Piispa livelounaalla

Muuan vanhempi rouva, jota ei pidä senioriksi sanottaman, meni ystävättärensä, myös vanhempi rouva, ei seniori, kera Rytmikselle livelounaalle.

Ohjelmassa oli ruokailun lisäksi tarjolla oman piispan valitsemaa musiikkia. Musiikki tuli netistä, piispa oli live, ja hän keskusteli valinnoistaan ponnaripäisen juontajan kanssa, joka ei ollut tangokuningas Teemu Roivainen, joksi samassa pöydässä istuva ikääntynyt rouva häntä väitti. Toinen vanhemmista rouvista tiesi Teemu Roivaisen kuvien perusteella.

Piispan musiikkivalinnat olivat monipuoliset, ja hän perusteli mielikappaleitaan kiinnostavasti.

Kaikkea lounasväkeä eivät piispan puheet sen paremmin kuin musiikki vaikuttanut kiinnostavan. Nämä nuoremmat henkilöt söivät ja seurustelivat iloisesti, kuten ystävykset lounailla tapaavat.. Heiltä ikääntynyt rouva äkääntyi kysymään: - Eikö täällä pitäisi olla hiljaa ja kuunnella!

Ikääntynyt rouva nautti vain silkan voikkuleivän ja kahvia selittäen, että seisovasta pöydästä päivällä tulee syötyä liikaa. Häntä ärsytti myös meidän, etenkin sen toisen vanhemman rouvan varmuus siitä, että juontaja ei ole tangokuningas Teemu Roivainen.

Mielessä käylähti, liekö ikääntyneen rouvan äkääntymisen syy syömättömyydessä ja verensokerin alhaisuudessa, mutta näin intiimejä henkilökohtaisuuksia emme tiedustelleet.

Jälkiruoka ja kahvi maistuivat. Pohdimme yhä, kuka poninhäntäjuontaja mahtoi olla, hän hoiti hommansa hyvin luontevasti ja rennosti.

Kuulemamme musiikki oli osittain tuttua ja toisaalta upeasti yllättävää.

Viimeinen numero oli Frank Sinatran My way, jota kuuntelimme yhtä hartaina kuin Jaakko Löytyn Kahden maan kansalaista. My way oli kiva lopetus.

Toinen vanhemmista rouvista, ei seniori, kampesi ylös tuolista ja kiirehti toisen rouvan, ei seniori, estelyistä huolimatta piispan puheille, kätteli, kiitti ja sanoi: - Olipa tanssittava tämä viimeinen kappale. – Kyllä, piispa myönsi. – Jos olisin tullut niiamaan tanssimaan, olisitteko lähtenyt? vanhempi rouva kysäisi. – En tässä tilanteessa, piispa sanoi naurahtaen. – Miten te olisitte perustellut rukkaset? rouva jatkoi kyselyään. – En taida näin nopeasti vastausta keksiä, piispa virkkoi ja kääntyi seuraavan kättelijän puoleen.

Vanhempi rouva, ei seniori, palasi paikalleen posket hehkuen. Ikääntyneen rouvan paikalla oli lautasella leivänmurusia ja kahvikuppi.

Mitä Pekko Hokkanen ja ihmisekki ny sanoo? nauroi toinen vanhempi rouva, ei seniori.

                                                                     

Riemuylioppilasluokkakokouksen jälkeen

Sanomattakin on selvää, että pitkässä juoksussa tämä tilanne tulee vastaan, jollei ole tullut heittäneeksi kynäänsä hietaan. Lähtökohtaisesti riemuylioppilaiden tapaaminen on haastavaa, kosketuspinta voi olla varsin kalteva ja liukas.

Huimissa liekeissä olevat ylioppilastoverit saattavat herättää haittatunteita juurikin kommunikointi-ilmastoa kohtaan, kuten kaunaa (tuo heitti mua lumipallolla nelosluokalla, tuo nauroi ja ilveili, kun luin Kalevalaa ääneen…) ja muuta puun takaa kuiskailtua vihapuhetta.

Nythän on niin toisaalta taas, että ruuhkavuosien mentyä useimmilla tässä kontekstissa on reunaehdot jo selvillä, ja rakennekuvio kuvastaa kivasti huulilla elämän isompia kuvioita.

Näin ollen kaikki kauna ja vihapuhe palaa pois, kun katsoo ympärilleen ja huomaa elämän kohdelleen kaikkia eletyllä aikavälillä yhtä rypistävästi, nokkavasti ja säälimättömästi. Ajan hammas näyttää itse kutakin rouhineen tai rouskuttaneen niin, että ei ole mitään syytä kenenkään kokea itseään toisia kehnommaksi, jos ei hymyoppilaspatsasta saatika stipendiä kouluaikana saanutkaan. Vaikka emme kokisikaan itseämme aikuisiksi, ainakin olemme vanhoja, ja vanhan kansan sanonta: ”Joka vanhoja kaunoja muistaa, sitä tiukalla pierulla silmään” pitää tanakasti paikkansa.

Siksikin tuntuu niin hyvältä, että me entiset A- ja B-luokan tyypit voimme niin hyvin viihtyä yhdessä, kokea niin läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta, etten tätä enää paremmin sanoa saata.

Alkaa olla kreivin aika myöntää, että enää ei olla vaiheessa, vaan elämä on niin parhautta sillään.

Nyt on panostettava muistoihin, jos ja kun vielä jotain muistaa. Kansan mielestä tässä viitekehyksessä on voitava toivoa nousevalta nuorisolta vinon hymyn sijasta rispektiä.

Juurikin siksi on tärkeää kirjata muistot kaikille jaettavaksi, ei vain tälle salaiselle meilootesryhmälle, vaan kaikille ja ihan julkisesti. Keskisen Riitan teko lähettää muistelu Ilmajoen Jouluun oli hieno juttu. Se kirvoitti jo Junttilan Yrjön ja Talvitien Riitankin näpppäimille. Sama tapa jatkukoon ja tekstejä voi tarjota myös Ilmajokilehteen tai Rajalan Jaakon mainitsemalle nettipalstalle, jonka nimen ja osoitteen ehdin jo unohtaa). Erityiskiitos Yrjölle hänen ahkeroimastaan Ajan lyhyestä oppihistoriasta.

Ylioppilaan tunnusmerkki on tietysti sama kuin on aikojen saatossa jo muinaisilla Ylioppilailla ollut. Roomalaisista en tiedä. Pitemmittä puheitta: Valkoinen lakki mustalla lipalla. Riemuylioppilaan lakki puolestaan on joko puolittain lampunvarjostimena kärventynyt, puolensadan vuoden aikajänteellä tomut ja hämähäkinseitit kerännyt tai tietymättömiin kadonnut.

Elikkäs ilakoitse sinä valkolakkiviiskytvee+, äläkä sureksi jos joku nuorison edustaja katsoo hitaasti, kun kellertävä kotsa päässä tai ilman, kepein askelin keppiin turvaten tai rollaattoriisi nojaten painelet kohti riemuylippilastovereittesi seuraavia kokoontumisajoja.