Moninainen KokoNainen

Ilmajoen kunnantalossa oli 12.6. hyvin moninainen, sydämeen yltävä ja tunteita nostava monitaiteinen KokoNainen-konsertti.

Katri Tapolan koskettavat, viisaat, hauskat ja ironiset tekstit olivat saaneet Marjut Vuorennon säveltämään monipuolista ja vaihtelevaa musiikkia. Laulut tulkitsi voimakkaasti, herkästi ja eläytyvästi sopraano Terttu Iso-Oja. Kirsikkoina musiikki- ja tekstikakun päällä olivat Virpi Talvitien näyttämön lakanalle heijastetut Virpin omintakeiset kuvat.

En osaa musiikkitermistöä, mutta osaan kertoa, miten täyteläisen ja rikkaan elämyksen koin KokoNainen-konsertissa ja nyt tätä kirjoittaessa.

Pianon takana istui säveltäjä Marjut Vuorento, joka oli löytänyt tekstejä hyvin tukevia säveliä, haikeita, reippaita, ilakoivia, temperamenttisia, vähän kiukkuisiakin.

Terttu Iso-Oja tulkitsi laulut erinomaisen näyttelijän taidolla: hänestä pursusi kaipausta, surua, raivoa ja myös tyyniä tunnelmia. Olin pompata puoli metriä tuolilta säikähdyksestä, kun lusikkanippu lensi lattialle tai granaattiomenan siemenet varisivat kodastaan.

Kirjailija Katri Tapola luki tummalla ja lämpimällä äänellään Maaseudun Tulevaisuudesta milloin konserttia kokoavia ”uutisia” milloin välijuontoja.

Koko ajan saimme nähdä Virpi Talvitien värikkäitä, mielikuvitusta ruokkivia ja lauluja tukevia kuvia.

Kuvat olivat tuttuja Mahdottomuuksien rajoissa –kirjasta, josta oli myös osa lauluteksteistä. Niiden lisäksi Katri Tapola oli kirjoittanut uusia sanoituksia.

”KokoNainen on tekijöilleen granaattiomena, joka kypsyi kysymyksestä: mitä kaikkea pitää sisällään nainen keskellä elämää?”

Konsertti oli aisteja herättävä ja hivelevä elämys. Lavastus näyttämön edessä oli vähäinen: pieni pöytä, pari tuolia, Katrilla kahvikuppi ja Maaseudun tulevaisuus. Terttu Iso-Oja muuntui esiliinan, huivin ja kenkien avulla eri laulujen tunnelman tulkiksi. Ai, unohdin lusikat ja granaattiomenan. Virpi Talvitie tuli esiin kuvina ja Marjut Vuorento säestäminään sävelinä.

Muutama laulu jäi päällimmäiseksi mieleen. Itselle Kevät oli ehdoton ykkönen: ”Kevät tulee, kun se ehtii” sopii hyvin tähän kevääseen, jos mielessä ajattelemme kesää kevään tilalle. Sinä päivänä –laulussa oli raikasta erotiikkaa. Talven selkä tuntui kuin olisi minusta tehty: 

"Talven selkä on kumarassa ja vanha."

Laulut olivat mukavan vaihtelevassa järjestyksessä: vuoroin huumoria, kärsimättömyyttä, haikeutta, hampaat irvessä –uhkaa, imelyyttä, kujeilua, lohduttomuutta, määrätietoisuutta. Ihan niin kuin naisen tunne-elämä sisällään eri sävyjä pitää.

”Ja kaikki uurteeni ovat elämää”, luki Katri Tapola Maasumista.

Runolle ryhtymisestä

Vaikka suurenmoinen flow iskisi niskaan, otsan alle, sydämeen, on runon rustaaminen joskus työlästä ja vaikeaa. Ainakin tilausrunon. Päässäni on kirkkaana se, mitä tahdon sanoa, mutta se ei millään istu hyvältä tuntuvaan muotoon paperille.

Tilauksessa oli runo kuusikymppiselle ystävälle. Tai ei sitä varsinaisesti ollut tilattu, halusin vain kirjoittaa hänelle runon.

Olemme tunteneet toisemme vuosikymmeniä. Tapaamme silloin tällöin, kerran parissa kolmessa kuukaudessa, istumme tuokion ja toimitamme. Ei me paljon puhuta laihduttamisesta, eikä tv-ohjelmista, eikä julkkisjuoruista, meillä on paljon tärkeämpiä aiheita. Eivätkä ne ole mitään pieniä.

