Pieni on kaunista ja kivaa

Pohjanmaan Suurmessujen yksseitsemäsosa (1/7) on Kirja-Bok, siis kirja jopa kahdella kielellä. Julia-lavalla esiintyivät suomenkieliset ja Inga-Britt –lavalla ruotsinkieliset kirjailijat. Kirjamessut olivat ehkä hieman ”pienemmät” kuin vuosi sitten; ainakin kullekin kirjailijalle  oli aikaa puoli tuntia viimevuotisen kakskytminuuttisen sijaan.

Olen ollut mukana Vaasan kirjamessuilla noin kymmenenä vuonna. Aluksi läänintaiteilijantyönä tein haastatteluja, sitten kökkähengessä, jolloin palkkioni sai Pohjanmaan Kirjailijat ry. Yhdistyksellemme  järjestyi maksuton esittelypöytä, ja halukkaat yhdistyksen jäsenet pääsivät maksutta myymään kirjojaan. Pari vuotta se sujui, mutta sitten alkoi kuulua purnausta: ”Ei meidän kirjoja kukaan osta. Täällä jotkut vaan istuu ja virkkaa kuin ompeluseuroissa.” Ja niin PoKin messuilu loppui, mutta sain jatkaa haastatteluja, josta nyt maksetaan palkkio kulujen lisäksi.

Tänä vuonna haastattelijan roolini oli erityisen jännittävä, koska sain kirjat luettavaksi kahdelta kustantajalta oikovedoksina ja kolmannelta viime tipassa: tiistaina pamahti postilootaan kaksi Enni Mustosen noin 350-sivuista Syrjästäkatsojan tarinoita –pokkaria. Hauskaa oli se, että kaikki kolme haastateltavaani olivat lähtöisin Etelä-Pohjanmaalta.

                                  Lauantaina ilmajokelaislähtöinen Katri Tapola antoi minulle uunituoreen kirjan Härkätaistelu (Teos), jonka lukeminen irtolehtiaanelosina oli ollut hiukan hankalaa. Kirjan päähenkilö on Taina Toro, kolmihenkisen pahoinvoivan perheen äiti, jota kukaan ei tunnu kuuntelevan. Dialogia kirjassa on vähän: vuoropuhelu käydään enemmän ajatuksissa. Hannu-puoliso ajattelee sohvalla maatessaan: ”Sanat menevät sisään, ne eivät vain tule ulos.”

Taina julistaa, että talon pihaan on hankittava suuri härkäpatsas, Suomen naisten rauhanajan patsas, monumentti, jonka avulla Taina tulee nähdyksi. Siihen ei ole varaa, Hannu, ”väistötoiminnan ammattilainen” sanoo, ei tässä työtilanteessa.

Tex on pariskunnan yksinäinen poika, jolla on mielikuvituskavereita. Hän taistelee Tex Willerinä omissa maailmoissaan. Samalla tavalla mielikuvitusystäviä oli ollut Tainalla, jonka lapsuuskokemuksiin palataan Ainan kertomana.

Katri Tapolan Härkästaistelu on monikerroksinen ja – näkökulmainen kirja, joka ei päästä lukijaa helpolla, ei lukukokemuksena, eikä varsinkaan sen jälkeen. Se jää pyörimään päässä ja siihen on palattava.

Härkätaisteluun on palattava myös kirjailijan upean, monitoikkoisen kielen takia. Milloin luen kuin vitsiä, haurasta runoa, valtavaa paatosta, tiheää listaa, yhden sanan TA, TA,TA –lauseita tai hengästyttävää, huohottavaa purkausta: tatatatatatata. Jokaisella kirjailijalla on oma kirjailijanäänensä; Katri Tapolan ääni on mahtavan kiehtovaa.

Härkätaistelun kansi on taideteos, jonka on suunnitellut kokkolalainen Elina Warsta.

Lapualta on poissa Taina Latvala, jonka neljäs teos ennen kuin kaikki 

muuttuu(Otava) sisältää lyhyehköjä kertomuksia. Niissä on samoja henkilöitä, joko pääosassa tai sitten sivustakatsojina tai toisen tarinan henkilön näkemänä. Kirjaa voi lukea halutessaan romaanina.

