Nuoruus on rankkaa

Henry Aho, Arvet. Romaani kiusatuista. Reuna. (Kustantamo lähetti)

Kirsti Kuronen, Paha puuska. Karisto. (Kustantaja lähetti)

Terhi Rannela, Läpi yön. Otava. (Kirjailija lähetti omistuskirjoituksella)

Nuoruus, aikuiseksi kasvaminen on toisinaan niin kipeää ja rankkaa, että sitä ei melkein kestä. Joskus ei kestä lainkaan.  Jos omien kasvukipujen lisäksi kokee kiusaamista, väheksyntää, piittaamattomuutta, hylkäämistä ja vanhempien riitoja, ymmärtämättömyyttä, alkoholismia, omavaltaisuutta, voi pienikin asia aiheuttaa maailmanlopun, nuorelle koko elämän lopun.

                                                       

                                                                                                             

Henry Ahon Arvet kuvaa neljän nuoren silmin elämää ja tapahtumia yläkoulussa seiskaluokan alusta alkaen. Lailan perhe muuttaa Vaasasta Teuvalla, ja se on suomalaisen isän ja Japanissa syntyneen äidin tyttärelle shokki ja maailmanloppu. Teuvalle, jossa ei koskaan liene nähty ulkomaalaistaustaisia lapsia ja nuoria.  Laila on sopiva kohde sormella osoittamiseen.

Jarkko kirjoittaa runoja. Kun äikänope menee paljastamaan sen koko luokalle, saavat muut oppilaat taas yhden syyn kiusata erilaista rillipäätä. Myös isän mielestä Jarkon satuilu samoin kuin äidin maalaaminen on turhanaikaista töhertelyä.

Tomista kesälomat ovat perseestä. Nykyisen kodin isä ja äiti ryyppäävät.. Samaa se oli entisessä perheessä: Tomi ei paljon saanut kokea kodin lämpöä ja turvaa. Koulussa Tomi on kunkku. Hän on hyvä keksimään kiusaamistapoja , joiden kohteena usein on nyhverö Jarkko. Tomi hankkii tupakkansa näpistämällä ja rahaa saadakseen varastaa muutakin tavaraa.

Milla, naiivi ja paksu tyttö kuvaa Milla Magian maagisessa  päiväkirjassa kuvaa ajatuksia ja tunteitaan. Miten jännää on seiskan alku. Silloin Millasta tulee nainen. Mutta koulussa ei olekaan kivaa. Kukaan ei ole Millan kanssa. Häntä osoitellaan ja hänelle nauretaan.

Koulu ja elämä eivät suju kellään näistä nuorista leikiten ja odotusten mukaan. Kaikilla on sietämättömän rankkaa. Jos joskus on hyviä hetkiä, on syytä olla varuillaan, sillä kuilu, pohjaton kuoppa odottaa milloin tahansa, ja siellä pohjalla väijyy kuolema, itsemurha. Henry Aho kirjoittaa nopeasti, rönsyillen. Jos olisin Reunan kustannustoimittaja, olisin ehdottanut kirjailijalle tekstin tiivistämistä.

Arvet on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta: kaikkien nuorten kanssa työskentelevien soisin sen lukevan

                                                                                        

Kirsti Kurosen  Paha puuska -runotarinan isosisko Hilla: ” Jo vuosi siitä/eikä kukaan ole jaloillaan/äiti vetää unilääkkeitä/isä muutti Tallinnaan/mummu rukoilee/ja minä olen yksin”

Lauri meni junan alle seiskaluokan ekana päivänä. Kasin aloittanut Hilla on tolaltaan, samoin kuin koko perhe ja muut Laurin tunteneet.

Hilla kerii runoiksi muistoja Laurista, keskinäiset juttelut, hautajaiset, ihmisten suhtautumisen ja syyn pohtimisen. Miksi Lauri, miksi? Onko oltava syy? Eikö ”paha puuska” riitä? Onko Pinja syyllinen väärään numeroon lähettämänsä tekstarin takia?