Paljastan nyt: melkein aina puhumme elämästä. Ja kirjoista. Kirjoista puhuminenhan on itse asiassa elämästä puhumista. Siis meidän ajatuksistamme elämästä, ihmisyydestä, onnesta, kiitollisuudesta, tämän kaiken tarkoituksesta, hyvyydestä ja pahuudesta, uupumisesta ja jaksamisesta ja myös kaikesta ikävästä, mitä elämä tämän tästä eteen heittää. Tavallaan kaikki meidän jutustelumme koskevat elämää. Tätä meille suotua lahjaa, joka ei vuosikymmeniä ajatellen pieni ole.

Ja nyt halusin kirjoittaa elämänkokoisen runon lahjaksi ystävälleni.

Aloitan horjuvasti:

Avaat sydäntäsi, oi ja heti perään nousee mieleen toinen säe: Avaat sydäntäni. Minun sydäntäni pystyy harva ihminen avaamaan, oikeasti, syvältä. Minun alakuloni ja suruni taittuu sateena ikkunaan, ja me joskus itkemme yhdessä.

Otetaanpa alusta:

Avaat sydäntäsi. Avaat sydäntäni. Suru taittuu sateena ikkunaan.

Siis Avaat sydäntäsi. Kuljen kanssasi ja kuuntelen, kun puhut. Avaat sydäntäni. Kuljet kanssani ja kuuntelet, kun puhun. Ei, ei, tämä on liian pitkää ja tavanomaista.

Taas alkuun:

Avaat sydäntäsi. Avaat sydäntäni.

Suru taittuu sateena ikkunaan.

Avaat sydäntäsi, kuljen kanssasi

Avaat sydäntäni, kuljet kanssani.

Tässä nyt kyllä toistuu tuo sydämen avaaminen, mutta tarkoitan sen tehokeinoksi. Saa kelvata.

Mutta kuinka jatkan tästä. Kuinka kerron, miten me jaamme molemmille tärkeitä asioita. Me emme puhu tuulen kantamista ja olemattomista asioista.

Tuulista emme puhu. Aallot jaamme. Vau, tässähän tuli vahingossa vähän rivien väliin ikääntyvien naisten hormonihankaluuksiakin. Antaa olla. Usein me toimitamme myös siitä, miltä meistä tuntuu. Tuntee mukaan. Ja kuolema. Kuolemaa emme pelkää.

Taas alusta:

Avaat sydäntäsi. Avaat sydäntäni.

Suru taittuu sateena ikkunaan.

Avaat sydäntäsi, kuljen kanssasi.

Avaat sydäntäni, kuljet kanssani.

Tuulista emme puhu, aallot jaamme.

Tunteista puhumme, elämää jaamme,

emmekä kuolemaa pelkää.

Satutuokioista lapsille

Lasten satutuokioon valmistautuminen on aina, ainakin minulle, mutu-, mäty- ja vielä arpapeliäkin. Jos tuokio on avoin, julkinen, suunnilleen kolmivuotiaista ylöspäin suunnattu ja mainostettu, järjestäjästä riippuu, miten paikalle saapuu kuulijoita. Jos etukäteen on sovittu esimerkiksi perhepäivähoitajien, MLL:n tietyn kerhon tai päiväkodin kanssa, tietää melko tarkasti tulijoiden määrän ja iät.

Toisella mielellä voi suhtautua säännöllisiin vierailuihin päiväkodin lapsiryhmän luona. Itsellä on tuntuma lapsiin ja heidän suhtautumiseensa luettuihin kirjoihin ja runoihin. Yllätyksiä toki aina tulee: jonakin päivänä lapset ovat rauhallisia, toisena väsyneitä ja levottomia. Päiväkotivierailulla huomaa saman ilmiön kuin koulussa: perjantai ei ole paras päivä kuuntelemiseen ja keskittymiseen.

Joustavuus on mielestäni sadun lukijan tai mieluummin kertojan paras ominaisuus. Siihen kuuluu kyky lukea ja kuulla lapsia, aistia tunnelma, katkaista lukeminen ja kehittää välileikki, jos muksut ovat levottomia. Jos joku pikkukuulijoista pelästyy sadun tapahtumia, on hyvä ottaa pelkäävä lapsi aikuisen likelle. Jos muita aikuisia ei ole läsnä, täytyy kertojan avata kainalo pelkäävälle.

En laittaisi lapsia mielellään istumaan lattialle, jos vain muu tapa on tarjolla. Miksi lapset eivät saisi köllöttää mukavasti makuulla joko mahallaan tai selällään, kumpi tuntuu paremmalta kuin istua tiukasti asennossa. Makuulla itsekin kirjani luen tai kuuntelen. Usein tekee mieli sähistä sihisevälle ja – Nyt istut suorassa –vaatimusta komentavalle aikuiselle.