Vaikka Taina Latvala ei halua tulla lokeroiduksi humoristi-lokeroon, monet hänen kertomuksistaan ovat huvittavia ja koomisia. Toki tummia surun raitoja on kirjan suunnilleen kolmikymppisten ihmisten elämässä. Rakastuminen, ihastuminen, sitoutuminen, erilaiset valinnat ovat vaikeita, sillä mahdollisuuksia ja suuntia on paljon.

Joku haluaa harjoitella vanhemmuutta pikkiriikkisen kilpikonnan mammana, toinen on syytettynä, koska oli kirjoittanut lehtijuttuun haastateltavan kissan juoksuista ja näin puuttunut kissan yksityisyyteen. Kolmas ihastuu Siwan kassaan, ja tämä sanaton voimakas energia oli helposti aistittavissa. ”Joillekin se oli ehkä näkymätöntä, minulle se oli oranssia. Kassalla tunsin oloni lämpimäksi, aivan kuin olisin astunut varjosta aurinkoon.”

Myös Taina Latvalan uusimman kirjan anti paranee ja avautuu toisella lukemalla rikkaaksi ja antoisaksi lukuelämykseksi, samoin olen kokenut hänen aiemmat kirjansa. Kieli on tiivistä, lyhyttä ja ilmavaa: lukijalle jää paljon tilaa omille oivalluksille ja pohdinnalle.

                                      Kuvassa Enni Mustonen ja Esko Juhola (Into)

 Kolmas haastateltavani on seinäjokelaissyntyinen Kirsti Manninen, jonka kustantaja oli vaatinut keksimään nimimerkin, jotta hänen tutkijanmaineensa ei pilaantuisi romaanien kirjoittajana. Mustonen on kunnianosoitus Hilja Valtoselle ja Enni taas Anni Polvalle.

Enni Mustonen on kirjoittanut kymmenittäin romaaneja, joista uusimmat. Paimentyttö ja Lapsenpiika kuuluvat Syrjästäkatsojan tarinoita –sarjaan (WSOY). Sarjassa Ida Eriksson on ensin paimenena, sitten apulaisena   Topeliuksen perheessä ja lapsenpiikana Sibeliuksen perheessä. Silmät loistaen Enni Mustonen kertoo niistä ihanista pikku jutuista, joita hän taustatyötä tehdessään on löytänyt digitoiduista 1800-luvun lopun lehdistä. Näitä löytöjä varten hän on perustanut Facebookiin vapaat sivut Syrjästäkatsojan tarinoita –hakusanoilla.

Ida-tytön silmin lukija tutustuu Topeliuksen ja Sibeliuksen kulttuurikoteihin ja kuorii jatkuvasti perunoita, hoitaa lapsia, häärää tehtävän toisensa jälkeen. Ida on Alavudella syntynyt ja kaksi vuotta kansakoulua käynyt, älykäs tyttö, joka oppii helposti Topeliuksilla ollessaan ruotsinkielen. Tytöllä on usein kielen päällä huomautettavaa etenkin Jannelle, joka tämän tästä katoaa viftaamaan, mutta hän hillitsee itsensä ja jatkaa nöyränä toimiaan.

Romantiikkaa on mukana Lapsenpiiassa, mutta velvollisuudentunto ja uskollisuus perhettä kohtaan estää Idaa rikkomasta kontrahtia kesken vuoden ja seuraamasta rakastettuaan rapakon taakse. Lapsenpiiassa Sibeliuksen perhe rikkoo laillaan kontrahdin, mutta järjestää Idalle seuraavan pestin. Siitä kertova kirja ilmestyy kesän kynnyksellä.

Haastattelemieni kirjailijoiden lisäksi ehdin halata Anneli Kantoa, jota Tiina Hietikko-Hautala puhutti Pyöveli-kirjasta, jutella Tiina Raevaaran ja Marko Hautalan kanssa, seurata Haamu kustannuksen uutuuden Valkoiset varpaat julkistusta ja kuunnella Mervi Heikkilää, jonka kirja Louhen liitto on Haamu kustannuksen tuotantoa. Jonkin aikaa ehdin kuulla myös Tuulia Matilaista hänen Hullusta koirastaan (Haamu).

Aivan Julia-lavan läheisyyteen oli Into kustannus ja Rosebud books pystyttäneet ehtoisan kirjakaupan, josta oli ihan pakko kerätä kassiin taas uutta luettavaa ja lapsille tuliaisiksi Anneli Kannon Viisi villiä Virtasta –kuvakirjoja.

