Kirjavinkkarin pitkä ja blogistin lyhyt ura

Luet nyt Marleemumman mutinoita kirjallisuudesta, ilmiöistä ja elämästä –blogin lopetuskirjettä. Tämä ura ei ollut pitkä eikä laaja: aloitin 2013 ja tämä on neljäskymmenesyhdeksäs teksti.

Alussa uhkuin intoa: minulla oli lista asioista, joista tahdoin kirjoittaa, jotka tahdoin jakaa lukijoiden – kuvittelin ystävien ja tuttujen lukevan blogiani – kanssa ja toivoin myös, että ajatukseni synnyttäisivät keskustelua. En onnistunut aikomuksissani.

Realistina löydän lukuisia syitä lukemattomuuteen samoin kuin siihen, että intoni lysähti aika pian. En ryhdy niitä nyt pohtimaan. Leikin että mumman mutinat oli kokeilu, josta opin ainakin muutaman asian, joita en tässä myöskään paljasta, pura eli avaa.

Työnä kirja

Olen tehnyt pitkän ja rikkaan työuran. Jos nuoren kesähommia tai kirjastoharjoittelijan töitä ei lasketa, aloitin kunnankirjastontätinä 22-vuotiaana Ilmajoella. Lopetin Omakerhon ohjaajana 71-vuotiaana viime toukokuussa. Väliin mahtuu viitisenkymmentä vuotta kirjastonhoitajan, satutädin, kirjastonkäytönopettajan, sanataideohjaajan, runopiirinvetäjän, kirjaseikkailuttajan ja ennen kaikkea kirjavinkkarin töitä ympäri Suomea, 228:lla paikkakunnalla.

Kirjavinkkarin toimeen kuului paitsi lasten lukemaan houkuttaminen myös vanhempien herättely ja kutsuminen kirjan maailmaan.

Tärkeä runo

Vanhempainillat kouluilla ovat olleet minulle kutsumukseni ihanin ja haastavin osa. Ensimmäisestä illasta Kepon koulun nelosluokkalaisten vanhempien edessä, jossa luennoin paperista tärisevin polvin, olen kokemuksen myötä vapautunut puhumaan kirjojen kanssa ilman valmista tekstiä. Vanhemmille täytyy näyttää kirjasta pitäen, miten hauskoja, houkuttelevia ja myös viisaita lastenkirjat ovat. Parhaita palautteita ovat olleet seuraavana päivänä kirjalistan kanssa kirjastoon tulevat aikuiset, ja iloisena muistan myös Rehupiiklesin Joose Tammelinin sanat Jalasjärvellä: - Kyllä vedit hyvän shown. Tosin se en niinkään ollut minä vaan vinkkaamani kirjat!

Olen usein aloittanut vanhempainillan kirjastonhoitaja ja kirjailija Bo Carpelanin runolla:

Juuri kukaan ei lukenut. Äiti luki.

Ja minä perässä, kadoten ulkomaailmasta.

Kaukana siitä ettei osaisi erottaa

                                            uneksittua ja nähtyä.

Oppii näkemään.

Osaa myös varautua onnettomuuksiin,

se tuntuu siltä kuin voisi pahoin.

Se mitä ihmiset pitävät pakona on kenties valmiutta.

Meidän aikuisten tehtävä on antaa lapsillemme, kaikille lapsille, myös naapurin tai sille ihan vieraalle vastaantulevalle, joka pysähtyy juttelemaan, valmiuksia. Valmiuksia kohdata elämä.

Sain Bo Carpelanilta luvan käyttää runoa Kirjavinkkarikirjassa, jonka ensi painos ilmestyi 1995 (BTJ Kirjastopalvelu Oy), ja vanhempainilloissa. Huomasin joskus jonkun äidin hipaisevan silmäkulmaansa runon lukemisen jälkeen.

Ehdoton kuvakirja

Debi Gliorin Kulta pieni (Suom. Ilpo Tiihonen, 3.p. WSOY 2009) on ehdoton vanhempainillan lopetuskirja, ainakin alakouluilla. Myös tämä vetoaa tunteisiin, vierittää herkästi kyyneleitä poskille, mikä minusta on vain hyvä juttu. 

