Haamuja, aaveita, kummituksia

Ilahduin valtavasti, kun Vaasan kirjamessuilla keväällä näin ensimmäiset Haamut.

Vaasalainen Tiina Hietikko-Hautala on ollut hyvässä koulussa kirjailija Marko Hautalan kanssa. Hän, siis Tiina, ei vähästä hätkähdä, vaan perustaa pelottavan kustantamon, Haamun.

Tiina Hietikko-Hautalan kirjoittama ja Suvi Karin kuvittama Kirivkkosaaren kummitus -  Seikkailu saaristossa on lievä kauhukirja alaluokkalaisille, jotka osaavat kauhukirjoja vaatia isompien mallin mukaan. Kirja on samalla oiva opas Merenkurkun saaristoon, jonne Saaga ja Veikko tekevät veneretken. Kummallisia juttuja tapahtuu matkan aikana: onko kepposten takana Kivikkosaaren kummitus? Onko kummituksia edes olemassa, lapset pohtivat.

Aaveiden Pohjanmaa saman tekijäparin kokoelma kummitustarinoita mailta ja meriltä. Kirja sisältää aavetarinoita ja legendoja eri puolilta Pohjanmaata. Labanoffin haamu harhailee Etelä-Pohjanmaan opistolla, Ilmajoella. Häntä käytimme hyväksi lapsille järjestetyillä kirjaseikkailuleireillä. Vaasasta, Pietarsaaresta, Kokkolasta ja monilta muilta paikkakunnilta löytyvät omat hyytävät kummituskertomuksensa. Seinäjoen vanhan teatterin, nykyisen nuorisokeskuksen kummitus on aika nuori, vuoden 1985 jälkeen ilmaantunut. Tuolloin eräs näyttelijä oli menehtynyt juuri ennen esitystä pukuhuoneessa, ja sen jälkeen hän oli häirinnyt teatterilaisia milloin lystäsi. Tiina Hietikko-Hautala on tehnyt perusteellista taustatyötä ennen kirjoittamista, ja niinpä kummittelusta kiinnostuneille on runsas lähdeluettelo kirjan lopussa.

                                                                             

Nyt taustalla soi Aaveballadeja, jotka vievät kuuntelijan melko hyisiin tunnelmiin. Tiina Hietikko-Hautala on sanoittanut, Max Bäckman, Marko Hautala ja Jussi Nieminen ovat säveltäneet Paula Harjun, Jenni Niemen, Max Bäckmanin ja salaperäisen Noitatohtorin esittämät laulut.

Aaveballadit on hyvin vaikuttava cd, jota voi käyttää kauhutarinailloissa virittämässä mieliä vastaanottavaisiksi tarinoille tai runoille.

 

Aaveballadien jälkeen maistuvat varmasti Jaana Ala-Huissin ja Henry Ahon kauhutarinat kirjasta Hotelli Ikuisuus. Kirjalla on metka kaari: kirjoittavat ovat napanneet toistensa tarinoista virkkeen, josta ovat lähteneet kehittämään omaa kamalaa kertomustaan.  Tämä vuorokirjoittamisen tapa palkitsee herkullisesti lukijan. Nämä novellit ovat ehjiä, taidokkaita ja kauhua tulvivia. Mutta eivät niin pahoja, etteikö niitä aikuinen uskaltaisi lukea myös illalla.

                                                                                  

 

Mervi Heikkilä ja Jussi Matilainen kertovat Miranda Koskisen kuvittamia  kummitusjuttuja kirjassa Kummitusten kylä. Jutut sopivat suunnilleen nelosluokkalaisten ja sitä vanhempien lasten ja nuorten luettavaksi. Olen lukenut  Hirtetyt-kertomuksen nelosille, eikä kukaan kauhusta kangistunut.

Kirjoittajat ovat kehittäneet Korpikylän, jossa kuudesluokkalaiset Sara, Samppa ja Niko kohtaavat erilaisia jännittäviä, pelottavia ja outoja tilanteita. Kuvitus tehostaa hienosti tarinoita.

 

Juha-Pekka Koskinen on kirjoittanut ja hänen tyttärensä Miranda Koskinen kuvittanut Gabriel Hullon & keskiyön kestit. ”Oli poika Gabriel nimeltään, luki kauhukirjoja yhtenään” alkaa tämä hulvaton runomittaan istutettu kertomus Gabrielista eli Kaaposta.  Hänen isänisänsä, merikapteeni Hullo, vaatii poikaa järjestämään ullakolla juhlat, johon kutsutaan kaikki tutut aaveet ja haamut. Mutta juuri juhlayötä ennen äiti lähtee opiskelumatkalle, ja Kaapon turvaksi tulee Kaisa-täti. Kaapo kauhistuu: mahtavatko juhlat nyt lainkaan onnistua? Gabriel Hullossa ja keskiyön kesteissä on enemmän huumoria kuin kauhua, ja se huvitti kovasti nelosluokkalaisia. Eikä kirjan runomitta haitannut yhtään: J-P Koskinen on punonut riimit taitavasti ja helposti luettavaksi.

                                                                      

                                                                            

Miranda Koskinen on oiva kuvittajalöytö Haamu-kustantamolle.

Tekee mieli myös ehdottaa joululahjakirjojen etsijöille Haamun tuotantoa: lähes joka ikäluokalle Haamulta löytyy luettavaksi sopiva ja käteen hyvin istuva kirja.

 

 

 

 

 

 

Marrasilmiö

Minä rakastan marraskuuta,

sen hämäriä päiviä,

jolloin aurinko ei silmissä kirsku,

jolloin – 2 C on vasta lievä lupaus valosta,

jolloin Airi ja Aira ovat vielä lupauksia,

jolloin maanantait ovat avoimempia kuin muissa kuissa,

ja torstait täysiä, niin ilosta täysiä,

että siitä riittää perjantaihin…

 

Maanantait ovat rakkaimpia, enkä ole maailman ainoa maanantaifani.

Forssassa Pera tykkää maanantaista.

Miksi maanantai, tiedätte kyllä: silloin alkaa uusi viikko täynnä mahdollisuuksia

 ja aikaa, kuusiseitsemäntoista/7.

Maanantai on avoin suora. Jo tiistaina voi edessä olla mutka, kutka tai tutka,

eikä mikään niistä tunnu oikeudenmukaiselta.

Keskiviikon yli voisi nukkua. Silloin unohtuvat avaimet, sovitut tapaamiset, varatun kirjan haku kirjastosta ja tietysti myös sähkölaskun maksaminen.

Keskiviikko on päivä keskellä viikkoa, jolloin asiat, tapahtumat, ajatukset, tunteet ja koko elämä muljahtavat paikoiltaan; ei ole sellaista tasapainoa, joka keskittäisi viikon keski-viikkoon.

 

Vaan torstai: tämä maanantain suloinen serkku on toiveikas.

viikon toiseksi mieluisin päivä,

ihan Steinbeckin takia, tiedätte kyllä.

Torstait ovat täysiä, niin ilosta ja naurusta täysiä, että siitä riittää tähän perjantaihin…

 

Torstaina voi tapahtua mitä vain. Voit esimerkiksi kohdata

Arja Letissä uuden ihmisen, 87-vuotiaasn Violan,

joka sanoo sinulle jotain mahtavan kaunista: - Olen nähnyt sinut jossain. Olit esiintymässä,

katsoin, kun tulit lavalle ja olit ihan avoinna, läsnä.

Sitten sinä ja Viola lausutte runoja siinä hiushapsujen lentäessä: hän omiaan ja sinä Jukka Itkosta, tietenkin Itkosta, sinä Taiska, laiska,Tarzania etsivä.

Viola uskoutuu nauraen: - Nuoruudenrakastettuni on yhä vanhapoika,

 yhdeksänkymmentä ja vanhapoika. Soittelemme joskus.

Aina hän kysyy: - Paljonko sinä nyt painat?

 

… jolloin pidän herkkupeppupäivän:

etsin suloisimmat ja silkoisimmat

ei lohenpunaisia pitkäpulttuja,

ei kauhtuneita kalsareita,

ei aneemisia alushousuja
tai ruskeita raappahousuja

vaan pitsipikkarit kokoa xl

ja iloitsen siitä, ettei kukaan ole minulta kysynyt

kolmeenkymmeneen kiloon: -Paljonko sinä painat?

 

Minä mitään paina,

kepeä haitula nenän päällä.

 

 

 

 

KARISTOn Perhe on paras

Kun Karistolta kysyttiin halukkuuttani tulla Perhe on paras –kirjoituskilpailun tuomariksi, en epäröinyt yhtään. Minä pidän uusista haasteista.