Jos halusi koluta Pohjanmaan Suurmessujen joka osaston, oli taatusti jalat muusina.Jos pysytteli vain Kirja-Bok –alueella, tykkäsivät jalat hyvää. Aivan samoin kuin pää: pieni on kaunista ja kivaa.

Ompelu Seura perustetaan vastustamaan

Valmistelimme perjantaina 13.2. Anna-Leenan kanssa kysymystä avantosaunalle. Mikä tämä on?

5.pisteen vihje.) Se voi olla virallinen tai epävirallinen. 4.p.) Saunallakin voi olla sellainen. 3.p.) Se voi olla joskus hyvin huonoa (etenkin aamuyöllä). 2.p.) Sillä voi olla hyvä tarkoitus ja päämäärä.

Tässä kohdin tuli oikea vastaus: seura.  Yhden pisteen vihjeemme olisi ollut: joillekin sellainen kolahtaa postilootaan kerran viikossa.

Lauantai oli pyjamapäivä: lukemista, kirjoittamista, lepäämistä ja mietiskelyä.

Iltapäivällä mietin seura-sanaa. Muistelin lapsuuden ompeluseuroja, joissa äiti tarjosi lihalientä, voileipiä ja hedelmäsalaattia. Mutta ennen vieraitten tuloa oli minun pyyhittävä pölyt ja oiottava pöytäliinojen ja mattojen hapsut suoriksi. Ei silti, se piti tehdä joka sunnuntaiaamu, oli seuroja eli ei. Siksi tänäisessä kodissani ei ole mattoja saati hapsuja.

Olisiko minusta perustamaan ompeluseura! Pöytäliinat ovat silittämättä kaapissa. Sohva vilisee kissankarvoja. Ikkunoissa on tahroja, eikä peilikään ihan kirkas ole. Mutta lähikaupassa myydään tuoretta pullaa, pieniä pizzoja ja croissanteja.

Siispä tekstaan Anna-Leenalle ja Hannelelle: he kyllä tietävät puutteellisen kodinhoitoni ja emännöintini, eivätkä odota mitään. Ehdotan RunoOmpeluSeuraKutsua tekstarilla, että he ottaisivat käsityön lisäksi runoja mukaan.

Kahdella vieraalla on helppo aloittaa.

Naiset tulivat. Joimme kaffetta ja nautitsimme lähikaupan antimia. Ryhdyimme Käden Töille. Pölpötimme naisten juttuja. Luimme runoja, hauskoja ja antoisia ja vähän muutakin. Kehuimme FB:ssa ollut runohaastekierrosta. Se avasi silmiä uusille teksteille.

En katsonut aikaa, milloin vieraat nousivat, kiittivät ja lähtivät. Odotan jännittyneenä, olisiko tässä kenties jonkin uuden alku ja siemen.

Ku tää kaikki on niin tylsää. Koko aika samaa ja yhtä. Ei  mitään uutta yllä olevaa Runo Ompelu Seuraa lukuun ottamatta.

Olisin valmis perustamaan: Vastustakaamme Kaikkea Ompelu Seuran. Keksisimme erilaisia vastustamisen kohteita kuten

-      emme käyttäisi vilkkua kääntyessämme, kerta juuri kukaan muukaan ei käytä

-      vastustaisimme vihreitä kävelemällä punaisia päin kuten lähes kaikki muutkin kävelevät

-      lopettaisimme kokonaan yhdys sanojen yhteen kirjoittamisen, sillä niin harva enää nykyisin jaksaa kirjoittaa yhdys sanoja yh teen

-      pilkuttaisimme ja pisteittäisimme, lauseet ja, virkkeet miten mielisimme, milloinkin

-      vastustaisimme, kaikkia, sääntöjä, jotka, kahlitsevat luo vuutt amme ja le vittäis imme koko maa han u u den Ompelu Seura Idean.

Ei enää siloisia, kohteliaita, hyväkäytöksisiä ja – Kiitos, oikein hyvää kahvia, kakkua, vointia, oloa ja elämää – seuroja vaan reippaita, rohkeita, rehellisiä ja innovatiivisia yhdessä oloja.

Oi, nyt tuli kiirus, lähden tekemään Vastustan 1/10 haaste kierrosta ja haastan joka päivä mukaan yhden uuden haastettavan. Odota, saat sinäkin pian haasteen.