Vai olisiko Lauri leikkinyt lännenelokuvan sankaria ja kuvitellut selviävänsä maatessaan kiskojen välissä?

Aika hälventää tuskaa, aika helpottaa hyväksymään, aika auttaa toipumaan ovat tuttuja fraaseja. En sanoisi niin kenellekään, en, vaikka olen kokenut fraasien olevan totta oman pikkuveljeni kuoleman jälkeen. Kuronen osoittaa myös ajan vaikuttavan surijaan: viimeisessä runossa Hilla on kaksi ja puoli –vuotiaan Lasse-poikansa kanssa Laurin ja Hillan yhteisellä kivellä ja kajauttaa poikansa pyynnöstä Laurin muistoksi sanoittamansa laulun:  ”lennetään, liidetään, linnunrataa kiidetään/sinisillä pysäkeillä tankataan”, johon jatkaa: ”lusinoita, luusuja, luisleivän kannikoita”.

Kirsti Kuronen kirjoittaa koskettavasti ja hellästi menettämisen ja luopumisen surusta. Hänellä on hieno kuvasto: jotkut runot ovat herkkiä akvarelleja, toiset mustan tussin kovia viiltoja.

                                                                           

Terhi Rannelan Läpi yön -kirjan alaotsikko on ”Tarina unelmasta, jonka toteuttaminen pelasti yhden tytön elämän”.  Itsemurhaa yrittänyt Maria kuvaa päiväkirjassaan elämäänsä sairaalasta pääsyn jälkeen. Maria on kunnianhimoinen kympin tyttö, joka kokee kotona elämisen ”aika ajoin yhdeksi helvetiksi”. Onneksi hän on löytänyt oman rauhan paikkansa, päiväkirjan kirjoittamisen. Maria on päättänyt tulla kirjailijaksi, eikä hän luovuta hevin, vaan kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa sinnikkäästi päiväkirjan ohella kirjaa, novelleja ja joskus runoja. Hän postittaa tekstejä kustantajille ja pyytää arviota Nuoren Voiman Liitosta.

Perhe ei ole kannustava. Isä juo, pikkusisko Anna ilkeilee ja äiti myötäilee isää. Parasta perheessä on ukki ja mummola, jossa Maria viettää paljon aikaa. Koulussa menee tänään hyvin, huomenna huonosti, rakkain kaveri Tiija on olemassa, nyt ja aina. Masto on poikaystävä, melkein vakituinen, mutta muitakin poikaihmisiä Maria elämässä on. Kirjastossa on kirjoittajapiiri, jossa tyttö viihtyy mummojen joukossa. Nämä ihastelevat Marian tekstejä, syystäkin.

Läpi yön kuvaa herkän, tunteellisen ja älykkään tytön tasapainoilua mielen aallokoissa hyvin monitasoisesti ja –tahoisesti. Päällimmäisenä on positiivinen, tulevaisuuteen ja epävarmaan itseen luottava tuntu. Kasvukuvauksen lisäksi Läpi yön on erinomainen opas kirjailijuudesta haaveilevalle, sillä Marian periksi antamattomuus ja sitkeys on myönteinen malli.

                                                                                      

Apilan sydän

Sinä tammimaanantaina luomeni olivat surusta raskaat: en halunnut herätä, en halunnut nousta, en halunnut, en.

Olin luvannut esitellä Apila-kirjastoa, Erkille, joka ei vielä ollut ehtinyt käydä siellä.

Tietysti nousin, join teen, tälläydyin ja lähdin. En itkenyt matkalla kirjastoon, se ei ollut itkemistä, kyyneleet vaan vuotivat puuteriin uria, kyynelsin, kyynelöin.

Tietenkin olet utelias: Erkin tapaamisen vuoksiko, ei, ei, vaan suru syntyi tunteesta, että maanantait ovat liian lyhyitä, erityisesti tammimaanantait.