"Entäs sitten", sanoi Pieni,

"kun ei ollakaan vierekkäin,

voitko mua vielä rakastaa

vai jääkö rakkaus tänne näin?"

---

"Ne (tähdet) loistavat, loistavat aina vaan,

eivät kuole, ei kuole rakkauskaan."

Jos illan aluksi herättää vastuuntuntoa Bo Carpelanin runolla, vinkkaa sitten nauruhermoja kutittelevia kirjoja (kiitos Tuula Kallioniemi, Jukka Iltkonen, Timo Parvela, Sari Peltoniemi, Kari Levola, Nopolan sisarukset, Arnold Lobel, Astrid Lindgren, Roald Dahl, Ulf Stark – ja kymmenet muut) ja lopettaa rakkaudentäyteen kuvarunoon, uskon illan olleen merkityksellinen, pysyvän muistissa ja vetoavan kirjan puolesta ja kirjalle.

Lainaamalla kirjastosta maksutta kirjoja, ottamalla lapsi liki ja lukemalla hänelle ääneen vanhemmat voivat taata lapsilleen valmiuksia: keskittymiskyvyn ja pitkäjänteisyyden vahvistumisen, mielikuvituksen ja sanaston laajenemisen, itsetuntemuksen ja myötätunnon kehittymisen ja antaa turvallisuuden tunteen.

Heleena Lönnroth - monen toimen nainen

Heleena Lönnroth on monella tavalla monen toimen nainen.

Hän on työskennellyt lukuisissa työtehtävissä: kansalaisopiston reksinä, koulutussuunnittelijana, asiantuntijana, kirjastonjohtajana, koulutuskeskusyrittäjänä, tutkijana, kirjailijana, kustantajana, esimerkiksi.

Hän on myös asunut pitkin Suomea Härmästä Kotkaan ja Tenolle ja siinä välissä eri puolilla. Hän kertookin tuoreessa muistelmassaan Matka halki satumaan (Zuppa di Porri 2018), että hänen elämäänsä on hallinnut muuttajan geeni.

Matka halki Satumaan -noppapeli on karttana Heleena Lönnrothin omaelämäkerralle, joka alkaa varhaislapsuuden muistoista köökin kuistinportailta, jolloin tyttö toivoi, että ”maailma pysähtyisi, eikä kukaan enää sairastuisi eikä kuolisi. – Mutta maailma ei pysähtynyt.”

Heleena viipyy melko pitkään lapsuudenmaisemissa ja kuvailee omaa perhettään, isovanhempia, kyläläisiä. Samuli Paulaharjun Härmän Aukeilta on ensimmäisiä aikuisten kirjoja, jonka tyttö luki jo ennen kouluun menoa. Kirja on varmaan vahvistanut Heleenan härmälääsyyttä ja porrelaasuutta, jotka ovat hänessä säilyneet ja jopa vahvistuneet huolimatta ahkerasta muuttamisesta.

Heleena Lönnrothin matkaa halki Suomenmaan on mielenkiintoista seurata. Tiellä on ollut mutkia, kuoppia, jyrkkiä mäkiä ja putouksia. On ollut onnellisia tulevaisuuden suunnittelun hetkiä ja ikäviä menneitten vastoinkäymisten tasoittamisvaiheita. Missään kohtaa en huomannut Heleenan olleen katkera, ei köyhimpinäkään aikoina. Hän otti tapahtuneet tyynesti vastaan, etsi uuden pääsytien ja jatkoi siitä. Luovana, kekseliäänä, sisukkaana ja valmiina ottamaan riskejä hän ei ole jäänyt pyörimään menetyksen pyörään, vaan on suunnannut ajatuksensa ja energiansa kohti uutta. Muutosvastarinnasta häntä ei ole voinut koskaan syyttää.

Minulla on lapset, velka ja olisin

viisi vuotta maksuhäiriörekisterissä.

Niin minusta tuli kirjailija,

minä jonka elämä oli ollut

pelkkää jännitystä, kirjoitin

tietysti dekkareita.