Kun ei millään malttaisi jättää kesken

Olen vuosikymmeniä lukenut ja arvostanut enemmän lasten ja nuorten kuin aikuisten kaunokirjallisuutta. Olen kokenut lasten- ja nuortenkirjat tasokkaammiksi ja monikerroksisemmiksi kuin aikuisille suunnatut kirjat. Tilanteeni on muuttunut, kun kirjavinkkauskeikkani kouluille ovat vähentyneet, vaihtuneet sanataide- ja kirjaseikkailuiksi ja pyynnöt tulla vinkkaamaan aikuisille ovat lisääntyneet.

Nyt luin peräjälkeen kolme aikuistenromaania, joita en millään olisi malttanut jättää kesken: 

Anneli Kanto, Pyöveli. Gummerus. (Kirjailija lähetti kauhealla omistuskirjoituksella varustettuna),

Eppu Nuotio, Mutta minä rakastin sinua. Otava. (Ostin tädille synttärilahjaksi ja tietysti luen ensin) ja

Tiina Raevaara, Yö ei saa tulla (lainasin kirjastosta)

En pyri arvioimaan kirjoja, vaan esittelemään niitä, kertomaan niistä kirjavinkkarin tapaan, vähän. Ja tietenkin toivon herättäväni lukuhaluja.

Miten voi kolme täysin erilaista kirjaa vedota, houkuttaa ja kiehtoa täysin samalla tavalla, ehdoitta ja voimalla. En millään olisi malttanut jättää näistä mitään kesken ennen viimeistä pistettä. Ja senkin jälkeen kirja eli vielä ajatuksissa kysymysmerkkeinä ja keskusteluna kirjan henkilöiden kanssa.

Onko romaanin ja lukuromaanin ero tässä? Mäkelän Matti käytti Anneli Kannon Pyöveliä arvioidessaan sanaa lukuromaani, mikä herätti vastahakoisen pohdinnan. Koen lukuromaanin olevan nopeasti luettu ja ”sillä siisti” –kirja, kun taas romaani on tosi siisti vaatiessaan pohtimaan sen henkilöitä ja tapahtumia vielä lukemisen jälkeen.

Anneli Kannon Pyöveli on kamalaa luettavaa, mutta samalla se on inhimillistä ja myötäelävää kerrontaa pyöveliksi joutuneiden miesten ja heidän perheidensä elämästä 1600-luvun Pohjanmaalla. Pyöveliys periytyy isältä pojalle. Samalla periytyy ”hyvien ihmisten” halveksiva suhtautuminen näihin esivallan alimpiin edustajiin.

Anneli Kannolla on uskomaton taito kirjoittaa kovista kohtaloista, iljettävistä teoista oikeuden toteuttamiseksi niin hellän neutraalisti, ettei lukijan tarvitse sulkea silmiään tai kääntää päätään sivuun.

Päinvastoin: tämän tästä saan hymähtää jollekin kirjailijan omaääniselle oivallukselle.

Pyöveliä lukiessa mieleen palasi Raili Mikkasen kirja Kahdentoista vala. Se sijoittuu samaan aikaan ja samoille tapahtumapaikoille.

 

Tiina Raevaara on minulle ihan uusi kirjallinen tuttavuus. Aloitin Yö ei saa tulla –kirjan hieman ennakkoluuloisesti, mutta ei montaa sivua tarvinnut edetä, kun olin jo lumoutunut. Kirja arkitaso saa pelottavia ulottuvuuksia, kun Johannes tapaa vuosien jälkeen ystävänsä Antin. Tämän sisar Aalo oli ollut Johanneksen rakastettu, ja tytön itsemurhan jälkeen elämä oli muuttunut vaisuksi ja tarkoituksettomaksi.  Antin paluu kostamaan sisarensa kuolema nostaa monentasoisia myrskyjä myös Johanneksen koettavaksi. Mikä on todellista, mikä on mielikuvitusta, mikä on painajaismaista unta? Lukiessa monesti tuli mieleen vaasalaisen Marko Hautalan teokset.

Yö ei saa tulla otti minusta kovan kopin, eikä päästänyt irti ennen kirjan loppua. Tulen varmasti lukemaan myös Raevaaran aiemmat teokset.

Erityispapukaijamerkin kirjailija saa viipeen-muodon käyttämisestä!

Epäröimättä ja ilolla tartuin Eppu Nuotion kirjaan Mutta minä rakastan sinua. Luin sitä varovasti, ettei kirjan synttärilahjakseen saava tätini aavistaisi tekostani.