”Satumumma tuli!” kuulen usein Ylisen-Yrityksen päiväkodin pihassa, kun menen kasseineni päiväkotiin. Tuntuu suloiselta, kun lapset tulevat satutuokion jälkeen halaamaan. Olen todella onnekas, että tämä satumummailusuhde ei ole katkennut eläköidyttyäni.

Otan mukaan aina kassillisen, toistakymmentä kirjaa, joista jonkin valitsen itse, muutaman saavat tenavat valita luettavaksi. Ja aina, aina mukana on jokin vanhempi kirja, jota halutaan kuunnella uudelleen. Mutta minun on usein muistutettava itselleni, että lopettaisin ennen lasten kyllästymistä. Totta kai mielelläni paukuttaisin sata satua, mutta alle kouluikäisille kerralla riittää kolme-viisi tarinaa niiden pituudesta riippuen, ja tietenkin muutama runo satutuokion lopuksi.

Tämä teksti ei ole kirja-arvostelu, vaan lyhyt esittely joka kirjasta ja plussana lasten kommentteja.

Marjukka Niemi on kirjoittanut ja Kristiina Mäkimattila kuvittanut Marketiimin kustantaman kirjan Utelias Villami. Lapset tykkäsivät värikkäistä kuvista, tunnistivat iloisina eläimiä, kuuntelivat jännittyneinä Villamin seikkailua ja sanoivat: ”Villami ja muut lampaat ovat niin söpöjä”.

Rea Tiirola-Tynin kirjoittama ja Lotta Vuorman kuvittama Hillan marjavuosi Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen julkaisema. Tämä on myös hyvin värikäs kirja: Hilla kuvaa perheen iloisia metsäretkiä ja marjastamista. Juonteina kirjassa ovat vauvan odotus, sen aiheuttamat kysymykset ja isän kaunis ja lyhyt kuvaus luomiskertomuksesta. Arvaisivatkohan tekijät, mikä aiheutti pienten kuulijoiden syvän huokauksen. ”Miten suloisia keijuja”, lapset kommentoivat puolukkametsäkuvaa.

Eppu Nuotio ja Aino Louhi (Bazar) ovat tehneet Tämä vai tuo – Viljan syntymäpäivät –kuvakirjan. Se tarjoaa mainion mallin selviytyä tietyssä minä itte –iässä olevan lapsen kanssa riitelemättä. Ei määrätä minä itteä, vaan tarjotaan vaihtoehtoja, joista lapsi voi valita itse haluamansa. Näin synttärivierailu on miellyttävä sekä lapselle että saattavalle äidille. Lapset hoksasivat päiväkodissa hienosti jipon: ” Se saa aina valita itte”.

Hannu Hirvonen kirjoittajana,  Virpi Penna kuvittajana ja Karisto kustantajana ovat lähettäneet meille hihityttävän kirjan Pullopostia tietenkin! Kukkaishevonen Reima ja Mäyräkoira Eerik Eerikinpoika lähtevät lukutaidottomina etsimään Eerikin pullopostikirjeelle lukijaa. Kaverukset kohtaavat monia hauskannimisiä eläimiä, jotka eivät osanneet lukea. Lopulta löytyy pikkutyttö, joka lukee ketjukirjeen. ”Mä arvaan, mä arvaan, mitä siinä lukee!”, yksi tyttö ilakoi ja oli oikeassa. ”Joka tämän lukee saa monta uutta ystävää.” Hänelle oli hiljan luettu Janoschin Huli Hunskeli.

Hämärinkäinen on Mila Teräksen ja Karoliina Pertamon (Karisto) jännittävä ja mielikuvituksellinen

kuvasatu siitä, millaista olisi jos ei enää olisi milloinkaan hämärää ja pimeää. Kukkakauppias Keikander vangitsee Hämärinkäisen, jotta hänen joulukukkansa ehtisivät puhjeta jouluksi. Koska aina on valoisaa, ihmiset ja kaikki oliot valvovat, raatavat ja uupuvat. Kontiaisen avulla pääsee Hämärinkäinen vapaaksi, ja Keikander pyytää anteeksi ajattelemattomuuttaan.

Lopuksi lasten jo kolmannen kerran pyytämä kuvatarina Myrskykirja, jonka on kirjoittanut Annika Eräpuro ja kuvittanut Mika Launis (Karisto). Kerran eräs mies ei saanut tuulisena yönä unta. Hän lähti ulkohuussiin, koska sisävessa oli remontissa. Kun hän avasi huussin oven, myrsky tempaisi sen ja miehen taivaalle ja kuljetti outoa lentovehjettä maailman ympäri. Mies sai nähdä monia erilaisia maita, ihmisiä ja eläimiä. Tummassa kuvituksessa on samanlaisia humoristisia yksityiskohtia kuin tekstissä. Mies palaa kotipihaan lentoreissultaan aamulehden jakoaikaan, laittaa huussinoven paikoilleen, mutta ”Se on väärinpäin, ylösalaisin!” hoksaavat tarkkasilmäiset lapset kuvaa katsoessaan.

