RAKKAUDESTA KIRJAAN

Olen hengästynyt. Olen iloinen. Olen kiitollinen.

Olen lukenut kirjan, Taija Tuomisen Minusta tulee kirjailija (Kansanvalistusseura, 2013).

Olen lukenut, selaillut, tutkinut useita kymmeniä kirjoittamisoppaita elämäni aikana. Joistakin olen poiminut hyviä ajatuksia ja harjoituksia, joita olen tehnyt yksin, ystäväni Helyn kanssa ja tai teettänyt kirjoittajilla ryhmissä, joita olen vetänyt. Olen aina ollut sitä mieltä, että kirjoittamista voi opettaa, ohjata, kannustaa, innostaa, houkuttaa ja koukuttaa. Vahvimmin ja vaikuttavimmin mielipidettäni tukee Taija Tuomisen kirja Minusta tulee kirjailija.

Taija kirjoittaa perustellusti kirjoittamisen opetuksesta. Hänen oma tiensä alan opettajaksi ja kirjailijaksi on alkanut opettaja Hilja Mörsärin kohtaamisesta ja Oriveden opiston opeilla.

Kirjallaan Taija taluttaa intohimoisen kirjoittajan ensin kouluttautumaan, käymään kirjoittajaryhmissä, opettelemaan palautteen vastaanottamista, lähettämään monesti muokatun tekstinsä viimein kustantajalle, sietämään epävarmuutta, arvostelua, hylkäyksiä, hiomaan lisää, postittamaan uudelleen kustantajalle, riemuitsemaan hyväksymisestä ja julkaisupäätöksestä, työskentelemään kustannustoimittajan kanssa, hyppimään ilosta painokonelämpimän esikoisen kolahdettua postiluukusta, kestämään epävarmuutta, kritiikkiä, uuden aloittamisen vaikeutta.

Kirjassa on vinkkejä kirjoittamisen esteitä löytäville, blokkiin juuttuneille, motivaation menettäneille, kärsivällisyyden kadottaneille ja muille epävarmuutta kokeville.

Kirja on kaikkiaan hyvin selkeä, innostava, perinpohjainen opas kirjoittajalle. Se tarjoaa vaikuttavia aseita kirjoittavan ihmisen taistelussa kirjoittamisensa puolesta.

Kirja sisältää myös runsaasti lainauksia kirjallisuudesta, kirjailijoiden, kustannusväen ja kriitikoiden haastatteluja. Perinpohjaisena opettajana Taija on laatinut myös kattavan lähdeluettelon, lainauslistan ja laajan yhteystietotiedoston. Näin kirja toimii myös vinkkikirjana lukijalle.

Minusta tulee kirjailija on myös paljon muuta, paljon syvempää ja paljon paljaampaa. Kirjoittaja paljastaa lapsuutensa ja nuoruutensa uskomattomia kipuja rehellisesti ja avoimesti ja kertoo: ”Hirvittää ajatellakin, mitä minulle olisi elämässäni tapahtunut, jos en olisi kohdannut Mörsärin Hiljaa. Taide yksinkertaisesti pelasti elämäni. Yksi runo, yksi lehti, yksi teksti, yksi hetki, yksi kohtaaminen voi olla käännekohta elämässä”.

Me kaikki kirjallisessa maailmassa seilaavat ihmiset varmaan tunnemme tai ainakin tiedämme Tuomisen Taijan: valoisan, iloisen ja sanavalmiin opettajan, haastattelijan, paneelien vetäjän ja kannustavien palautteiden antajan.

Hänen kirjastaan välittyy syvä rakkaus kirjoittamiseen, opettamiseen ja kirjoittamisen opettamiseen: palava rakkaus kirjaan ja kirjallisuuteen. Hän on oiva esimerkki kirjoittamisen valtavasta merkityksestä niin itselle kuin lukijoille: ”Uskon, että kertomalla omista käänteistäni ja omasta tarinastani voin auttaa oppilaitani. Tiedän, miltä henkilökohtaisen kanssa kamppaileminen tuntuu, sillä siinä on aina läsnä myös kirjoittajan etiikka ja itsesensuuri. Tiikerihain kirjoittaminen vapautti ja toimi terapiana”.

