät ympäri Suomen.

Seinäjoen kirjaston Jaaksi-salissa oli satakunta kuulijaa Annelin vierailun aikana. Salissa istui monenikäistä väkeä paitsi Seinäjoelta myös Ilmajoelta ja muista lähikunnista. Kirjailijan esityksen jälkeen tehtiin runsaasti kysymyksiä, ja moni halusi keskustella hänen kanssaan. Miten pitkään olisi tilaisuus venynytkään, jollei kirjaston hälytyskoneisto olisi hälyttänyt väkeä ulos.

P.S. Tappelin kameran, kuvansiirto-ohjelman, Annelin lähettämän valokuvan, Veriruusujen ja Lahtarien kansikuvien blogiin siirtämisen kanssa valahetelmatta 5 tuntia kahtena päivänä, ja tuloksena on himmeä aavistus Lahtarien kansiliepeen kuvasta. Menen lisäkoulutukseen.