Kuoleman kiertoilmaisusta - lapsille

Eva Eriksson on yksi ruotsalaisista lempikuvittajistani. Olen erityisesti nauttinut Barbro Lindgrenin ja Eva Erikssonin yhteistyöstä, esimerkiksi Oskari-sarjasta taaperoikäisille.

Nyt Rose Lagercrantz ja Eva Eriksson ovat tehneet hurmaavan kirjan, Onnentyttö Dunne, jonka Mäkelä (aiemmin  Kustannus-Mäkelä) on julkaissut Raija Rintamäen suomentamana.

Kun Dunne ei saa unta, hän laskee kertoja, jolloin hän on ollut onnellinen. Mutta huomisen onnellisuus on epävarmaa: Dunne aloittaa ekaluokan uudessa koulussa. Toisella välitunnilla hän huomaa yksin olevan tytön, menee hänen luokseen ja ystävystyy Ella Fridan kanssa. Onnenaiheet lisääntyvät, kunnes Dunne saa tietää Ella Fridan muuttavan pois.

Dunne jää asumaan Köynnöskadulle isän ja Kissan kanssa.                                     

”Ennen siellä asui äitikin, mutta äiti nukkui pois. Niin sanotaan, kun joku kuolee.

Sanotaan, että hän nukkui, vaikka ei se mitään unta ole.

Ja pois – missä se on?

Nyt Ella Fridakin on poissa. Mutta hän ei nukkunut pois.

Hän ajoi autolla Norrköpingiin.”

Dunne suree ystävänsä muuttoa pitkään, mutta vähitellen hän löytää jälleen iloisia ja onnellisia asioita.

Tämä on ensimmäinen käsiini osunut lastenromaani, jossa selvitetään kuolemisen kiertoilmaisua lapsentajuisesti.  Kookkaan tekstin, lyhyiden kappaleiden ja runsaan kuvituksen ansiosta kirja on tottumattomille lukijoille sopiva, mutta vielä parempi on, jos sitä luetaan yhdessä ääneen ja vastataan rehellisesti lapsen mahdollisesti esittämiin kysymyksiin. Kieli on selkeää, ja Eva Erikssonin vekkuli kuvitus huvittaa. Hän piirtää henkilöiden tunteet taitavasti ja vaivattomasti tulkittaviksi.

Tutkin päivittäin Ilkan Kuolleet-palstan. Kerran kolmestatoista vainajasta vain kaksi oli kuollut, muut olivat nukkuneet pois, kuka liikenneonnettomuudessa, kuka äkillisesti kotonaan, kuka ryyppäysillan päätteeksi puukon iskuun. Ymmärrän kyllä, kun pitkään sairastaneesta ja luurangoksi kuihtuneesta vanhuksesta sanotaan hänen nukkuneen pois vaikean sairauden murtamana, mutta miksi kuolema-sanaa kaihdetaan ihan sairaalloisesti. Asia ei muuksi muutu eufemismia käyttämällä.

Isäni ei taatusti nukkunut pois kunnanlääkäri Westin tutkimuspöydällä 1965, eikä pikkuveljeni kolarissa linja-auton kanssa yhdeksän vuotta myöhemmin.

Eräässä perheessä isä kertoi oman isänsä nukkuneen pois ja lentäneen taivaaseen. Kuolema-sanaa ei käytetty. Kun nelivuotias tyttö tuli pihalta välipalalle ja huomasi isänsä kuorsaa krohistavan sanomalehti kasvoillaaan, tyttö alkoi parkua:” Isä, isää, älä nuku pois!”

Paljastan naamani

Lapsena Koskenkorvalla asuimme Rengon pihatuvassa. Vietin paljon aikaa keittiön pöydän alla mielikuvitustyyppien kanssa pölpöttäen..

Kiltti lapsi en ollut, joten keittiön oven päällä oli aina piiska, pari koivun oksaa muistuttamassa tottelemisen tärkeydestä. Kerran eräs poliisi tuli asioimaan isän kanssa. Kun kurkistin pöydän alta, poliisi sanoi, että onpas flikalla pitkät piiskat. Äiti heti oven päälle katsomaan ja puolustautumaan: ”Pakko niitä on tuolla pitää, että tyttö tottelisi.” Johon poliisi: ”Tarkootin tukas olevia lettejä. Täällä niitä sanotahan piiskooksi.”Tietysti aloin parkua, mutta niin hiljaa, ettei kukaan kuullut.