Heleena Lönnrothin kirjoittajakouluna olivat 1992 Mauri Sariolan dekkarit, joiden juonikaavoista ja tyypeistä hän otti oppia. Hänellä oli käytettävissään Kaustisen Kansanlääkintäkeskuksen tutkijana kerättyä kiinnostavaa materiaalia, jota käyttää ensimmäisessä dekkarissa Noitapussista kurkistaa kuolema.

Gummeruksen kerrottua, että ainakin vuosi menisi käsikirjoituksen kanssa, jälkeen Heleena lähestyi Kustannus-Mäkelän Orvo Mäkelää, joka pian käsikirjoituksen saatuaan pyysi sivuja lisää ja lupasi tehdä kustannussopimuksen.

Dekkaristi Heleena Lönnroth oli syntynyt!

Tuottelias kirjailija on julkaissut Mäkelällä 12 kirjaa. 2009 sai alkunsa oma kustantamo Zuppa di Porri, jonka painokoneet ovat tuottaneet 18 teosta. Rankka, tiukka, häkellyttävä on ollut julkaisutahti.

Kirjoitustahti on verrattavissa Heleena Lönnrothin elämänmenoon: paljon tekemistä, kolhuja, hyvinä asioina pojat, epäuskoa, onnistumista, myönteistä palautetta työstä, täyttä, täyttä elämää. Moni ei ehkä olisi Heleenan karusellissa kestänyt, mutta porrelainen on ja voi hyvin.

Heleena Lönnrothin luovuus on saanut ilmiasunsa myös kuvataiteilijana. Hän maalaa usein lakeutta, lakiaa maisemaa, jonka vivahteet muuttuvat vuorokauden ja vuodenaikojen mukaan. Vaikka Heleena on asunut meren ääressä ja lähellä tuntureita, vaikuttaa lakeus olevan hänen oma sielunmaisemansa.

Kirjavinkkarin jäähyväiskeikasta

"Kirjavinkkaus oli tosi kivaa, koska hän luki hassuja tarinoita." Jelena

Kihniön kirjavinkkauskeikka marraskuussa 2017 taisi jäädä viimeisekseni. Se oli kiva ja antoisa: lasten palautteet synnyttivät iloa ja kiitollisuuden tunteen. Kirjavinkkarin työ ei useimmiten tuntunut työltä vaan hauskalta seikkailulta uusien ja erilaisten lasten parissa.

Kihniön kolmosluokan ohjelmassa oli kirjankansiäänestys. Mukana oli kahdeksan uudenpuoleista kirjaa, joista lapset saivat valita kannen perusteella kolme houkuttelevinta. Olin valmistellut lyhyen kirjavinkin jokaisesta kirjasta, jotka puhuin sitten äänestystuloksen selvittyä takaperoisessa järjestyksessä. Sen jälkeen äänestettiin jälleen, mutta lasten mielipiteet eivät juurikaan heilahdelleet kirjavinkkauksen takia tai ansiosta.

"Kirjavinkkauksessa oli kivaa, koska sai äänestää lempikirjaansa." Eemil

 Eniten ääniä, 13, kisassa sai Kristiina Mäkimattilan kirjoittama ja kuvittama Olonkolo. Lyydia Moukun suuri seikkailu 1 (Marketiimi).  Tämä tuhti, kisan paksuin teos, saturomaani kiinnosti kovasti myös hauskan ja jännittävän tarinan takia. Itseäni huvitti kovasti henkilöiden mielikuvitukselliset nimet ja heidän puhumansa venkula kieli.

Toiselle sijalle, 11 ääntä, nousi puolestaan pienin, lyhyin ja nopeimmin luettava jännäri, Kristian Peltoniemen II etsivää ja autovarkaat (Valmiixi). Kirjoittaja on 11-vuotias koululainen, joka on seikkailuttanut etsiviään jo kolmessa kirjassa. Tämä kirja sai supermyönteisen palautteen myös Niittyvillan yläkoulun pojilta, joille luin sen ääneen keväällä.

Samalle tokasijalle (11 ääntä) ylsi myös Henry Ahon ja Harri István Mäen herkullinen yhteistyö, Minivampyyrit ja Okto Pussi. Teuva on kirjallisuuden maailmankartalla tämän hulvattoman ja mielikuvituksellisen tarinan myötä.