Kun edessäni oli käsikirjoituspino, kuusi kustannustoimittajien käsien, silmien ja asiantuntemuksen läpäissyttä käsistä, tunsin itseni hyvin pieneksi ja tyhmäksi.

Ensin vaikeroin: - Miksi ryhdyin? mutta sitten uteliaisuus ja vähän ajan päästä myös innostus saivat lukemiseen vauhtia, enkä katunut enää yhtään.

Luin kaikki käsikirjoitukset peräjälkeen, nopeasti, sen kummemmin niitä vertailematta ja paremmuutta miettien. Mahtavia tekstejä. Kuusi hienoa käsikirjoitusta. Kaikki valmiita kustannettavaksi. Miten minä näistä voittajan löydän. Kaikki ovat ykköspaikan ansainneet.

Pidin muutaman päivän tauon ja luin sitten taas kaikki uudelleen. Mietin tekstin sujuvuutta, houkuttavuutta ja vetoavuutta: pitääkö jännite. Miten kirjoittaja on käsitellyt otsikon ohjaamaa teemaa. Millaisia kuvatut perheet ovat? Minkälaiset suhteet perheenjäsenillä on? Tällä kierroksella putosi kolme pois, jopa aika helposti.

Taas tauko ennen kamalan vaikeaa loppukierrosta. Plarasin käsikirjotuksia, tein muistiinpanoja, plussia ja miinuksia, yritin asettua lapsilukijaksi, yritin nähdä kokonaisuuden ja juonen kehityksen, yritin unohtaa teennäisiltä kuulostavat nimet ja omituiset ilmaukset, sillä kustannustoimittaja Sirja Kunelius vakuutti, että nuo kaikki voidaan toimittaa sitten kirjoittajan kanssa.

Yritin löytää kirjoittajan persoonallisen äänen? Missä se kuuluu ja kaikuu? Kielessä? Tapahtumien, ihmisten ja asioiden kuvaamisessa? Kaikki kolme olivat mahdollisia voittajia.

En niinkään ajatellut Kariston markkinoita tai myyntiä.

Ajattelin vain kirjastoon tulevaa lasta, joka haluaa kivaa luettavaa tai kasivuotiasta, joka avaa synttärilahjapakettia ja löytää kääreestä kirjan.

Kuinka uskallan sanoa, että tämä se on?

Vaikuttaako päätökseni kenties jonkun ihmisen tulevaisuuteen, jopa ammattiin? Vaikutanko päätökselläni tuleviin lukijoihin? Yritin urkkia Sirjalta, voiko niitä kaikkia julkaista, jos osun aivan harhaan.

Entä, olinko laittanut syrjään sen ainoan oikean mahdollisen voittajan? Olisinko voinut hylätä parhaan, omien tuntemusteni takia.

Kuin en olisi koskaan ennemmin ollut tuomarina. Olen ollut. Kymmeniä kertoja kirjoituskilpailuissa ja kaksi kertaa Topelius- ja FJ- raadissakin. Mutta tämä tuomarointi tuntui vakavammalta ja vastuullisemmalta kuin mikään aikaisemmista.

Tämä se on! Päätin.

Tämä se on.

Käsikirjoituksen perhe on ehjä, sopivan tavanomainen: äiti, isä ja kolme lasta: Ilari, 12 v, Anna 8 v ja Veikko-vauva. Rahaa ei ole liiaksi asti, isä ja äiti ovat mokanneet, joten loma Italiassa vaihtuu lomaan kotimaisessa kylpylässä. Viisihenkisen perheen lisäksi kylpylälomalle lähtee myös mummo, jonka takatukkapoikaystävä tuo lähtöaamuna moottoripyörällä paikalle.

Lomareissulla kehittyy paljon hauskoja ja koomisia tilanteita, kommelluksia, väärinkäsityksiä, hykerryttävää sanailua ja lapsiperheen moninaista menoa, johon mummon reippaat toilailut tuovat oman riemastuttavan mausteensa.

Uskon tämän lämmintunnelmaisen ja humoristisen kirjan riemastuttavan ekatokaluokkalaisia lukijoita, mutta myös aikuisia, kun he lukevat kirjaa ääneen lapsille. Kirjasta löytää monenlaisia samastumismahdollisuuksia.

Anna oli luvannut lähettää kortin Italiasta Elinalle, mutta kuinka hän kehtaisi paljastaa, että hän ei päässytkään lomalla ulkomaille. ”Sinähän se runotyttö olet”, mummo huomauttaa. ” Mikä yhdistää Italiaa ja Imatraa?” hän jatkaa.

Jos haluat tietää, miten Anna selviää tästä ja monista muista kiperistä tilanteista, sinun on itse luettava

PERHE ON PARAS –KILPAILUN VOITTAJAN

MARIA KUUTIN KIRJA ANNA JA ELVIS KYLPYLÄSSÄ..

 

Karisto Oy Kustannusliike

lauantai kello 19:43 · 

Tiivis ja jännittävä messulauantai on ohi! Perhe on paras -kirjoituskilpailumme voittaja on upea esikoiskirjailija Maria Kuutti lastenromaanillaan "Anna ja Elvis kylpylässä". Kariston säätiö palkitsi finalistien joukosta lisäksi Nelli Hietalan, Aira Savisaaren sekä Mimmu Tihisen. Paljon onnea koko nelikolle!

Vanhan kirjavinkkarin Kivi-viikko

alkoi 6.10.kirjavinkkauksella lähikunnan kahdella pikkukoululla. Molemmissa oli kolme opetusryhmää: maanantaina aloitin ykköskakkosille, sitten kolmosnelosille ja vipaksi vitoskutosille. Tavallinen lukujärjestys. Mutta jotain uutta: keksin hauskan tavan aloittaa tunnit kolmos-kutosille kaksoisäänestyksellä kirjojen houkuttelevuudesta.

7.10. olivat onneksi kääntäneet lukkarin nurin. Aloitin isojen kanssa, sitten keskiluokka ja lopuksi nuo ihanaiset eka- ja tokaluokkalaiset. Isojen miesope kysyi: - Tarvitsetko minua täällä vai voinko mennä opettajainhuoneeseen? – Riippuu siitä, minkä viestin haluat oppilaille antaa. Jos jäät, näytät arvostavasi heitä, nuortenkirjallisuutta ja lukemista. Jos lähdet, paljastat väheksyvän asenteesi.

Ope lähti, mutisi mennessään soittavansa pari puhelua ja palaavansa sitten, vaan ei häntä näkynyt. Näin kävi toisen kerran 25-vuotisella kirjavinkkarinurallani. En päästänyt mitään tunteita pintaan tästä episodista.

8.10. Keskiviikkona suunnittelimme KultSin Tanja Huuskosen kanssa valtakunnallisen Satupäivän kunniaksi rynnistystä satuinemme paikallisiin kirjakauppoihin. Ei vastustanut Info ei Suomalainen, päinvastoin, olemme hyvin tervetulleita.

Illansuussa hain kirjastosta varaamani Terhi Rannelan Läpi yön –kirjan, tempauduin  myötäelämään Maria Järven päiväkirjoja niin, etten meinannut malttaa nukkua. Kun silmät lupsuivat kiinni, oli luovutettava.

9.10. Torstaiaamuna luin Terhin syvästi riipaisevan ja lohduttavan kirjan loppuun.

Iltapäivällä kirjoitin puhtaaksi perusteluja E-P:n Muistiyhdistyksen Kulttuurista muistoja –hankkeen kirjoituskilpailun  palkinnonjakotilaisuuteen.  Jyrki Tuulari ja Katja Kujala kuuluivat lisäkseni raatiin.

Elämän seikkailu ei ikää katso –kisan palkintona on pääsy äänikirjaan, jotain kivaa pientä ja kunniakirja. Tietysti myös mainetta ja kunniaa!

10.10. Herään viideltä. Nukkuminen ei enää onnistu: tänään on Se Päivä, jolloin Seinäjoen kirjasto Apilassa on Vanhusten viikon tapahtumana:

 Klo 13–15 Sanoja ja säveliä Jaaksi-salissa, pääkirjasto Apila

 ”Elämän seikkailu ei ikää katso” -kirjoituskilpailun tulosten julkistaminen (Kulttuurista muistoja -hanke, Etelä-Pohjanmaan Muistiyhdistys ry)

  Kunniakirjoja jakamassa kirjavinkkari, sanataideohjaaja Marja-Leena Mäkelä, kirjailija, psykoterapeutti Jyrki Tuulari ja projektikoordinaattori Katja Kujala

 ”Tanhuaskelten tahtiin”, ohjaajana Paula Alakarhu

 ”Päivätanssien pyörteissä”, säestäjänä Mauri Laurila ja Haapakosken Hyvät

Hurmaava tilaisuus: kuorolaulua, hanurimusiikkia, tanhua. Tanhusin ekan kerran elämässäni, ihan totta.