Eräänä talvena mummu tuli meille ja Paavo-setä halusi ottaa meistä pihalla valokuvan. Siinä seisomme mummu, äiti edessään pikkusisko kelkassa ja minä itkien lohduttomasti. Olin varma, että joudumme siihen neliskanttiseen laatikkoon, jota P.K. räpläsi. Tilanteen laukeamista en enää muista.

”Se on niin yliherkkä”, minusta sanottiin usein, koko ajan, jatkuvasti. Se kuulosti siltä, että olen erilainen, omituinen ja outo. Itku oli herkässä, vierastin kirkkaita valoja, pelkäsin kovia ääniä, tuntemattomia ihmisiä, suurta väenpaljoutta, jotakin outoa ja uhkaavaa, joka kulki varjona vieressä. Myöhemmin se muuttui Garpin maailman kautta Pohjaemuksi, Tuhon Kädeksi, joka asuu muutaman millin niskani yläpuolella.

Koulussa opin peittämään omituisuuksiani. Outouden kätkeminen jatkui pitkälle aikuisikään. Itkin salaa vessassa, josta palasi entistä iloisempinaamainen minä.

Nuorena aloin kammota tunteenpurkauksia, joita taide sai aikaan: koskettava maalaus, kaunis musiikki, puhuttava runo. Jevgeni Jevtusenko on kirjoittanut tästä upea runon kirjassa Olen vaiti ja huudan.

Muistan hyvin, miten ensimmäisen kerran sanoin ääneen, että olen yliherkkä. Olimme Terhin kanssa Seinäjoen kirjaston lastenosastolla tarroittamassa kuvakirjoja. Terhi sanoi minulle jotain henkilökohtaista kivaa, ja minä purskahdin itkuun. Tunnustin hänelle, että tällainen minä kaiken iloisuuden alla olen: kuolemaisillani suruun, jos joku sanoo jotain kaunista. Pelkään myös kiitosta ja uskon kehumisen aina olevan oikeasti sen vastakohta.

Pohjanmaan Suurmessujen Kirjamessuilla silmäni avautuivat. Sain haastatella kirjailija Anja Snellmania hänen uudesta kirjastaan Antautuminen, jonka kirjailija on omistanut erityisherkille. Keskustelimme lähes tunnin erityisherkkyydestä, sen ominaispiirteistä, yleisyydestä, termin tulosta Suomeen ja siitä, miten Anja Snellman on antanut kasvot, avoimet kasvot erityisherkkyydelle. Myös yleisö osallistui keskusteluun.

Voisin kirjoittaa tarinan Vapautuminen. Ehkä se on tässä. Se mikä ennen oli outoutta, omituisuutta, erilaisuutta on nyt vain ominaisuus, jolle on syynä pieni vinksu aivoissa. Se ei ole pahuutta, tuhmuutta tai kummallisuutta. Ei sitä tarvitse piiskalla häätää.

Se että pyysin talonmiestä sammuttamaan edes kaksi loisteputkea neljästä työpöytäni yllä katossa olevasta valaisimesta, ei ollut konstailua, vaan todellinen tarve muuttaa työtila silmilleni paremmaksi. Tänään voin puolustautua "diagnoosilla”, kun joku huomauttaa minun taas oikuttelevan.

Erityisherkkiä ihmisiä on paljon ja erityisherkkyydellä on monia tasoja. Joku on vain muutamille asioille, yhdelle aistille, toinen kantaa valtavaa herkkyystaakkaa mukanaan. Olen miettinyt, miten paljon energiaa olen tähän ikään ehtinyt tuhlata herkkyyden peittämiseen.

Nyt näytän naamani. Olen sellainen kuin olen. Muiden hyväksyntää en enää etsimällä etsi, vaikka olen tällainen, erilainen, erityisherkkä muori.

Vertaisryhmäterapiaan en usko. Olen nähnyt ryhmiä, joissa yllytetään toisiaan sen sijaan että tukemalla hillittäisiin. Sitä ihanammalta tuntuu, kun joku kauan tuttu tulee vastaan, vaihdamme ensin kirvesvarret ja äkisti puhumme oikeasta asiasta sydämestä sydämeen, paljain naamoin.

Satutuokio aikuisille

Koen olevani syrjäytetty oman ammattikuntani joukossa ammattitaidostani huolimatta kotikaupungissani, jossa vain yksi päiväkoti ja koulu ovat jatkaneet edelleen yhteistyötä kanssani. Siksi ilahduin suunnattomasti, kun SEAMKin kulttuurialan lehtori Jussi Kareinen kysyi, voisinko ja haluaisinko pitää satutuokion heidän TyHy-päivänään. Ajattelin hänen tarkoittavan yhtä satua ja runosatua, mutta minullapa oli aikaa kolme varttia.