Taija on myös maailmanmatkaaja, maapallonkiertäjä joko yksin tai ystävän kanssa. Opettajuuden lisäksi Taija on tiedonhaluinen ja utelias oppija, joka elää sellaista elämää, josta ei voi muuta tulla kuin kirjailija ja kirjoittajien opettaja.

 

PUTOSIN AVANTOON JA KASVOIN AVANTOTYYPIKSI

Putosin avantoon noin viisivuotiaana. Olimme Salaman Juhanin kanssa pellon keskellä olevalla lammella, emmekä tienneet että lumen alla on avanto. Jalkani, onneksi vain toinen, solahti lumen läpi veteen. Huusin kuin säikähtänyt kersa vain voi. Juhani auttoi minut ylös ja tuli kanssani Rengon pihatupaan, jossa asuimme.

Viime syksynä pesiskerhomme Sinimailaset vietti kausilopettajaisia Tanskunlammen avantosaunalla. Sinä syyskuisena lauantaina kävin ensi kerran uimassa vuonna 2013. Se oli uskomattoman ihanaa, mahtavaa, parasta mulle muorisoiässä tapahtunutta. Se oli koukku, vastustamaton iili. Se oli uudelleensyntymä, syntymä avantotyypiksi.

Jo seuraavana maanantaina ajelin avantosaunalle ypöyksin. Jännitti kamalasti, mutta lauteilla istuvat olivat kivoja, ystävällisiä, ja opastavia. Joku lähti mukaan avantopolulle, jotta minun ei tarvinnut mennä sinne yksin.

Se on menoa nyt, tammikuun pakkasillakin. Kaksi-viisi kertaa viikossa avantosaunalle, AnLeon ja minä. Ei, ei me siellä kaksin olla, päinvastoin. Saunassa on joskus kolmattakymmentä ihmistä, naisia ja miehiä sulassa sekasovussa, toisinaan vain kymmenkunta. Joskus siellä on hirveä meteli, toisinaan ihmishiljaisuus, jota korostaa tulen kohina ja löylyn sihinä.

Joskus siellä pidetään tietokilpailuja. Miehet kyselevät urheiluennätyksistä, keksinnöistä tai sotatoimista. Täksi illaksi olen valmistellut kysymyksen

Mikä paikkakunta?
5.p. Siellä on vuori.
4.p. Siellä on jonkin verran teollisuutta.
3.p. Sen nimessä on ruumiinosa.
2.p. Yksi Jaakkoo on sieltä kotoisin.
1.p. Sen läpi virtaavassa joessa on P-kirjaimella alkava koski?
0.p. Kolmostie kulkee sen lävitte.

ENSIMMÄINEN OIKEIN VASTANNUT SAA MINULTA KIRJAPALKINNON!
Pikkuhikisinä kipaisemme lampeen ja viime aikoina oikeaan avantoon. Ensi kerralla meno avantoon on aika varovaista, mutta hypin kymmenisen kertaa ja yritän muistaa huuhtoa myös naaman.Taas löylyyn, kunnes tulee kylmänvedenkaipuu joka tyyntyy lammessa uimalla. Vielä kerran lauteille ja viimeisen kerran veteen. Joka välissä juomme vettä.

Saunassa on nykyisin aivan hämärää. Ihmisiä ei näe selvästi, eikä välttämättä edes tunnista ulkona, jossa on valoisampaa, sillä konkareilla on viehättävät valkoiset avantopäähineet. Muilla on myssyjä, pipoja, baskereita ja muita päähineitä.

On kummallista että parikymmentä toisilleen vierasta ihmistä voi istua ihan liki, kyljikkäin vierastamatta toisiaan. Onko tämä jotain hyvin suomalaista? Jos vaatettaisimme samat ihmiset ja panisimme kirkkaiden valojen alle samanlaiseen istumajärjestykseen, ei tunnelma takuulla olisi sama.

