LOMAA, LAMAA JA LÖYTÖJÄ

Ei, en ole lopettanut plokistin uraa, alussahan vasta olen. Edellisten mutinoitten jälkeen on tapahtunut paljon.

Seinäjoella oli Kirjavinkkariyhdistyksen ja kumppaneiden järjestämä koulutuspäivä. Ujo vaatimattomuuteni joutui koetukselle, kun ihan päivän alussa Markku-setä, Pirkko ILmanen, Terhi Piikkilä ja Susanne Mikkola kukittivat, lahjoivat Kuningas Babarilla ja Pepillä ja halasivat Suomen Nuorisokirjailijoiden myöntämän Pääskysen onneksi. Ilahdutti se syrämmen pohjasta, toresta, mutta nolotti pinnalta. Mun on vaikeaa olla ittenäni estradilla, mutta kirjavinkkarina en pelkää mitään, en edes Kari Hotakaista, jonka kirjoja vinkkasin taannoin miehen istuessa tyypillisen ilmeikkäänä vieressä.

Sitten tuli se päivä, jota en halua ajatella. 67 vuotta on liian paljon tähän ikään. Lahjojakin sain. Tuula Puudeliniemi ilahdutti hillittömästi uudella puhelimensuojuksen, joka on soma ja sievä kuin karamelli. Viikon sitä käytettyäni se katosi. Tuntuu tosi kurjalta, kun karkkimaista Kissanainenpussukkaa ei löydy mistään. Puhelinkin palelee.

Syysloma oli viikolla 42. Sunnuntaina aloin aivastella, nokka vuoti, vilutti ja koko kroppa oli kuin hakattu. Olin luullut, etten kolme vuotta eläkkeellä oltuani eläisi enää koulujen lukujärjestyksen mukaan, mutta väärin. Olemme pitäneet koko syksyn kahtena päivänä viikossa Seinäjoen tokaluokilla italialais-suomalaisia sanataidetyöpajoja, joten tietenkin sairastuin lomalla, kuten kunnon työläisen kuuluu. Onneksi blundsa hellitti ennen lapslapsen tuloa.

Se oli lomalama. Lamaloma, lama, johon lohtua toivat, arvasitte oikein, kirjat. Uudet ja vanhat kirjat. Kirsti Ellilän Kaivatut (Karisto) oli mieluisa lukuelämys. Sen syvästi koskettava ja haikeankaunis tarina pakottaa pohtimaan paljon ja odottamaan uutta lukukertaa. Helpommalla ei päästänyt Emma Puikkosen Matkamusiikkia (WSOY). Tässä surullisessa ja hupaisassa road tripissä dementoitunut pappa ja keski-ikäistyvä nainen matkaavat hajoamaisillaan olevalla Corsalla Savoa kohti. Elämäänsä ihminen ei saisi itse säädellä, ei ainakaan yli kasikymppinen, ja kuolema tulee vääjäämättä. Kaksikon matkatekoa seuraa salaperäinen hirvi, joka lisää teokseen uuden kerroksen tuumittavaksi. Toinen uudelleen luettava kirja.

 

 

Lasten oikeuksien päivänä pääsen Kokkolaan puhumaan lapsien puolesta, syrämmen kyllyyrestä, peräti puolitoista tuntia. Otan mukaan erilaisista lapsista kertovia kirjoja. Ensimmäisenä kaivan esille Kaarina Helakisan Pikku Joonaksen (0tava, 1984), joka liikutti minua jälleen, aivan yhtä voimakkaasti, kuin sitä ensi kertaa lukiessani. Kirja ei ole yksinomaan surullinen, siinä on myös huumoria ja viisautta, ja ”kaiken yllä hellyys väräjää”.

Tuula Kallioniemen Rottaklaanin (Otava, 2008) Ykän on tultava ulos virtuaalimaailmasta. Yllätyksekseen poika ystävystyy pyörätuolilla liikkuvan CP-vammaisen Niemisen ja tämän ystävien kanssa. Melko kapeasti elämää katsovan Ykän on pakko tarkistaa suhtautumistaan niin Näätään, Antikaiseen kuin äitiinsäkin. Rottaklaani on hauska kirja riipaisevan vakavista asioista.

Halusin vielä lukea Arja Puikkosen FJ-palkitun kirjan, jossa yhtenä tärkeänä tyyppinä on pimahtaneen tuntuinen poika. En ensin muista kirjan enkä päähenkilön nimeä, enkä löydä kirjaa mistään. Minulla on valitettavasti kirjahyllyjä joka huoneessa mielivaltaisesti ja osin peräkkäin hyllyihin puskettuna. Missä hitsissä se Puikkonen piileksii?  Samalla etsin puhelinpussiani, jonka pikkukissa taatusti on taatusti kätkenyt. Luovutan välillä ja aloitan Pekka Hiltusen Ison (WSOY). Olin lukenut Hiltusen aiemmat kirjat ja tykännyt niistä kovasti. Iso on työläs, liian runsas makuuni. On pakko harppoa silloin tällöin. Olisin suonut Hiltusen tiivistävän tekstiään: vaikka isosta ja lihavasta naisesta kirjoittaakin, ja kirjoittaa paikoin loistavasti ja koskettavasti, ei tarvitsisi ”isotella”.

Helsingin kirjamessuilla ei minulla ollut mitään tekoa tänäkään vuonna. Messupäivät seurustelin lapslapsen kanssa, jotta hänen äitinsä pääsi tekemään kirjailijantyötään niin Kauhavan kirjastossa kuin kirjamessujen naisdekkaristipaneelissa. Lauantaina Greta ja minä ajelimme Hyllykallion Pomppulaan, jonka väenpaljous ja meteli eivät varmaan paljon jääneet jälkeen messumenosta. Istuksin rauhassa, tikkusin polvenlämmitintä ja silloin tällöin seurasin Gretan touhuja.

Alitajunta teki työtä. Pomppulasta palattuamme marssin olohuoneen kirjahyllylle, siirrän eturivin kirjoja, ja sieltä takaa pilkistää Arja Puikkosen Haloo, kuuleeko kaupunki (Otava, 2003).

Kirjan löytämisestä iloisena päätän löytää myös puhelinpussukan. Missä se voi olla? Mistä en ole vielä etsinyt. Kurkkaan kerran vielä sängyn alle ja sen ja kirjahyllyn väliseen nurkkaan. Siellä on satusoppia varten ostamani pinkki verho. Verhon alta kuultaa muovipussi. Ähkin itseni kapeaan rakoon, otan verhon ja muovipussin ja löydän. Niiden alta löydän Kissanainenpuhelinpussukkani, jota tästedes kotona kyllä säilytän  tyynyn alla, kassakaappia kun ei talossa ole.

P.S. Lyydia on taitava viisikuukautinen katti. Se oli onnistunut työntämään pussukan vetoketjussa roikkuvat puupompulatkin pussin sisään.