 

Lauantaina 11.10. kuljetan raskasta runokirjakoria paikallisbussiin valmiina reitille 6.

Bussiin tulee monta tutunoloista naista ihan vasiten runoja kuuntelemaan. On hyvä mieli. Huumoria ja hauskuutta matkustajat kaipaavat  harmaaseen päivään, ja sitä he saavat. Kiitos Jukka Itkonen, Ilpo Tiihonen, Kaija Pispa ja Kaarina Helakisa!

Kymppireitille tulee nuori äiti nelivuotiaan poikansa kanssa. Onneksi mukana on Liesbet Slegersin Hupsut tassut. Lisäksi muutama runo Itkosen Villin lännen murmelista ilahduttaa sekä lapsi- että aikuiskuulijoita.

Lounastauon jälkeen on vuorossa reitti T 4. Aluksi mukana ei ole runoilua kaipaavia, mutta pian bussiin astuu seitsenkymppinen setä, joka kysyy: - Sinäkös se runoilija olet?  - Vähän sitäkin, vastaan. – Minä olen säveltäjä. Saisinko kuulla Kaksi…  hän kysyy?  - Vanhaa, vanhaa varista, jatkan. Lauri Pohjanpään runo löytyy Rakkaimmat runoni –antologiasta, ja luen sen. – Onko sulla pissahätä? pappara kysyy? – Miksi sinä juoksit sen runon? Ota rauhallisesti, älä pidä kiirettä.

Kiitän ohjeistä. Uskallanko lukea enää mitään ikinä? Sivuja plaratessa eteen tulee Kirsi Kunnaksen Tunteellinen siili, ja rohkaisen mieleni. Keskityn, luen hitaasti, ehdin itse siileksi. Setä läpsyttää nahkakintaillaan. – Hyvin meni, hän kiittää. – Vielä joku ajatuksia herättävä runo. Mikä muu se voisi olla kuin Jukka Itkosen Sulo, kaikin puolin, jonka osaan ulkoa. Runo tekee vaikutuksen paitsi setään myös hänen takanaan istuvaan rouvaan, joka kysyy lukemieni runojen alkuperäkirjat. – Menen heti kirjastoon, hän lupaa.

SADW (Seinäjoki Art and Design Week)- viikon ohjelmani on ohi 13.30. Olen onnellinen tästä tehtävästä. Palaute niin lapsi- kuin aikuismatkustajilta ja autojen kuljettajilta oli palkitsevaa.

 

Ottaa päähän

Voi että mua ottaa päähän. Mä en haluaisi olla näin suosittu. Vähempi, paljon vähempi yhteydenottoaktiivisuus riittäisi. En ole pyytänyt näiltä mitään, ja silti koko ajan ollaan tyrkyttämässä ja tyrkyttäytymässä.

Loput hermot repesivät, kun sain tänään taas Olivia-tyttöseltä viestin. Jo toisen kerran. Tosin en vastannut siihen ensimmäiseen.

Olivia Nkunda: Miten teet tänään?

Hei rakas ystävä.
Ilo tavata, tiedän tämän viestin tulee sinulle yllätyksenä, koska emme ole täyttänyt tai ollut aiemmin kirjeenvaihtoa.
Nimeni on Olivia Nkundan, olen yksi nuori tyttö, rehellinen, huolehtiva ja kohtelias. Etsin kypsä mies huumorintajuinen. Näin profiilisi verkkosivuilla selaamisen ja päätti ottaa sinuun yhteyttä. Minä haluaisin meidän olevan ystäviä. Ota yhteyttä minuun yllä olevaan osoitteeseen, minä yksityiskohtia enemmän itsestäni kuvia teille minun seuraava vastaus. toivon kuulevani sinusta pian. kiitos.
Kunnioittavasti.
Olivia

Olivia hyvä,

tänään en tee mitenkään. Sitä paitsi en ole kypsä, enkä huumorintajuinen, enkä mies, vaan hirmuinen ämmä.

Jätä minut rauhaan ja hanki silmälasit!

toivoo

Eino

Olen tilannut Mr. Bingiltä käännöksen Olivian kielelle. Meilaan tämän toiveeni sitten hänelle.

Ei mennyt puolta tuntia, kun taas kolahti:

Sinut on Marja-Leena valittu Kuluttajapaneeliin  - Ilmaisia tavaroita

Liity Nielsenin Kuluttajapaneeliin ja anna kuluttajan äänesi kuulua!
Osallistuminen on vapaaehtoista ja helppoa.
* Lähetämme sinulle kädessäpidettävän skannerin, jolla luet ostamiesi tuotteiden viivakoodit ja näppäilet hinnat.
* Ansaitset pisteitä, joilla voit tilata laadukkaita tuotteita laajasta tuotevalikoimastamme.
* Osallistut arvontoihin ja voit voittaa tuotepaketteja, matkalahjakortin tai auton.
* Olet mukana vaikuttamassa suomalaisena kuluttajana.

Liity mukaan nyt!

En liity mukaan. Minulla on muutakin tekemistä. Ja paljon. Miten pitäisi toimia, että pääsisi eroon näistä kiihkeistä kauppiaista.

Minulla on lukemista. Antakaa minulle lukurauha.

Viktoria Kulmala - ihmenainen Varsinais-Suomesta

Tummatukkainen kaunis nainen tuli luokseni Seinäjoen kirjastossa 2000-luvun alussa, ojensi kätensä ja sanoi: - Olen Viktoria Kulmala von Ryssä. Istuin sanattomana suu auki, ja tämä vilkkusilmä nauroi hereästi ällistykselleni. Siitä lähtien olemme nauraneet yhdessä paljon.

Viktoria Kulmala on syntynyt Arkangelissa, meren ääressä, muuttanut pienenä Murmanskiin, meren ääreen, opiskellut kulttuurituottajaksi Pietarissa, jälleen meren ääressä. Pietarista hän lähti maanviljelijäporukan mukana tutustumaan Varsinais-Suomen maanviljelyyn, tapasi kustavilaisen maanviljelijän, Petteri Kulmalan, rakastui, meni naimisiin ja jäi Suomeen, Kustaviin, tietenkin meren ääreen. – Aina pitää olla meri, Viktoria sanoo.

Viktoria toimii Mynämäen kirjasto- ja kulttuuripalveluvastaavana. Hän suoritti työn ohessa kirjastoalan perusopinnot, kieliopinnot, johtamiskoulutuksen ja mitä kaikkea muuta lie opiskellut. Jopa ruotsinkielen koe sujahti kepeästi. Hän puhuu täydellistä suomea, varsinaissuomalaisen lyhyesti ja vain vähän murtaen. Tämä mielikuvituksekas, kekseliäs, luova ja nerokas nainen on kirjoittanut suomeksi neljä historiallista, faktoihin perustuvaa kesäteatterinäytelmää.

Mynämäen kirjastosta Viktoria Kulmala on kehittänyt itsensä näköisen. Siellä on kodikkaita, herttaisia soppia ja nurkkia, jotka houkuttavat istumaan ja tarttumaan kirjaan. Nyt kirjasto on Tove Janssonin kunniaksi muuttunut Muumimaailmaksi: alakerrassa on paljon kertova kiertonäyttely ja yläkerrassa Mynämäellä toistaiseksi pysyvä näyttely. Esillä on Muumitalon keittiö komeine liesineen, Muumimamman hillopurkkeja, Niiskuneidin koruja, Muumipapan työpöytä ja vaikka mitä, kyllähän te nämä tiedätte. Runsaasti pieniä, herkullisia yksityiskohtia, joita ihaillessa aika juoksee.

Mynämäen kirjaston innovatiivinen pomo näkee pienehkössä, kauniissa kirjastossa paljon mahdollisuuksia, joita ei äkkiä kuka tahansa entisen pankin tiloihin keksisi. Muutama vuosi sitten lainaustiski muuttui muotinäytöksen lavaksi, jolla vologdalaiset ja mynämäkeläiset lapset esittelivät kierrätysmateriaaleista valmistettuja upeita asuja. Nyt teatterihullu Viktoria haaveilee pienestä kirjastoteatterista Mynämäen kirjastoon ja varmaan myös toteuttaa  haaveensa. 11.9.2014 kirjasto muuttuu Kirjavinkkariyhdistyksen koulutuspaikaksi, jonne on ilmoittautunut yli 40 ihmistä, ja heidän lisäkseen tilaan mahdutetaan myös demovinkkausten uhrit.