Onko hämärän saunan pehmeään lämpöön sujahtaminen kuin kohtuun palaisi?

 

JOSPA MINÄ KIRJAMESSUT JÄRJESTÄISIN (2)

Nyt se Kirjamessupaikka on varattu. Se on Korvankoskella, kolmostien varressa, joen äärellä. Ja joessa on avanto messuvieraita varten: muutama Tanskunlammen kiva avantotyyppi on suostunut pitämään saunan kuumana ja avannon avoinna. Kirves on jo hankittu.

Taisto Tuominen-Nättilä on lupautunut kirjamessujen Taiteelliseksi Johtajaksi. Mutta koska minä olen se päävastuuhenkilöakentti, niin Taistolle jää se hieno- ja vienosäätö.

Keskustelimme Taiston kanssa pitkään messujen teemasta ja mahdollisista esiintyjistä. Lopulta Taiteellinen Johtaja hyväksyi ehdottamani teeman: Rakkaus on huhtikuussa tunteista julmin. Päädyimme myös ratkaisuun keinosta, jolla vieraat kutsutaan.

Olemme vuokranneet koneen, lottokoneen, arpomaan messuesiintyjät. Laitamme mainioiksi esiintyjiksi tietämiemme kirjailijoiden nimet lottopallojen numeroille,

lottokonetta pyörittää (tämä on se vanhempi käsikäyttöinen versio) MessuEmäntä AnLeon Taipalus, ja tarkoitus on pyytää valvovaksi viranomaiseksi Runoilijaa, Presidentin Puolisoa Jenni Haukiota. En vain ole vielä keksinyt tapaa, jolla lähestyä Valtakunnan Ensimmäistä Rouvaa (kun Turun suunnalta ei ole nöyrästä pyynnöstä huolimatta apuja hellinnyt), mutta ehdin hyvin, huhtikuuhunhan on vielä aikaa vaikka miten.

Lottonumeroita on 39. Niinpä meillä on kaksi satsia kirjailijanimiä. Puolet ovat aikuisille kirjoittavia kauno- ja tietokirjailijoita ynnä lyyrikoita. Puolet kirjoittavat lapsille, nuorille ja nuorille aikuisille eli aikuistuville nuorille. Meidän messumme on näet perhekirjamessut eli kirjaperhemessut, eikä sarjakirjojen eli kirjasarjojen tekijöitä ole unohdettu. Muutama tehokas kirjavinkkari on myös tarkoitus kutsua paikalle.

Kun MessuEmäntä hoitaa lottohomman hyvin valvottuna, ei kukaan pääse syyttämään Taiteellista Johtajaa tai Akentti Ämmää kavereitten tai ystävien suosimisesta. Emme myöskään revi nimiä yksinomaan Kirjailijaliiton jäsenluettelosta tai isojen kustantajien esitteistä tahi Mitä Suomi lukee –kirjakauppojen myyntitilastoista, vaan meillä on tarkoitus kallata kirjailijoita ja kirjoittajia ympäri maata.

Nyt sinä yrität masentaa minua sanomalla, ettei messuillemme osallistu yksikään tunnetumpi, myydympi ja fanitetumpi kirjailija. Ei pidä paikkaansa. Kun kutsutut kuulevat ja näkevät komean kutsumme, kirjamessupaikan, ehtoisan MessuEmäntämme käsi ojossa toivottamassa tervetulleeksi, he eivät epäröi hetkeäkään.

Toisen kerran kokeilet laskea mielialaani vakuuttamalla, ettei noille messuille mitään yleisöä tule, jos siellä ei ole TOP 10 –listan tähtiä. Ei pidä paikkaansa. Meidän Kirjamessumme ovat niin hauska, yllätyksellinen, inspiroiva ja houkuttava tapahtuma, että ensimmäisenä messuaamuna tulijoiden kiemurainen jono on varmaan monia satoja metrejä. Jospa minä nyt lähtisin tästä niitä kirjamessuja järjestämään…

JOS MINÄ KIRJAMESSUT JÄRJESTÄISIN

Jos minä kirjamessut järjestäisin, pitäisin ne jossain kotoisassa ja tunnelmallisessa ympäristössä. En panostaisi määrään. En odottaisi messuille kymmeniätuhansia ihmisiä vaan muutamia satoja.