Kävin läpi kotikirjahyllyt, ja saalis oli painava: Aisopoksen tarinoita, Jaana Ala-Huissi &  Hotelli Ikuisuus, Harri Harju, Eteläpohjalainen tarinaloora, Kari Hotakainen, Näytän hyvältä ilman paitaa,

Jukka Itkonen, Rinkeli Ronkeli, Jukka Itkonen, Sorsa norsun räätälinä, Kirsi Kunnas, Krylovin faabeleita, Jukka Laajarinne, Ruoalla ei saa leikkiä, Arnold Lobel, Eläintarinoita, Arnold Lobel, Pöllön koti, Kreetta Onkeli, Selityspakki, Grigori Oster, Huviksi ja haitaksi, Jukka Parkkinen, Karhukirjeitä kesäleiriltä, Sari Peltoniemi, Miehestä syntynyt, joka tietääkseni on ensimmäinen aikuisille suunnattu nykyaikainen ja riemastuttava satutokokelma,  Gianni Rodari, Iltsatuja puhelimessa ja Aleksandra Salmela, Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia.

Pyysin ensin kuulijoita sulkemaan silmät ja miettimään, mitä sana satu tuo mieleen. Vastauksina kuulimme: mielikuvituksen, kirjat, lapset, ilon, sylin ja monta muuta kaunista sanaa, kuten Kareisen Jussin sanan rakkaus. Hän ystävällisesti paljasti vaimonsa nimen olevan Satu.

En ehtinyt läheskään kaikista kirjoista kertoa lainkaan. Kokonaiset lyhyet sadut luin Rodarilta, Jaana Ala-Huissilta, Jukka Itkoselta, Kreetta Onkelilta ja runomittaisena Grigori Osterilta. Useammalla sanalla kerroin Salmelan, Harjun, Laajarinteen ja Parkkisen kirjoista.

Kohokohta ja armoton haaste oli lukea ääneen Sari Peltoniemen kirjasta satu Vindstenet kokonaan. Yleisön äänekkäästä naurusta huolimatta kestin sivun 124 viimeisen kappaleen toiseksi viimeiselle riville. Silloin minulta pääsi äänekäs hirnahdus. Pyysin anteeksi. Mutta sinnikkäästi kahlasin sadun loppuun, naureskellen tosin.

Aplodit kaikuivat Seinäjoen kaupunginteatterin Verstasnäyttämön katsomossa. Saduille ja kai mullekin. Ja kaiken lisäksi sain vielä osoitteen, jonne lähettää laskun.

 

 

 

Piispa livelounaalla

Muuan vanhempi rouva, jota ei pidä senioriksi sanottaman, meni ystävättärensä, myös vanhempi rouva, ei seniori, kera Rytmikselle livelounaalle.

Ohjelmassa oli ruokailun lisäksi tarjolla oman piispan valitsemaa musiikkia. Musiikki tuli netistä, piispa oli live, ja hän keskusteli valinnoistaan ponnaripäisen juontajan kanssa, joka ei ollut tangokuningas Teemu Roivainen, joksi samassa pöydässä istuva ikääntynyt rouva häntä väitti. Toinen vanhemmista rouvista tiesi Teemu Roivaisen kuvien perusteella.

Piispan musiikkivalinnat olivat monipuoliset, ja hän perusteli mielikappaleitaan kiinnostavasti.

Kaikkea lounasväkeä eivät piispan puheet sen paremmin kuin musiikki vaikuttanut kiinnostavan. Nämä nuoremmat henkilöt söivät ja seurustelivat iloisesti, kuten ystävykset lounailla tapaavat.. Heiltä ikääntynyt rouva äkääntyi kysymään: - Eikö täällä pitäisi olla hiljaa ja kuunnella!

Ikääntynyt rouva nautti vain silkan voikkuleivän ja kahvia selittäen, että seisovasta pöydästä päivällä tulee syötyä liikaa. Häntä ärsytti myös meidän, etenkin sen toisen vanhemman rouvan varmuus siitä, että juontaja ei ole tangokuningas Teemu Roivainen.

Mielessä käylähti, liekö ikääntyneen rouvan äkääntymisen syy syömättömyydessä ja verensokerin alhaisuudessa, mutta näin intiimejä henkilökohtaisuuksia emme tiedustelleet.

Jälkiruoka ja kahvi maistuivat. Pohdimme yhä, kuka poninhäntäjuontaja mahtoi olla, hän hoiti hommansa hyvin luontevasti ja rennosti.

Kuulemamme musiikki oli osittain tuttua ja toisaalta upeasti yllättävää.

Viimeinen numero oli Frank Sinatran My way, jota kuuntelimme yhtä hartaina kuin Jaakko Löytyn Kahden maan kansalaista. My way oli kiva lopetus.