Menneenä kesänä Mynämäellä kiersi Mynämäki humppaa –Kylämatkanäytelmä. Sen tapahtumat sijoittuvat huvittelupaikkoihin, joita Mynämäessä oli aikoinaan monta: Käytiin tansseissa paviljongissa, elokuvissa Iskun talossa ja joskus jopa jouduttiin poliisin kanssa tekemisiin. Harmi vain, että lähes kaikki huvipaikat on jo purettu, Viktoria sanoo. Näytelmä perustuu entisten taksikuskien, järjestöaktiivien, portsareitten ja muiden iäkkäiden mynämäkeläisten haastatteluihin.

Viktoria Kulmala oli vastuukäsikirjoittaja ja ohjaaja, joka sai lisää väriä näytelmään yhdistysten ja seurojen historiikeista ja vanhojen juhlien esitteistä. Mukana on myös iso ripaus mielikuvitusta ja toinen huumoria. Katsomossa oli oikein hauskaa ja haikean nostalgista.

Toimelias ja energinen nainen on kotikuntansa Kustavin valtuustossa ja hallituksessa. Hänellä on myös maakunnallisia ja valtakunnallisia luottamustoimia Vaski-kirjastoissa ja Suomen Kirjastoseurassa.

Nyt tämä tyyppi on lupautunut keskustan ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin. Kustavissa asuvan Viktoria Kulmala von Ryssän vaaliteema on ”Pitäjän pienimpien ja pienten pitäjien puolesta.” Nerokasta ja nöyrää!

Pesäpallokesän päätös

Pesäpallosta on iloa, häpeää, surua ja kipua

Meillä oli neljännet pesisharkkojen päättäjäiset. Tutustuimme hohtokeilaamiseen. Viime vuonna olimme avantosaunalla, ja jäin koukkuun, ihanaan, rauhoittavaan, raikastavaan koukkuun. Onneksi keilaamassa oli noin tuhat ihmistä ja melkomoinen möly, joten koukku ei nyt osunut. Kovin pitävästi. Ainakaan vielä.

Iloa ovat tuottaneet Sinimailaset ja pesisharkat. Päävalkku Liisan ja Viuhkavalkku Leenan johdolla lämmittelee, pallottelee ja joskus oikein pelaakin hirviän ja kauhian kiva sakki sekalaista väkeä: miehiä, naisia, jalkapalloilijoita, salibändinpelaajia, muuten vaan pesistyyppejä  ja yksi hikivanha . Kuulostanee paljommalta kuin on, mutta pesisharkat ovat olleet kesäviikkojen kohokohtia. On ollut mahtavaa huomata, että olemme kehittyneet. Eka harkoissa osuin mailaan ehkä kerran kymmenestä yrityksestä. Osumisprosentti nousi pitkin kesää niin mukavasti, että Kivistön Rauni olisi iloinen, jos tietäisi.

Häpeää koin pesiskentällä lukioaikana saadessani uudet vihreät velvetonhousut hajalle. Kertoisin mieluusti syöksyneeni kotipesään juoksua tuoden, mutta kompastuin vain juokseviin jalkoihini.  Sitä paitsi pallo oli lukkarin räpsässä ennen kuin minä maassa ja housunpolvessa reikä.

Häpeän sitäkin, miten autuaasti olen pelatessamme unohtunut ihailemaan pallon kulkua kentälle sen sijaan että oisin kiihdyttänyt ykköselle. Ja mun joukkue on tietenkin joutunut paiskimaan hommia monin verroin korvatakseen itsetuhopaloni.

Pallon kiinni saaminen on toinen juttu. Siinä en ole hyvä. Kerran sain kopin, kun ojensin käteni. Pallo lensi suoraan räpsään ja jäi siihen. Ihmettelin hyvän aikaa tapahtunutta. Oliko se onnenkantamoinen, en tiedä, sillä en tiedä, mikä onnenkantamoinen on. Koppi se joka tapauksessa oli. Ja sen kopin lyöjä teki tietenkin ihmettelyni aikana täyden kierroksen kentällä.

Ai niin, harkoissa mä huudan. Onnistumisen ilosta, silloin kun onnistun, ja lujaa huudankin. Kerran tein kunnarin. En enää muista, mikä kesä se oli. On minua uhattu kortilla karjumisesta, mutta silloin suustani syöksähti ruma sana.

Kipua tuotti urheiluvamma. Pallo tuli somasti räpylään, mutta nousi siitä naamalle nenäpieleen, heitti silmälasit maahan ja kyynelkanavan tyhjäksi. Oli kammottavaa pelätä silmän olevan märällä poskella. Parin päivän päästä piti mennä lääkäriin ja röntgeniin ja toiseen lääkäriin, joka konsultoi kolmatta. Vaikken saanut edes kunnon mustaa silmää, jokin infraorbitalishermo oli pinteessä ja puudutti kasvojen vasemman puolen. Onneksi vain viideksi viikoksi, ei loppuelämäksi, kuten nuori lääkäri uhkaili ja saman tien suositti osallistumaan seuraaviin harkkoihin.

Kossun, Koskenkorvan Urheilijoiden pelejä olen seurannut samat kolme kesää, jotka olen hölköttännyt Sinimailaisten mahtavissa pesisharkoissa.

Alun perin menin katsomaan Kossun E-poikien pelejä, joissa veljenpoika Olli otti komeita koppeja takakentällä. Kossun miesten supersarjaan innostuimme Hannelen kanssa, koska hänen veljenpoikansa Juho pelasi siinä.

Nykyinen pesäpallosäännöstö ällistyttää. Ennen tarvittiin kolme haavaa, ja se oli palo. Nyt nämä saavat kopitella lähes koko miehistön verran, ennen kuin kuolevat. Ja mitä varten ne tiputtavat kopit maahan, en ymmärrä. Siitä on usein seurannut juoksuja.

Katselin kesällä viisi C-99 –nuorten pelejä. Kossu voitti ja hävisi. Pesäpallossa käy aina niin. Oli innoittavaa seurata paitsi nuorten pelaamista myös heidän valmentajiensa työskentelyä ja ennen kaikkea vanhempien ja isovanhempien kannustushuutomeininkiä. Kossu-Ylivieska –ottelussa huomasin pariskunnan istumassa puun varjossa ja etenkin naisihmisen huutavan tämän tästä: - Hyvä, Paavo! Ei aikaakaan, niin tämä kannustajatar kipitti luokseni ja kysyi: - Oletko sinä Leena? Tunnustin. Hän oli serkkuni Irma Kaunisto Vimpelistä, jonka lapsenlapsi Paavo pelasi Ylivieskan väreissä, koska Vimpelistä ei ollut löytynyt joukkuetta leirille. Vimpelistä ei ollut joukkuetta Nuorisoleirillä! Emme Irman kanssa ottaneet yhteen, vaan halasimme kuten serkuksille sopii.

C-nuoret ovat herkässä iässä. Siksi yritin olla huutelematta veljenpojan nimeä ja vaan taputin, kun kossulaiset onnistuivat. Valmentajien ohjeet, kireät komennot ja kiitokset kuullaan varmasti kentälle. – Liikettä, Mirko, älä nuku, valkku voi karjaista. Mahtaako se tuntua pahalta? En tiedä. Tässä Mirko-tapauksessa huutaja on oma isä.

Surullista on kuunnella vituilla ja perkeleillä tehostettuja tosisikahuutoja, varsinkin kun likellä on pikkutenavia. Ilkeätä, manaamisella makeutettua karjuntaa, pelaajia piikitteleviä törkeyksiä, jotka kohdistuvat omaan joukkueeseen. Surettaa jo se, että vieraat oovat niskan päällä; onko pakko vielä huutamalla lisätä omien ja kannattajien alakuloa. Näitten möykkääjien takia olen monesti joutunut vaihtamaan paikkaa.

Onnistuneet juoksut riemastuttavat. Kossulaisten kunnarit ilahduttavat niin, että pakko on vähän huutaa, ilosta.

Pari ehdotusta pesäpallon katsojien hyväksi:

-        kiroileville huutelijoille oma äänieristetty katsomo

-        lasten pullojenkeruu tikkaripalkalla ehdottomasti kiellettävä

-        pallopoikia vastaavia pallomummoja nuorten peleihin; Irmakin varmaan ryhtyy pallomummoksi. Etkö ryhdykin?