Yhdeksällä äänellä sijoittui neljänneksi Juha-Pekka Koskisen ja Miranda Koskisen runomittaan riimitetty Gabriel Hullo ja keskiyön kestit (Haamu). Tämä kauhutarina vaatii toisenkin ääneen  lukukerran ennen aukeamista, ja oikeastaan kolmannen, nimittäin Miranda Koskisen verrattomien kuvien katselukerran.

Tasaiset neljä ääntä saivat loput neljä kirjaa. Haamun kustantama Rosario Garcia Gilin Roosa ja vaaleanpunainen kummitus, jossa Roosan perhe muuttaa uuteen kotiin, vanhaan taloon. Sieltä Roosa löytää ystäväkseen vaaleanpunaisen kummituksen, jonka kanssa tutustuu vanhan talon  haamustoon ja niiden hankaliin kokemuksiin.

"Hyvä puoli oli se, että se oli hauskaa ja huono puoli, että ei luettu jotain kirjaa 2 sivua." Aku

Anna Haanpää-Vesenterä on kirjoittanut jo kolmannen kirjan Vaahteranlehtipojasta, Vaahteranlehtipoika ja pellavakantinen kirja. Vaahteranlehtipoika, Erno, ei ole ihan tusinatyyppi, hän on täynnä pohdintaa, kysymyksiä, pelkoja, uteliaisuutta, kiinnostusta, mielikuvitusta. Vaahteranlehtipoika-kirjat ovat varmaan parhaimmillaan pienelle porukalle ääneen luettuina, jolloin niitten herättämistä ajatuksista voidaan myös jutella.

Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen kirjoittama ja Miranda Mordin kuvittama Kummajaisten kylän salaperäinen syksy on kolmas Haamun kustantama Kummakylä-tarina. Korpikylän mysteerejä pohtii kuuden ystävyksen jengi, joka joutuu jännittävien ja pelottavien ilmiöiden eteen. Mummo on salaperäisten tapahtumien keskeinen henkilö. Entä jos hän onkin noita? Kirjan henkilöt ovat kutos- ja seiskaluokkalaisia, tapahtumat niin jännittäviä, että ehkä kolmoset olivat liian nuori kohderyhmä tälle kirjalle.                    

Marketiimin julkaisema on Helena Nummisen ja Harri István Mäen tekemä Lillin villin seikkailut –kirja. Lilli saa kokea hurjan jännittävän seikkailun yöllä, äidin, pehmeän karhuemon nukkuessa viatonta unta. Sairaalasta lähdetään kiertämään maailmaa, joudutaan rosvojen maahan, ja välillä herää epäily, pysyvätkö Lilli ja seikkailukaverit koskaan enää palaamaan takaisin.

 "Se oli todella hauskaa, kun hän luki monenlaisia kirjoja, koska niitä oli hauska kuunnella ja siitä sai hyviä lukemisvinkkejä." Helmi

Terhi Rannela, Kesyt kaipaavat, villit lentävät

Hei Terhi, kiitos kirjasta!

Olin juuri lopettanut Tuntemattoman sotilaan lukemisen kolmatta kertaa ja mietin, mitä tämän  valtavan lukuelämyksen jälkeen. Ei ihan mitä tahansa.

Ystäväni Terhi Rannela  käväisi Seinäjoella ja antoi kirjansa Kesyt kaipaavat, villit lentävät, joten ei enää tarvinnut pohtia seuraavaa luettavaa. Kiitos kirjasta, Terhi!

Meillä on pitkä yhteinen taival takana. Näin sinut ensi kerran elokuun lopussa 2004 Vammalan Lastenkirjapäivillä. Haastattelit runoilija Kaija Pispaa (silloin vielä ehkä Löytty?) Rantakahvilassa.  Ihaillen luontevaa vuorovaikutusta sinun ja haastateltavan välillä. Noin nuori ja taitava, ajattelin. Paluumatkalla Tampereelle istuimme bussissa peräkkäin. Juttelimme selkänoja yli. Annoit minulle esikoiskirjasi Puhdas valkoinen.

Olen seurannut komeaa kasvuasi kirjailijana. Vuosien varrella olemme tutustuneet ja ystävystyneet. Minusta suhteemme on enemmän kuin ystävyyttä. Olet minulle rakas tyär.