Kaksi eronnutta yksinäistä keski-ikäistä tapaavat toisensa asuntonäyttelyssä, ylimmässä kerroksessa makuuhuoneen edessä olevassa pienessä tilassa, katsovat toisiaan ja näkevät toisensa syvemmin ja täydemmin kuin useimmat meistä koskaan ketään. Karin, epävarma historianopettaja kokee jotain ihan uutta.

Myös Lauri tuntee löytäneensä oman ihmisen ja juoksee Karinin perään ehdottamaan tapaaamista.

Näin alkaa kahden kypsän aikuisen rakkaus, johon mutkia tekevät monet lähimmäiset, työtoverit ja sukulaiset.

Mutta minä rakastan sinua on kaunis ja hellä tarina keski-ikäisten rakkaudesta.  Huumorin avulla Eppu Nuotio on viisaasti välttänyt kaiken lässynlässyn ja pusipusin, Kirja on täyttä rakkauden rautaa.

En ollut ehtinyt lukea kuin kertaalleen yllä olevat kirjat, mikä ehkä kuultaa läpi tästä tekstistä. Mutta varmasti luen ne toistamiseen, ja otan Eppu Nuotion kirjan mukaan Rakkauskirjavinkkausta-ohjelmistooni (lähettäisipä kustantaja työkappaleen käyttööni).

Jokainen näistä kirjoista olisi vaatinut lukemista, lukemista, lukemista, ja katsoi syyttävästi, kun oli lähdettävä lenkille, kauppaan, imuroimaan, saunalle; näitä ei olisi millään malttanut jättää kesken.

Nuoruus on rankkaa

Henry Aho, Arvet. Romaani kiusatuista. Reuna. (Kustantamo lähetti)

Kirsti Kuronen, Paha puuska. Karisto. (Kustantaja lähetti)

Terhi Rannela, Läpi yön. Otava. (Kirjailija lähetti omistuskirjoituksella)

Nuoruus, aikuiseksi kasvaminen on toisinaan niin kipeää ja rankkaa, että sitä ei melkein kestä. Joskus ei kestä lainkaan.  Jos omien kasvukipujen lisäksi kokee kiusaamista, väheksyntää, piittaamattomuutta, hylkäämistä ja vanhempien riitoja, ymmärtämättömyyttä, alkoholismia, omavaltaisuutta, voi pienikin asia aiheuttaa maailmanlopun, nuorelle koko elämän lopun.

                                                       

                                                                                                             

Henry Ahon Arvet kuvaa neljän nuoren silmin elämää ja tapahtumia yläkoulussa seiskaluokan alusta alkaen. Lailan perhe muuttaa Vaasasta Teuvalla, ja se on suomalaisen isän ja Japanissa syntyneen äidin tyttärelle shokki ja maailmanloppu. Teuvalle, jossa ei koskaan liene nähty ulkomaalaistaustaisia lapsia ja nuoria.  Laila on sopiva kohde sormella osoittamiseen.

Jarkko kirjoittaa runoja. Kun äikänope menee paljastamaan sen koko luokalle, saavat muut oppilaat taas yhden syyn kiusata erilaista rillipäätä. Myös isän mielestä Jarkon satuilu samoin kuin äidin maalaaminen on turhanaikaista töhertelyä.

Tomista kesälomat ovat perseestä. Nykyisen kodin isä ja äiti ryyppäävät.. Samaa se oli entisessä perheessä: Tomi ei paljon saanut kokea kodin lämpöä ja turvaa. Koulussa Tomi on kunkku. Hän on hyvä keksimään kiusaamistapoja , joiden kohteena usein on nyhverö Jarkko. Tomi hankkii tupakkansa näpistämällä ja rahaa saadakseen varastaa muutakin tavaraa.

Milla, naiivi ja paksu tyttö kuvaa Milla Magian maagisessa  päiväkirjassa kuvaa ajatuksia ja tunteitaan. Miten jännää on seiskan alku. Silloin Millasta tulee nainen. Mutta koulussa ei olekaan kivaa. Kukaan ei ole Millan kanssa. Häntä osoitellaan ja hänelle nauretaan.