Suvirunomaraton - maalissa

Herään yöllä eikä unihiekkatyyppiä näy missään. Hikinen painajainen hiertää mieltä. Vannon itsekseni: En ikinä enää. En ideoi. En keksi. Tai jos joku juttu tulee mieleen, en ainakaan puhu siitä, saati että ehdottaisin yhteistyötä ja jopa ajatuksen toteuttamista. Ei. Ei koskaan. Ei sitten milloinkaan. Minulla on ResMed lievän uniapnean etäännyttämiseksi. Joskus tahdillaan henkäilevä kone esittää valtameren aaltoja ja saa minut nukahtamaan. Näin käy nyt, onneksi.Kello pirahtaa. On heinäkuun kuudes, Eino Leinon, runon ja suven päivä. Liput liehuvat suvisäässä. Tänään on Se Päivä. Mitä varten piti mennä tekemään aloite Suvirunomaratonista ja kaikki muu, jos kukaan ei tule paikalle. Jos kaikki ajattelevat, että höpölöpöpöpö, ja sitten minä leikistä suutun. En kestä tätä jännitystä, pelkoa, epäonnistumisen uhkaa. Jään peittojen alle, enkä lähde Mallaskosken Panimoravintolaan ollenkaan. Olkoon Satubrunssi, lukekoot Anna-Leena Taipalus ja Andrea Burci satuja. Minä häpeen kotona, yksin, tulkaa myöhemmin katsomaan ja säälimään silmät päästään hävennyttä!Tämä on nyt Se Päivä. Pakko nousta, pikasuihku, iso kahvi puolison kanssa patiolla, satukirjoja kassiin, runokirjoja massiin, ilonyritystä tassiin. Jotain pukeutumisajatuksen toteuttamista, ei, hellettä luvassa, kuteet vaihtoon, meikinpoikasta ja Andreaa hakemaan Satubrunssille. Mallaskoskella tälläämme verhot seinustoille, matot ja peitot lattialle, kirjoja esille ja odotamme brunssinsa päättäneitä lapsia satuja kuuntelemaan. Runsaslapsisia ja lapsellisia pariskuntia ei ole montaa. Jonkin kuulijan saamme, joten emme tulleet paikalle ihan turhaan.Brunssin jälkeen on parin tunnin tauko ennen SUVIRUNOMARATON -koitosta. Miten minua voi pelottaa ja jännittää ja kauhuttaa näin lujaa ja kovaa ja säälimättömästi? Ja miksi ei? Ei voi yhtään tietää, montako ihmistä tulee lukemaan omaa mielirunoaan, moniko tulee kuulemaan kirjastoon jättämäänsä runotoivetta, kuinka paljon on osallistujia Etelä-Pohjanmaan lavarunousmestaruuskisassa, moniko haluaa kilpailla tietämyksestään Kauko Salon laatimaan runo- ja kirjallisuustietokilvassa, kuka haluaa ihan itselöllisesti esittää omia tai jonkun muun kirjoittamia runoja? Ja miten moni runoista innostunut ihminen haluaa yksinkertaisesti istua, kuunnella ja nauttia erilaisista runoista eri tavoilla esitettyinä?Edellinen virke sisälsi enemmän kysymyksiä kuin osaa laskea. (näin lauantaiehtoona vattupuskistelun raapimana ja avantosaunan pehmittämänä).Pienen hengähdystauon jälkeen takaisin Mallaskosken Kuohuun. Alaterassilla istuu muutama ihminen, ja kello on varttia vaille neljä. Tapsutan tarvikelaukkujeni kanssa alas, ja yllätys, yllätys, teltassa auringolta suojassa onkin jo parikymmentä ihmistä: tuttuja ja vieraita kasvoja. Vau. tästä tulee totta. Vau, en ollut häärännyt turhaan. Lisää väkeä tulee terassille, vau. Kaikille etsitään hyvä paikka, kalaveessa tai auringossa.Näin lähdemme runoamaaan Seinäjoen ensimmäistä Suvirunomaratonia.Ohjelma on monipuolinen, erittäinen omaehtoinen, ennalta arvaamaton ja yllättävä. Tavoitteena oli pienimuotoisuus ja kodikkuus. Kaihdoimme kaikenlaista pönötystä. Lavarunouskisa on Pohjanmaan Kirjaijoiden järjestämänä viides. Nyt Jussi Matilainen vetää sen yleisten ohjeiden mukaan, kun tähän asti olemme järjestäneet sen Ruotsin mallilla. Osallistujia on ennätysmäärä: yhdeksän. Voiton runoilee Sakari Levä Vaasasta. Nuoren miehen ilme on näkemisen arvoinen, kun onnittelen häntä ja kerron ensimmäisen palkinnon olevan ensi vuoden Lavarunouskisan vetovastuu. Saa hän toki valita myös kirjapalkinnon.Runoraattoriin löytyy vapaaehtoisia. Tietovisassa on osallistujia. Kirja-arvat käyvät kaupaksi.Mukana on rohkeita runon tulkitsijoita, kuulemme Eino Leinoa, mutta myös itse kirjoitettuja runoja. On hyvin lämmin. Otsaa saa pyyhkäistä tämän tästä.Runo pyörii alaterassin yllä, kiipeilee likeisiin koivuihin, kampaa ruohoa ja tassuttaa terassin puulattialla. Runot tuoksuvat. Runot nousevat mikrofonin välityksellä siniselle suvitaivaalle.On Se päivä, Eino Leinon, suven ja runon päivä.Ja äkkiä kello on 18.28. Maraton kesti kaksi tuntia ja 28 minuuttia. Moni lähti tyytyväisenä: ”Ensi kesänä uusiksi!” Ensimmäisen kerran jälkeen on helppo suunnitella uutta. Valvoa uusia öitä. Korjata virheitä. Runokaraokea toivottiin. Harmittaa, etten huomannut pyytää ketään kirjaamaan esiintyjien nimiä. Siksi kiitän näin yleisesti kaikkia osallistujia ja kuulijoita: syrämmellinen kiitos.

Jaa, ettenkö ikinä enää? Muka. Enkö milloinkaan?Voi että. Tulin jo Kirja-Mallaksen sivulla luvanneeksi, että järjestämme syksymmällä Kirja-Treffit. Ja mehän järjestämme.

Taivalkosken Kirjaseikkailuleiri 2014

Taivalkoski on ihmeellinen pitäjä Koillismaalla. Vajaan 4300 asukkaan kunta vaalii suuren poikansa, Kalle Päätalon muistoa monin kiinnostavin ja ihmisiä houkuttavin tavoin. Kirjailijan kotitalo Kallioniemi Jokijärvellä on matkailukohde. Jalavan kauppaan keskustassa kannattaa myös tutustua. Ja vielä on Päätalo-instituutti ja kesäinen Päätalo-viikko runsaine tapahtumineen Iijoki-soudusta jazzeihin ja kirjallisiin keskusteluihin.

Päätalo-instituutissa ovat lukuisat kirjoittajat kokoontuneet Taija Tuomisen ohjaamille lyhyt- tai pitkäkestoisille kursseille. Monikohan kirjailija on saanut kursseilla ratkaisevan potkun kirjalliseen takalistoonsa? Instituutti on järjestänyt vuodesta 1993 Napero-Finlandian, joka on houkuttanut satoja lapsia sadunkerrontaan.

Kirjavinkkauskeikat ovat joskus poikineet jotain muuta. Jotain uutta. Jotain tosi kivaa. Näin kävi talvisella Taivalkoskelle. Istuimme kirjastotoimenjohtaja Rea Tiirola-Tynin ja Päätalo-instituutin johtajan Kati Koivukankaan kanssa rupattamaan, ja kas, Tuhansien tarinoiden Taivalkoski tarjosi 2011 Päätalo-viikolla ensi kerran Kirjaseikkailuleirin 8-12 –vuotiaille lapsille. Leiri kesti neljä päivää, joiden välissä oli yökirjasto, yö kirjastossa kirjastoväen paimentamana ja valvomana.

Tänä vuonna koimme jo neljännen kirjaseikkailun. Osallistujia oli 11 kakkos-kasiluokkalaista. Kolme yläkoululaista oli jo neljännen kerran mukana ja ilmoitti osallistuvansa myös ensi kesänä, jos he vaan saavat, niin vanhoina. Ei koko päiväsaikaan mitään hankaluuksia aiheuttanut osallistujien suuri ikävaihtelu; yökirjastossa taisi olla hieman erilaiset kikatusvolyymit eri-ikäisillä. Mutta eivät kirjastolaiset Tarja Pitkänen eikä Rea Tiirola-Tyni kieltäytyneet osallistumasta tulevanakaan kesänä.