Ei, edellisessä ei ole kirjoitusvirhettä. Sana oli tyär heti: pohjoisen murretta, pohjoinenhan on sielunmaisemasi. Matkapäiväkirjassasi kerrot olevasi arktinen tyyppi; pitäisikö lisätä v, jolloin olisit tyvär.

Olemme tehneet töitäkin yhdessä: koulu- ja kirjastokeikkoja Lapissa, Varsinais-Suomessa, Pohjanmaalla. Yhteiset oppitunnit ovat meiltä sujunut sutjakkaasti. Yksi erityiskiitosmaininta: nimenmaan sinä olet joka kerta tehnyt apuraha-anomukset ja –tilitykset. Mumma on vaan ollut.

Terhi askarteli Pohjanmaan kierroksestamme 2008 upean korttikirjanmerkin minulle.

Olen tykännyt kaikesta kirjoittamastasi, niin nuorten kuin aikuisten kirjoista. Sinä käytät äidinkieltämme rikkaasti, omalla tavallasi, persoonallisesti. Sinun kirjoissasi on lämmintä myötätuntoa rikkinäisiä ihmisiä kohtaan, viisas tapa kohdella erilaisia hyväksyvästi ja onnistut joka kirjassasi herättämään eloon jokaisen henkilösi. Eloon niin, että heidän mukanaan elän lukijana minäkin.

Erityisasemassa minulle on tietenkin Scarlettin puvussa, jossa sain Rekon mummana kirjoittaa pojan repliikit sillä eteläpohjalaasmurtehella, jota mä alajärvelääs-koskenkorvalaas-seinäjokelaasena tairan.

Terhi-tyär, olet vaikuttanut minuun valtavasti kahdella tavalla. Olet ollut rohkaiseva ja lempeä sparraaja kirjoittajaminulle. Olen saanut sinulta oivaltavaa ja tukevaa, myös kysymysmerkkistä, palautetta runoistani. Olen löytänyt myös kirjoittamista kuvaavista kirjoistasi mukavaa kannustusta suoraan riveiltä ja niiden välistä.

Sinun positiivisuutesi on toinen minua koskettanut ja usein alakulossa vahvistanut ominaisuutesi, jota ihailen kovasti. Tämän piirteen löytää monesti Kesyt kaipaavat, villit lentävät –kirjasta. Matkakirjana kirja saattaisi yllättää kovasti, mutta sana ”päivä” alaotsikossa lupaa kirjan olevan persoonallisen, Terhin näköisen. Mitä monenlaisimmat matkakohteet tulevat aistivoimaisina niin liki kuin olisi mukana ollut.

Myös sinä ihmisenä käyt kertomus kertomukselta tutummaksi, kun kuvaat tunteitasi: joskus pelkoa, kirjoittamisen hankaluutta tai riemua, yksinolon välttämättömyyttä, hauskoja tapauksia puolison tai matkaseuraystävän kanssa, jännitystä, vuorovaikutusta vieraitten kulttuurien edustajien kanssa ja miten kaikesta voi löytää hyvää myönteisellä asenteella.

Vaikka olen saanut monia kortteja ja käsinkirjoitettuja kirjeitä sinulta maailman eri puolilta, yllätyin kirjaa lukiessa: en toki alkuunkaan tiennyt (tai muistanut) kaikkien matkojen määrää ja suuntia.

Luettuani kirjasi mietin mitä tästä puuttuu. Ajatus vaivasi minua postilaatikolle asti, mutta palatessani Taiston kortti kädessäni tajusin: sinun matkapäiväkirjassasi ei ole yhtään valokuvaa, vaikka harrastat valokuvausta.  Pohdit itsekin tätä pitkällä Uuden-Seelannin matkallasi: ”Onko vaatimattomalla yrityksellä sanallistaa luonnon ihmeitä edes merkitystä”.

Voin vakuuttaa että on. Niin rikkaasti ja täyteläisesti olet kertonyt matkapäivistäsi, että ne todella  eivät kuvia kaipaa: tarkkana havainnojana, yksityiskohtien näkijänä, tunnelmien aistijana ja taitavana verbalistina olet sanoin teoksesi kuvittanut.