Toinen vanhemmista rouvista, ei seniori, kampesi ylös tuolista ja kiirehti toisen rouvan, ei seniori, estelyistä huolimatta piispan puheille, kätteli, kiitti ja sanoi: - Olipa tanssittava tämä viimeinen kappale. – Kyllä, piispa myönsi. – Jos olisin tullut niiamaan tanssimaan, olisitteko lähtenyt? vanhempi rouva kysäisi. – En tässä tilanteessa, piispa sanoi naurahtaen. – Miten te olisitte perustellut rukkaset? rouva jatkoi kyselyään. – En taida näin nopeasti vastausta keksiä, piispa virkkoi ja kääntyi seuraavan kättelijän puoleen.

Vanhempi rouva, ei seniori, palasi paikalleen posket hehkuen. Ikääntyneen rouvan paikalla oli lautasella leivänmurusia ja kahvikuppi.

Mitä Pekko Hokkanen ja ihmisekki ny sanoo? nauroi toinen vanhempi rouva, ei seniori.

                                                                     

Riemuylioppilasluokkakokouksen jälkeen

Sanomattakin on selvää, että pitkässä juoksussa tämä tilanne tulee vastaan, jollei ole tullut heittäneeksi kynäänsä hietaan. Lähtökohtaisesti riemuylioppilaiden tapaaminen on haastavaa, kosketuspinta voi olla varsin kalteva ja liukas.

Huimissa liekeissä olevat ylioppilastoverit saattavat herättää haittatunteita juurikin kommunikointi-ilmastoa kohtaan, kuten kaunaa (tuo heitti mua lumipallolla nelosluokalla, tuo nauroi ja ilveili, kun luin Kalevalaa ääneen…) ja muuta puun takaa kuiskailtua vihapuhetta.

Nythän on niin toisaalta taas, että ruuhkavuosien mentyä useimmilla tässä kontekstissa on reunaehdot jo selvillä, ja rakennekuvio kuvastaa kivasti huulilla elämän isompia kuvioita.

Näin ollen kaikki kauna ja vihapuhe palaa pois, kun katsoo ympärilleen ja huomaa elämän kohdelleen kaikkia eletyllä aikavälillä yhtä rypistävästi, nokkavasti ja säälimättömästi. Ajan hammas näyttää itse kutakin rouhineen tai rouskuttaneen niin, että ei ole mitään syytä kenenkään kokea itseään toisia kehnommaksi, jos ei hymyoppilaspatsasta saatika stipendiä kouluaikana saanutkaan. Vaikka emme kokisikaan itseämme aikuisiksi, ainakin olemme vanhoja, ja vanhan kansan sanonta: ”Joka vanhoja kaunoja muistaa, sitä tiukalla pierulla silmään” pitää tanakasti paikkansa.

Siksikin tuntuu niin hyvältä, että me entiset A- ja B-luokan tyypit voimme niin hyvin viihtyä yhdessä, kokea niin läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta, etten tätä enää paremmin sanoa saata.

Alkaa olla kreivin aika myöntää, että enää ei olla vaiheessa, vaan elämä on niin parhautta sillään.

Nyt on panostettava muistoihin, jos ja kun vielä jotain muistaa. Kansan mielestä tässä viitekehyksessä on voitava toivoa nousevalta nuorisolta vinon hymyn sijasta rispektiä.

Juurikin siksi on tärkeää kirjata muistot kaikille jaettavaksi, ei vain tälle salaiselle meilootesryhmälle, vaan kaikille ja ihan julkisesti. Keskisen Riitan teko lähettää muistelu Ilmajoen Jouluun oli hieno juttu. Se kirvoitti jo Junttilan Yrjön ja Talvitien Riitankin näpppäimille. Sama tapa jatkukoon ja tekstejä voi tarjota myös Ilmajokilehteen tai Rajalan Jaakon mainitsemalle nettipalstalle, jonka nimen ja osoitteen ehdin jo unohtaa). Erityiskiitos Yrjölle hänen ahkeroimastaan Ajan lyhyestä oppihistoriasta.

Ylioppilaan tunnusmerkki on tietysti sama kuin on aikojen saatossa jo muinaisilla Ylioppilailla ollut. Roomalaisista en tiedä. Pitemmittä puheitta: Valkoinen lakki mustalla lipalla. Riemuylioppilaan lakki puolestaan on joko puolittain lampunvarjostimena kärventynyt, puolensadan vuoden aikajänteellä tomut ja hämähäkinseitit kerännyt tai tietymättömiin kadonnut.

Elikkäs ilakoitse sinä valkolakkiviiskytvee+, äläkä sureksi jos joku nuorison edustaja katsoo hitaasti, kun kellertävä kotsa päässä tai ilman, kepein askelin keppiin turvaten tai rollaattoriisi nojaten painelet kohti riemuylippilastovereittesi seuraavia kokoontumisajoja.