Sain luvan lainata otteita leiriläisten teksteistä. Teimme yhdessä listan sanoista, joiden piti olla mukana tarinassa. Taija, 8, kirjoitti: Elipä kerran nalle nimeltä Zippa. Zipalla oli yksi kolilo. Eräänä päivänä kolilo oli kadonnut. Zippa päätti pyytää apua ystävältään Dipalta. Zippa lähti juoksemaan kohti Dipan taloa. Yhtäkkiä auringon eteen tuli sadepilvi. Alkoi sataa kaffaa. Zippa alkoi nauraa. Hän nauroi kaksi vuotta, kunnes eräänä päivänä hänen eteensä asteli kööri. Köörillä oli villasukat jalassa. Zipan onneksi kööri oli kiva ja mukava. Sen pituinen se.

Inkaa, 9, innoitti robottikortti: Olipa kerran robotti. Se asui pajassa. Se tanssi joka aamu. Se ei siivonnut koskaan pajaa. Se tekee työksensä leluja. Yhtenä päivänä robotti sairastui. – Voi ei, miksi sairastuin? Tauti kesti kolme viikkoa. Robotti alkoi tehdä kovaa vauhtia leluja. Se teki ensin vaikeimmat lelut eli puiset. Sitten se teki nuket ja nallet. Sitten kun se lopetti lelujen tekemisen, niin se alkoi siivota pajaa. Se oli unohtanut tanssia viime aamuna. Se näki lattiassa olevan hämähäkin verkon ja siivosi sen pois. Robotti oli ihan väsynyt ja meni nukkumaan.

Kasille menevä Sanni oli romanttisella tuulella: Katsoin bussin ikkunasta ulos ja mäin kerrostaloja. Loputtomasti. Olimme juuri saapuneet Oulun keskustaan Jonin kanssatarkoituksenamme mennä ostamaan cruiserit eli kalalaudat ja cruisailla ympäri Oulua koko päivän. Kohta bussin valotaululla luki Raksilan citymarket. Sieltä saisimme cruiserimme. Bussi pysähtyi ja astuimme bussista ulos. Minua jännitti, nimittäin tykkäsin Jonista aivan kamalasti. Siis oumaigaad. Oon menossa mun ihastukseni kanssa kaupungille. Kohta astelimmekin ulos kaupasta kummallakin kädessään keltainen cruiseri. Joni lähti heti cruisaamaan, mutta minun yritykseni päättyi siihen, että olin rähmälläni kadulla. Joni juoksi luokseni ja kysyi, olenko kunnossa. Minuun sattui, mutta minua nolotti kaksi kertaa enemmän. - Olen, vastasin ja nousin ylös. Joni lupasi opettaa minua. Hän otti kädestäni kiinni ja antoi minulle tukea, kun cruisasin. Sitten opin pikkuhiljaa ja pian cruisailimme yhdessä. Kun meille tuli nälkä, menimme Rotuaarin Subwaylle syömään. Kun siinä söin patonkiani, näin sivusilmällä, että Joni katseli minua. Käänsin pääni ja hymyilin hänelle. Hän hymyili takaisin ja otti kädestäni kiinni. Tunsin, kuinka poskiani alkoi kuumottaa ja valahdin punaiseksi. Puristin hänen kättään ja tuijotin hänen kirkkaansinisiin silmiinsä hetken. Sitten aloin taas syömään. Se oli todella hämmentävää. Päässäni pyöri kysymyksiä, kuten mitä mä sanon. Tykkääköhän Joni musta? Pitäsköhän mun tehä jotain? Mutta silti mä vaan tuijotin ikkunasta ulos. Lopulta olin kertonut Jonille tunteistani ja hän minulle omistaan. Viikon päästä olimme jo yhdessä ja kävelimme käsi kädessä koulun käytävällä.

Koirakortti innosti Eevin, 9, tarinoimaan: Olipa kerran koira nimeltä Topi. Topi asuu kaupungissa. Topilla ei ole omistajaa. Topilla oli ollut paljon seikkailuja. Eräänä päivänä Topi näki kuvansa pylväässä. Topi ihmetteli, miksi ihmeessä hänen kuvansa on pylväässä. Yhtäkkiä joku juoksi Topin luokse. Se ihminen oli Topin omistaja. Topi oli tosi iloinen löydettyään omistajansa.

Laura, 8, satuili: Olipa kerran supersankari Koirus. Koirus rakasti pelastaa ja auttaa ihmisiä. Hän eli onnellista elämää, kunnes kauan sitten ilkeä velho muutti Koiruksen pehmoleluksi. Hän silti eli onnellisena.

Kissojen sirkusmaailmaan meidät johdatti Olivia, 13: Olipa kerran kissa nimeltä Sofikeltra Punninpää. Hän oli jonglööri ja trapetsitaitelija. Hän oli notkea. Hän asusti yksin sirkusvaunussaan, jonka hän oli sisustanut kauniisti. Koko vaunun kaunein tavara oli Sofin äidin antama onnen valo. Onnen valo on Sofille tärkeä ja rakas.Ai niin, Sofi on väriltään harmaa ja hänellä on kauniita mekkoja, joissa on erilaisia kuvioita. On kirkas aamu ja Sofi on valmiina päivän sirkusesitykseen. Hän pukee äidin vanhan mekon ylleen ja harjaa turkin vielä ennen sirkusteltalle lähtöä. Hän päättää tanssahdella onnen valon ympärillä. Siitä Sofille tulee hyvä mieli. Teltalla hän hänee voimamies Kolli Katinkankaanpään ja tirehtööri Miukku Justuksen. He päättävät harjoitella vielä ennen näytöstä. DJ Katti Mutkanen laittaa musiikin soimaan. Sofi alkaa pyörähdellä lavalle. Hänen päänsä on kipeä, mutta hän jatkaa. Kun hän tekee lavalla viimeisen piruetin, hän pökertyy lattialle. Kolli Katinkankaanpää juoksee lavalle ja kyselee Sofilta, onko kaikki hyvin. Sofi ei vastaa. Voimamies käskee DJ Mutkasen soittaa Kattilan sairaalaan. Hetken kuluttua kissalanssi saapuu ja vie Sofin sairaalaan. Kattilan sairaalassa Sofi alkaa heräillä. Lääkärikissat kertovat, että Sofilla oli vähän kuumetta, mutta se menee ohi. Sofi kiittää ja jää katsomaan voimamiestä, joka istuu nurkassa. Sofi näkee hänen kädessään olevat kukat. Hän kysyy kenelle ne ovat. Voimamies kääntyy katsomaan Sofia ja sanoo kukkien olevan hänelle. Sofi hämmästyy: - Minulleko? Todellako? Voimamies nyökkää. Sofi sanoo, että hän on jo pitkästi haaveillut, että juuri voimamies antaisi hänelle kukkia. Voimamies juoksee Sofin luo ja halaa häntä. He rakastavat toisiaan.

Vuoden kuluttua Sofi ja Kolli Katinkankaanpää ovat naimisissa ja heillä on neljä pentua nimeltään: Milli. Killi, Silli ja Tilli.

Ulla Tahvana houkutti kahta kirjoittajaa. Ensin Sailan, 8, tarina: Ulla Tahvana nukkui aika hyvin. Aamulla hän heräsi pirteänä. Hän söi leipää. Sitten hän pani aamuvaatteet päälleen. Pimpom! Ovikello soi. Postimies Pate oli oven takana. Sitten kuului huutoa. Mitä ihmettä? Koira rikkoi lampun. Pepi, nyt riitti! Pepi joutui hihnaan, mutta pääsi karkuun. Ulla säikähti, mihin Pepi oli kadonnut. Pepi löytyi piikkipensaasta. Sitten heille tuli uusi koira. Sen nimi oli Tassu. Pepi ja Tassu leikkivät Ullan kanssa.

Karoliina, 13, kertoo pitemmästi: Ulla Tahvana heräsi puolen tunnin uniltaan kirjastossa. Kello osoitti kuutta. Nukkumisesta ei tulisi enää mitään. Ullan leirikaverit Mia ja Eveliina nukkuivat lokoisasti patjoillaan. Ulla kopsautti päänsä kirjahyllyyn kipeästi. – Auts, Ulla voihkaisi ja Eveliina säpsähti hereille. – Mitä sä ryskäät? hän ihmetteli. – Kolautin pääni hyllyyn, Ulla selitti ja piti kättään kipeässä kohdassa. Miakin oli hereillä, hän nauroi tyynyynsä, joten kuului vain hiljainen ääni. – Mikä noin naurattaa? Ulla kysyi kuiskaten. Hänen olonsa oli ihmeen virkeä, vaikka he eivät olleet nukkuneet melkein laisinkaan. – Näin ihan pöljää unta, Mia hekotti. – Siinä oli jääkarhuja Kanarialla! Ulla ja Eveliina repesivät nauruun. – Hyss, hiljaa, muut nukkuvat, kirjastotäti Kirsi hyssytteli. – Joojoo! Tytöt vastasivat kuorossa. Jonkin ajan päästä kuului valtava rysäys kirjastotätien nukkumapaikalta päin. – Mikä se oli, Ulla kysyi hieman peloissaan. – En tiedä, suhisi Eveliina. – Varmaan mutanttijääkarhu on hyökännyt! Mia huudahti. Ulla ja Eveliina tukkivat hänen suunsa. – Lähdetään katsomaan, varmaan rosvoja. Ulla päätti. Tytöt hiipivät jonossa hyllyjen välejä. Joku liikkui toimistossa. Ulla kyykistyi pöydän taakse, kun Eveliina jo ryömi eteenpäin. Mia vain katseli heitä huvittuneena. – Voi tytöt, tytöt kuulivat jonkun  voihkaisevan takanaan. – Mitä te täällä teette? Kirjastotäti kuulusteli. – Me kuulimme rysäyksen ja lähdimme etsimään rosvoja, Ulla selitti. – No, nyt menette ja rauhoitutte patjoillenne, kirjastotäti Kirsi käski. Työt hipsivät patjoilleen. Loppuaamu sujui rauhallisesti ilman kommelluksia.