Koulu ja elämä eivät suju kellään näistä nuorista leikiten ja odotusten mukaan. Kaikilla on sietämättömän rankkaa. Jos joskus on hyviä hetkiä, on syytä olla varuillaan, sillä kuilu, pohjaton kuoppa odottaa milloin tahansa, ja siellä pohjalla väijyy kuolema, itsemurha. Henry Aho kirjoittaa nopeasti, rönsyillen. Jos olisin Reunan kustannustoimittaja, olisin ehdottanut kirjailijalle tekstin tiivistämistä.

Arvet on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta: kaikkien nuorten kanssa työskentelevien soisin sen lukevan

                                                                                        

Kirsti Kurosen  Paha puuska -runotarinan isosisko Hilla: ” Jo vuosi siitä/eikä kukaan ole jaloillaan/äiti vetää unilääkkeitä/isä muutti Tallinnaan/mummu rukoilee/ja minä olen yksin”

Lauri meni junan alle seiskaluokan ekana päivänä. Kasin aloittanut Hilla on tolaltaan, samoin kuin koko perhe ja muut Laurin tunteneet.

Hilla kerii runoiksi muistoja Laurista, keskinäiset juttelut, hautajaiset, ihmisten suhtautumisen ja syyn pohtimisen. Miksi Lauri, miksi? Onko oltava syy? Eikö ”paha puuska” riitä? Onko Pinja syyllinen väärään numeroon lähettämänsä tekstarin takia?

Vai olisiko Lauri leikkinyt lännenelokuvan sankaria ja kuvitellut selviävänsä maatessaan kiskojen välissä?

Aika hälventää tuskaa, aika helpottaa hyväksymään, aika auttaa toipumaan ovat tuttuja fraaseja. En sanoisi niin kenellekään, en, vaikka olen kokenut fraasien olevan totta oman pikkuveljeni kuoleman jälkeen. Kuronen osoittaa myös ajan vaikuttavan surijaan: viimeisessä runossa Hilla on kaksi ja puoli –vuotiaan Lasse-poikansa kanssa Laurin ja Hillan yhteisellä kivellä ja kajauttaa poikansa pyynnöstä Laurin muistoksi sanoittamansa laulun:  ”lennetään, liidetään, linnunrataa kiidetään/sinisillä pysäkeillä tankataan”, johon jatkaa: ”lusinoita, luusuja, luisleivän kannikoita”.

Kirsti Kuronen kirjoittaa koskettavasti ja hellästi menettämisen ja luopumisen surusta. Hänellä on hieno kuvasto: jotkut runot ovat herkkiä akvarelleja, toiset mustan tussin kovia viiltoja.

                                                                           

Terhi Rannelan Läpi yön -kirjan alaotsikko on ”Tarina unelmasta, jonka toteuttaminen pelasti yhden tytön elämän”.  Itsemurhaa yrittänyt Maria kuvaa päiväkirjassaan elämäänsä sairaalasta pääsyn jälkeen. Maria on kunnianhimoinen kympin tyttö, joka kokee kotona elämisen ”aika ajoin yhdeksi helvetiksi”. Onneksi hän on löytänyt oman rauhan paikkansa, päiväkirjan kirjoittamisen. Maria on päättänyt tulla kirjailijaksi, eikä hän luovuta hevin, vaan kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa sinnikkäästi päiväkirjan ohella kirjaa, novelleja ja joskus runoja. Hän postittaa tekstejä kustantajille ja pyytää arviota Nuoren Voiman Liitosta.

Perhe ei ole kannustava. Isä juo, pikkusisko Anna ilkeilee ja äiti myötäilee isää. Parasta perheessä on ukki ja mummola, jossa Maria viettää paljon aikaa. Koulussa menee tänään hyvin, huomenna huonosti, rakkain kaveri Tiija on olemassa, nyt ja aina. Masto on poikaystävä, melkein vakituinen, mutta muitakin poikaihmisiä Maria elämässä on. Kirjastossa on kirjoittajapiiri, jossa tyttö viihtyy mummojen joukossa. Nämä ihastelevat Marian tekstejä, syystäkin.

Läpi yön kuvaa herkän, tunteellisen ja älykkään tytön tasapainoilua mielen aallokoissa hyvin monitasoisesti ja –tahoisesti. Päällimmäisenä on positiivinen, tulevaisuuteen ja epävarmaan itseen luottava tuntu. Kasvukuvauksen lisäksi Läpi yön on erinomainen opas kirjailijuudesta haaveilevalle, sillä Marian periksi antamattomuus ja sitkeys on myönteinen malli.