Viime vuoden Tähtihetkiä

Marleemumman mutinat ovat olleet jäissä viime keväästä, mutta nyt lähtee taas mutinakärry kolisemaan.

Kun aloitin tämän kirjoittelun, minulla oli pitkä lista aiheita ja jo aihioita, joista kirjoittaa. Sitten tuli tukos, tukko, salpa, lukko, mikä lie, enkä uskaltanut kirjoittaa. Sitten tuli kaikkea muuta, paljon tekemistä, äkäinen flunssa, lisää tekemistä, vyötäisille kivulias ruusu, ja vielä enemmän tekemistä ja menemistä ja sitkeää selkäkipua, ja kun hetkeksi pysähdyin, ja otin kynän käteen, se ei suostunut liikkumaan. En kyennyt kirjoittamaan. En pystynyt ryhtymään.

Vuodenvaihteessa tein päätöksen: tänä vuonna mutisen vähintään kerran kuussa, ja nyt tammikuu. Tammikuun viimeinen. Mietin menneen vuoden tilejä, oliko se vaan silkkaa sairastamista, kyvyttömyyttä kirjoittaa, umpilukossa urputtamista.

Ei, ei ja ei. Viime vuonna oli monia Tähtihetkiä. Monia ihania ja antoisia hetkiä.

Kurikassa järjestettiin kesäkuun ensimmäisessä viikonvaihteessa jälleen Haku päällä, rakkausfestarit. Valmistauduin torstaina 4.6. kertomaan rakkauskirjoista ja -runoista Kurikan kirjastossa. Ennen tilaisuuden alkua koin ensimmäisen Tähtihetkeni: minua lähestyi 10-vuotias nuorukainen pienen kirjan kanssa. Hän oli Kristian Peltoniemi. Hänellä oli kädessään kirjoittamansa kirja, II etsivää ja salaperäinen luola, jonka oli julkaissut kurikkalainen Pienkustantamo Valmiixi.

Peten ja Christianin jännittävä seikkailu tapahtuu Susiluolan seutuvilla, Karijoella sijaitsevan Susivuoren pohjoisrinteellä.  Pojat joutuvat inhottavien roistojen vangeiksi, ja vapautuminen on lujan takan. On ollut mukava esitellä kirjaa kirjavinkkausmatkoilla mainiona esimerkkinä kirjoittamisesta innostuneille oppilaille. Nyt kirja on saanut jo jatkoa.

Toisen tähtihetken koin Taivalkoskella, jossa jokakesäisellä Päätaloviikolla Kirjaseikkailuleirin jälkeen järjestettiin Suvirunomaraton (vastauksena seinäjokelaisen KultSin haasteeseen), ja sain juontaa runotilaisuuden. Yleisön toiverunojen jälkeen kuulimme nuoren Daniel Helakorven, vuoden 2012 Talent-voittajan esittämänä Jukka Itkosen hulvattoman hauskoja runoja.

                                                                              

Danielin tulkitsemia runoja on kuultavissa Lasten Keskuksen julkaisemalla Avoimella mielellä –CD:llä. Daniel Helakorpi on toinen esimerkki nuoresta, joka pärjää ja onnistuu, kun on rohkea, innostunut, harjoittelee ja lumoaa lopulta kuulijansa. Erityisesti tykkään Danielin runoilijavalinnasta, olen itse ollut Itkos-fani vuosikausia.

Kun nyt olen ryhtynyt tähdittämään hetkiä, joissa pääosa on nuorella miehellä, jatkan samaa linjaa. Kulttuurikollektiivi Silta järjesti 10.10., Aleksis Kiven päivänä, Syyrunomaratonin Mallaskosken panimoravintolassa. Illan monipuolinen ohjelma huipentui paitsi Etelä-Pohjanmaan lavarunouden mestaruuskisaan ja Nicolas Kivilinnan sydämeen käyvään musisointiin. Nicolas Kivilinna on lukenut ja elänyt syvästi Eino Leinoa, ja monet Leinon runot ovat saaneet uudet nuotit.

Tästä nuoresta miehestä kuulemme vielä tai siis tämän nuoren miehen musiikkia kuulemme vielä.

         

Tähtihetkiä oli toki paljon muitakin, mutta niistä kirjoitan myöhemmin omat pätkänsä erikseen.

Pyydän anteeksi, armaiset lukijat. Yli puoli vuotta on mennyt siitä, kun taistelin edellisen blogini julki. Olen melko onnistuneesti unohtanut miten toimia: miten pienentää, siirtää, suurentaa kuvia, miten saada teksti kulkemaan kuvan vieressä. Älkää välittäkö, seuraava juttu tulee olemaan helpommin luettava.