Seitsemän lauseen tarinan Ossi, 11, selvitti tosi tiiviisti:

1. Maisemakuvaus.            Aurinko paistaa.

2. Joku tekee jotain.          Sorsat uivat lammessa.

3. Repliikki.                         Tähtää!

4. Toinen repliikki.             Okei.

5. Yllättävä käänne.           Haulikko pamahtaa.

6. Joku tekee jotain.          Sorsa kuolee.

7. Maisemakuvaus.            Lampi on autio.

Kirjastotoimenjohtaja ja runoilija Rea Tiirola-Tyni esitteli valtaisan runovalikoiman, josta lopuksi hän luki kauhurunon. Leirin kuopus, kakkoselle menevä Olivia, piirsi mielestämme niin onnistuneen pelottavan hirviön, että yhdessä päätimme kuvittaa sillä tätä kirjoitusta.

Tänä vuonna uskon taas poroihin; näin niin monta sulokasta sukellusta tien varsilta jäkälämetsiin. Uskon myös siihen, että Taivalkoskelta löytyy Kalle Päätalolle kirjallisia perillisiä, joko runsas- tai niukkasanaisia, mutta taitavasanaisia joka tapauksessa.

KIRSTI KURONEN – MONENLAINEN KIRJAILIJA

Tapasin tuoreen kirjailijan, Kirsti Kurosen ensi kerran Vammalassa Lasten ja nuorten kirjapäivillä 28.8.2004. Kirsti antoi minulle esikoisensa, Vili Voipion (Karisto). Karsastin Viliä jonkin aikaa, ennen kuin pääsin kannen tyylin yli, sitten luin ja olin myyty eka sivusta lukien. Niin myyty ja innoissani että Vili on sen perästä kuulunut kassiklassikoihini vinkattavaksi vitos-seiskaluokille ja vanhempainilloissa myös aikuisille. Useammin kuin kerran olen tehnyt Karistolle aloitteen Vilin uusintapainoksen ottamisesta.

Enpä tuolloin arvannut, miten monenlaiseksi ja monipuoliseksi kirjailijaksi Kirsti Kuronen kehittyy. Lempääläiskirjailija on julkaissut kymmenessä vuodessa 17 kirjaa: Vilejä nuorille, pari isompien nuorten kirjaa, Kuitusia lapsille, runoja nuorille, romaani aikuisille ja viimeksi hyvin koskettava aikuisten runokirja.

Vili-romaaneja on ilmestynyt kuusi. Niissä nuori sankari kuvaa humoristisesti perhettään, kavereitaan, etenkin Arttua ja tämän pikkusiskon Nippelin riemastuttavia toilauksia, koulua, ihastustaan Aadaan, kirjoittamisharrastustaan ja kaikenmoisia sattumuksia, joihin hän tämän tästä kompastuu, vaan ei koskaan kaadu. Vaikka Vilit ovat kepeitä ja hauskoja, eivät ne silti pelkkää läppää ole. Niissä pohditaan myös murkkuikäisten tuntoja, joihin on helppo samastua. Tiedän aika monta vitoskutosluokkalaista poikaa, jonka lukuinto on alkanut Vili-kirjoista. Siksi olin pettynyt kuullessani Vili-sarjan loppuvan.

Yllätykseksi keväällä kopsahti postilaatikkoon vielä yksi Vili. (Kiitos Karistolle vinkumatta tulevista lasten ja nuorten kirjoista!) Innoissani avasin ja aloin lukea, mutta mitä, mitä! Eihän tämä ole tyypillinen Vili. Vähän nikoteltuani ilahduin kovasti: Vili kyhää ja kynäilee on oivallinen sanataide- tai kirjoitusopas nuorille. Siinä on hauskoja ja rentoja harjoituksia ja tehtäviä niin yksin kirjoittavalle kuin ryhmillekin.

Neljän Kuituset-kirjan (Karisto)kaksoset Nuutti ja Niilo ovat asuneet isovanhempien luona kaksivuotiaista alkaen, sillä heidän vanhempansa ovat kuolleet kolarissa. Pojat ovat hauskoja veitikoita, joiden arjesta lähteviä seikkailuja on mukava lukea ääneen eskareista tokaluokkalaisiin. Vanhempien valokuva muistuttaa poikia isästä ja äidistä, mutta eivät reippaat ja kekseliäät kaverit ehdi koko aikaa surra, sillä rakastavien isovanhempien luona he voivat elää ihan tavallista viikariarkea.

Piruettiystävyys, Omenapuu laulaa ja 4 x 100 (Karisto) ovat aikuistuvien nuorten kirjoja. 4 x 100 kertoo viestiä juoksevista 15-vuotiaista tytöistä, joista yhden perhe muuttaa kauas Viippolasta. Mistä kolmikoksi muuttunut joukkue löytää neljännen juoksijan? Siri on omituinen hippiäinen, joka kyllä juoksee tuulispäänä, mutta onko tästä porukan jäseneksi. Islan silmin kuvataan erilaisia harjoituksia, viestikisoja ja muita kesän rientoja aina SM-kilpailuja myöten. Tyttöjen erilaisuus, suhtautuminen Siriin, ja harkkojen rankkuus voivat aiheuttaa eripuraa, mutta juoksemisen palo yhdistää nelikon tiiviiksi tiimiksi, kunhan tirkistelevästä valkusta päästään eroon.

Piruettiystävyyden Elli, 14 vee, tanssii balettia. Hän haluaisi olla kuten Doris, hänen jalustalle nostamansa tyttö: lahjakas ja laiha, iloinen ja kaunis. Elli purkaa mieltään: Aargh Päiväri! Mun elämä on sontaläjä. Kaikki päin peetä. Kaikki! Kesä on finaalissa. Koulu alkaa huomenna. Mä vihaan koulua. Doris vaatii liikaa. Mä vihaan Dorista (enkä vihaa). Ellistä ei tunnu helpolta toteuttaa Doriksen tai omia vaatimuksia: malliminällä on kultaiset, ankarat raamit. Mutta onneksi on Tuukka, poika, joka pitää Ellistä ihan sillään, itsenään, Ellinä. Piruettiystävyys palkittiin ansiosta 2011 Topelius-palkinnolla.

Omenapuu laulaa kuvaa Katrin ja Riikan liftimatkaa kohti Provinssirockia. Heti ensimmäinen kyyti vie nämä 18-vuotiaat tytöt aivan muualle kuin Seinäjoelle: Elias ja Tanu saavat puhutuksi tytöt mukaan Vilhun mökille. Perillä on ennestään paljon juhlivaa porukkaa, mutta hyvin siihen joukkoon mahtuvat myös Provinssin laistaneet. Katri ja Elias ystävystyvät nopeasti: pojan runojen kirjoittaminen tekee Katriin vaikutuksen. Pelkkää juhlaa ei mökkireissu ole, sillä Elias aiheuttaa huolta katoamalla. Hän haluaa olla yksin ja rauhassa, kirjoittaa. Vilhulla on kuumat paikat salatessaan Eliaksen piilon. Omenapuu laulaa näyttää lukijalle erilaisia nuoria, heidän unelmiaan ja haaveitaan, joista osa jopa toteutuu.