Olisin tietysti tiedottanut messuista koko ajan ja joka paikassa: kirjastojen ilmoitustauluilla, kauppojen tiedotuspisteissä, lehdissä, fb:ssa. Heittelisin flaiereita vastaantulijoiden käteen. Pyytäisin ystäviä, tuttuja ja kylänmiehiä levittämään sanaa: Korvankoskella on nyt kuulkaa aivan uurenmoiset kirjamessut. Avantosaunalla antaasin jokahittelle mainosplarin kätehen.

Ohjelman miettisin tarkasti juuri perhekokoiseksi, kuten naapurikaupunki. Ohjelma olisi monella tavalla kirjallisuuteen kantaaottava, kirjallisuutta eri ikäisille ihmisille esittelevä sekä monitaiteellinen.

Lapsille olisi oma osastonsa, jossa olisi erilaista tekemistä ja menoa satujen ja tarinoiden lomassa. Mielikuvitukselle ja luovuudelle olisi tilaa.

Nuorille pystyttäisin viihtyisän nurkan oleilla, seurustella, kirjoittaa seinille ja kuunnella musaa kirjailijavieraiden lisäksi. Impropiste odottaisi rohkelikkoja esiintymään.

Aikuisille olisi yksi lava, jolla esiintyisi vaihtelevasti eri kirjallisuudenlajien edustajia: tuntemattomia esikoiskirjailijoita, maakunnan omia kirjoittajia ja muutama erinomaisen tunnettu ja palkittu kirjailija. Lavalla vuorottelisivat yksittäiset kirjailijat teksteineen, kirjailijahaastattelut, railakkaat panelistikeskustelut, kirjavinkkarit, kirjapiiriläiset ja muu kirjoihin innostunut väki. Paneeleissa pääsisivät kaltoin kritisoidut ahdistamaan arvostelijoita, viihdettä aliarvioivat vastaamaan huutoihinsa ja dekkaristit kisaamaan ruumiinvedossa naisdekkaristien kanssa.

Runokaraokea kokeiltaisiin ja lapsenmielisille vedettäisiin sadusta. Näillä messuilla myös yleisö voisi halutessaan osallistua. Ympäri messutilaa olisi kirjoitupulpetteja, joiden ääressä saisi ilmaista kirjallisesti ajatuksiaan ja tunteitaan, ja nämä viestit tulisivat esille kaikkien nähtäviksi.Jos ei samantien, niin seuraavassa kirjallisessa tapahtumassa.

Näistä messuista syntyisi kirjallisten tapahtumien vyöry. Kerran kuussa kirja kävisi kuppilaan pienimuotoisest. kerrallaan vain muutama esiintyjä ja vuosittain sitten tämä isompi messukoitos. Kirjaston päivittäisen rinnalle kasvaisi toinen, poikkeava kirjallisuuden esille tuomistapa. Kirjoista tykkäävät ihmiset kasvaisivat tämän kirjan virtaan, oppisivat odottamaan ja vaatimaan tätä.

Kirjoja messuilta tietysti voisi ostaa tarjoushintaan. Paikalla olevat kirjailijat kirjoittaisivat nimmareitaan ilolla. Myyntipaikat olisivat maksuttomia, joten juuri sopiva määrä kirjakauppiaita, antikvariaatteja, musiikin ja kuvataiteen myyjiä rohkaistuisi paikalle esiintyvien kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden lisäksi.

Pieniä kuppiloita virvoketarjouksineen, leipäkojuja ja ruokaravintolakin messualueelta löytyisi.

Mitä tästä nyt puuttuu?

Kirjailijanimet? Paneelien otsikot? Eri osastojen kutsuvat nimet?

Metrilakumyyntikärryt?

Odotas, ensi blogista saat lukea lisää kysymyksiä ja vastauksia äskeisiin.