Robustos on julkaissut kirjan Ammeiden aika, joka on kirjailijan mukaan kaihonaivistinen melodraama. Olen lukenut Ammeiden ajan kolmesti ja vinkannut sitä aikuisille. Se lähtee liikkeelle hyvin erikoisesti: Iiris on perustanut Ammelan, kylpylän, jossa on erilaisia kukka-aiheisia kylpypuoneita. Ihmiset voivat tulla Ammelaan kylpemään samalla tavoin kuin voidaan käydä yleisissä saunoissa. Minusta tämä on hauska ja omaperäinen idea. Kielomies tekee vaikutuksen Iirikseen. He tutustuvat vähitellen. Yhdessä he rakentavat Iiriksen pihalle lumikammin, jossa mies uskoutuu Iirikselle paljastamalla elämänsä tragedian. Myös Iiris on kokenut kovia: hän on sairastanut syöpää, menettänyt rakkaan Mumunsa ja pettynyt saatuaan tietää tämän kamalan salaisuuden, mutta hän on selvinnyt menetyksistään. Iiris vastustaa Kielomiehen päätöstä kuolla 43-vuotiaana, mutta ei onnistu ylipuhumaan miestä peruuttamaan aiettaan.

Yksinomaan ankeaksi ei Ammeitten aikaa voi kuvata, sillä Iiriksen oma perhe on ehjä, hänellä on hyvä Anna-ystävä ja mieluinen työ Ammelassa. Tämä kaihonaivistinen melodraama on koskettava tarina monella tapaa: kipeä kasvun kuvaus, ja se sisältää kauniita maisemia, aisteja kutkuttavia tuoksuja ja kynttilän lämpöä.

Likkojen lipas (Karisto) on mainio runokirja, joka sisältää kahden tytön, Taikan ja Aamun kuva-albumeja. Runot pursuavat tunteita, haaveita, kyyneliä, bileitä, koulua, kesälomia, ajatuksia ja kysymyksiä. Kirjailijan valokuvalippaasta on löytynyt myös kuvitus runojen rinnalle. HAAVE Yhtä hiljaa/kuin kotkansiipi/rullaa lehtensä auki/saari makaa meressä/ ja kettu heinikossa./ Yhtä hiljaa/toivon löytäväni huulet.

Väärää verta on Myllylahden kustantama runokirja, jonka tekijänpalkkiot kirjailija lahjoittaa Suomen syöpäyhdistykselle. Kirsti Kuronen sairastaa pahanlaatuista verisyöpää, joka on taltutettu ja pidetään lääkkeillä kurissa.

Runot kuvaavat sairauden kulkua ahdistavaa diagnoosia: pelkoa, toivoa, kapinaa, kysymyksiä, rankkoja hoitoja ja kotiinpääsyä: lamaannun/ pelkästä odotuksesta/luen lääkärin silmät/ väärin/ onneksi onneksi onneksi/ pääsen kotiin/ noutakaa kurpitsavaunulla/

järjestäkää tanssiaiset/ soittakaa fanfaari/ olkaa kuin ennen/ tehkää makaronilaatikko…

Olen lukenut runoja kahden syöpää sairastavan ystäväni kanssa. Molemmat kertoivat kokeneensa aivan samoja tunteita kuin Kirsti Kuronen. He pyysivät kiittämään kirjailijaa siitä, että hän on antanut kivuille runon muodon.

Kirsti Kuronen ansaitsee syrämmelliset onnittelut tuotteliaasta kirjallisesta vuosikymmenestä ja toivotukset samanlaisesta flowsta tulevina vuosikymmeninä.

 

Kuvaaja: Suvi Roiko

 

 

 

SUVIRUNOMARATON -lähtö

Kun pitkässä ja pimeässä yössä, podet kauan jatkunutta flunssaa, valvot, yskit tukehtumaisillasi ja olet masentua, voit kestää ajattelemalla kesää, suvea, Ruislinnun laulua korvissani, Eino Leinoa, runoutta, suomenkieltä, äidinkieltäsi pelkimmillään, kauneimmillaan.

Olen aina rakastanut runoja. Lukenut ja kirjoittanut, usuttanut muita kirjoittamaan, arvioinut ja antanut rohkaisevaa palautetta heille, hahmotellut lisää omia, mutta usein, liian usein luovuttanut. Mutta vieläkin, Teen elämästäni runon, runosta elämän,/ runo on tapa elää ja ainoa tapa kuolla/haltioituneen välinpitämättömästi:... Eeva-Liisa Mannerin sanoin.

Yhä on hetkiä, jotka muuttuvat runoiksi, tunnelmiksi, sana-akvareilleiksi tunteistani, hitaasti, sana sanalta, toisin kuin nuoren minun euforiset elämänsyleilyt. Runo on viesti, herkkä ja kevyt. Jokaisessa meissä asuu runotyyppi: joko tekijä, kuulija tai tulkki. Runon lukijalla on sama herkkyystaajuus, jos hän ilahtuu, lohduttuu, riemastuu ja samastuu. On  runoja, jotka on kirjoitettu kysymään, inttämään vastaan, raivostumaan, mutta aina runo pyrkii herättämään jotain sitä lukevassa.

Olen lukenut runoja aikuisille. En ole yrittänyt kaunolausuntaa tai täystulkintaa vaan välittää omalla tavallani runon sanoman. Murkkuna huusin elämäntuskaisena Sarkiaa, Leinoa, Hellaakoskea, Koskenniemeä ja  ulkoa ääneen pyöräillessäni kouluun. Löysin lohtua ja samalla intoa kirjoittaa omaa sakeaa sielunsuruani auki.

Olen lukenut runoja varsinkin lapsille. Lapset eläytyvät herkästi runon matkaan. Lasten ansiosta osaan nyt ulkoa enemmän runoja kuin koskaan. Harvoin tulee tilanne, jossa en pystyisi sopivaa runoa paukuttamaan, jos tahtoisin ja kehtaisin tai jos muut tahtoisivat ja kehtaisivat kuunnella.

 

Tulipa pitkä esipuhe. Toivottavasti ei vesipuhe,

sillä Eino Leinon, runon ja suven päivänä, sunnuntaina 6.7. Suvirunomaratonille lähdetään Mallaskosken Panimoravintolassa kello 16.

 

Suvirunomaraton-päivän suunnittelu on ollut tahkean kevään ja kylmän alkukesän kuumaa mielen ja mielikuvituksen ravia ja ravistelua. Olen niin onnellinen ja innoissani, kun KultSi - Kulttuurikollektiivi Silta lähti mukaan, Seinäjoen kulttuuripalvelut lupasi tukea tapahtumaa ja Mallaskosken Panimoravintola toivotti tervetulleeksi.

loinen olen runonaisten Anna-Leena Taipaluksen ja Hannele Puhtimäen sisarellisesta ja yllyttävästä myötäelosta.

Suvirunomaratonin tiedote on lähtenyt maailmalle. Facessa sitä on jo jaettu. Seuraavaksi teen haasteet, joilla ilahdutamme kaikkia tietämiämme Seinäjoen seudun kirjallisuuden ja kulttuurin parissa toimivia yhteisöjä, yhdistyksiä, klubeja, kerhoja ja ihmisiä mukaan runon päivään. Haastan täten sinutkin, armaisa lukija.

Tavoitteemme on tehdä Suvirunomaratonista perinne. Keräännymme Eino Leinon, runon ja suven päivänä esittämään omia runojamme, kuuntelemaan toisten kirjoittamia ja toivomia, kisaamaan leikkisästi runojen tulkinnassa (annetuilla tyylilajeilla), kilpailemaan runotietoudessa, siis yksinkertaisesti kieriskelemään runoissa. Pohjanmaan Kirjailijat etsivät jälleen alueellista Lavarunouden mestaria. Päivästä ei saa tulla kankean juhlallista ja korkealentoista lyriikan leiskutustilaisuutta, vaan kotitekoinen, monipuolinen ja viihtyisä kohtaaminen runojen ja toisten runoihmisten kanssa.

Mallaskosken Panimoravintola on mielestäni oiva paikka kesäiselle runotapahtumalle. Kauniilla säällä on kiva istua terassilla lähes kosken partaalla vihreästä nauttien, sateen sattuessa meitä suojaavat teltat. Se että olemme ravintolassa, ei tarkoita, että täyttäisimme päätämme muulla kuin runoilla. Mallaskoskella voi tilata myös  ruokaa, kahvia, limsaa tai mitä vaan; pakko ei ole kaljaa tai kossua kitata, niin fanaattisesti kuin Altian Koskenkorvan tehtaan säilyttämisen puolesta olenkin.

 

HAASTE                                                               Seinäjoki 20.6.2014 (Juhannusaattona, HUOM!)

Haastamme yhdistyksenne jäsenineen SUVIRUNOMARATONILLE

Toivomme että osallistutte sankoin joukoin kainalossanne runokirja tai pari esittämään omia mielirunojanne, jotta saisimme toivottavasti perinteeksi muodostuvalle Suvimaratonille komean alun...