Kymmeniä vuosia sitten tokaluokkalainen poika näytti minulle Alvar Aallon suunnitteleman kirjaston sielun. Olin esitellyt taloa luokalle lastenosastolta aikuisten lainaushallin läpi alas varastoon, käsikirjastoon, ruoskimiskoppiin, ylös musiikkiosastolle ja sieltä pitkää käytävää takaisin lastenpuolelle. – Lattia on liukas, ette saa juosta, huusin juoksuun säntäävien lasten perään jäädessäni kävelemään siilitukkapojan kanssa hitaammin. Seurasin, miten hän katsoi ympärilleen, pysähtyi lainaushallin neuvontatiskin luona, nosti katseensa korkealle katon rajaan seinäikkunoita kohti, huokasi syvään: - Miten kaunista! Tammiaurinko siinsi vinosti kapeista ikkunoista kirjastoon, pieni pöly tanssi kilossa, varjot ja valot leikkivät isossa hallissa. ”Miten kaunista!”

 Sillä hetkellä ymmärsin Alvar Aallon pyrkimyksen, hänen arkkitehtuurinsa ytimen ja aluksi vankilana pitämäni kirjaston sielun. Olen kohta kolmekymmenvuotisen kirjavinkkariurani aikana käynyt sadoissa kirjastoissa, monissa useamman kerran. Joidenkin kirjastojen sielun tuntee oitis sisään astuessaan: Helsingin Rikun, Mynämäen, Salon, Lapuan, Kurikan, Kauhavan, Hankasalmen, Kolarin ja Taivalkosken kirjastojen esimerkiksi. Muutamien kirjastojen sielua en ole lainkaan aistinut.

 Apila on erilainen kirjasto. Olen piipahdellut, istunut, osallistunut tilaisuuksiin, esiintynyt, kokoustanut, tikunnut, kahvitellut, etsinyt kirjoja, hakenut varauksia, mutta Apilan sielua en ole tuntenut.

 Lähdemme Erkin kanssa kiertämään Apilaa. Kurkistamme lastenosastolle, Piilomaahan, jossa Helena hyllyttää kontillaan kirjoja, vilkaisemme paljaaseen, juhlavaan lukusaliin, kierrämme aikuisten osastoa, laskeudumme Lukuportaikkoa musiikkiosastolle, katsomme näyttelytilan ja palaamme ylös. Saan varaamani Kauniin sydämen ja jatkamme ylös kahvilaan. Mennessä pysähdymme katsomaan näkymää Lukuportaikkoon, kirjasaliin ja ulos antavalle ikkunaseinälle. Erkin havainnot ja kommentit raottavat Apilan lehtiä ja avaavat sen sydämen: se ei ole mikään yksityiskohta, arkkitehdin omapäisyys kirjahyllyn päädyn infosta, katon raaka pinta, oudot pehmustetut kolot musiikkiosaston seinässä, outo ikkuna katon rajassa tai toinen lattian rajasta lähtevä. Ylhäältä päin kolmilehtisenä näkyvä Apila on nelilehtinen: neljäs lehti sisältää kirjat, muun aineiston ja ystävällisen henkilökunnan. Apilan sielu ja sydän on kokonaisuus: rakennus, tarinat ja tieto kirjoitettuna ja kuvattuna, musiikki, lehdet, runot, sadut.

Ja sanat, kauniit suomalaiset sanat, meidän rikas perintömme.

Juttelemme Erkin kanssa pitkään monenlaisista asioista. Olen kiitollinen hänelle siitä, että hän näytti minulle Apilan sydämen samoin kuin se pikkupoika muinoin avasi minulle Aalto-kirjaston sielun.

Ajan kotiin täysperävaunurekan jäljessä. Auton perässä ihan alhaalla vasemmalla on kirkas, punainen, pieni valo, joka pyörii. Onko lampun päällä propelli vai pyöriikö lamppu.

Tammimaanantaini on kyllin pitkä, jotta ehdin löytää Apilan sielun, parantaa Erkin kanssa maailmaa, kohdata muutamia ystäviä ja iloita rekan punaisesta pyöriväisestä.

Ensimmäistä ennen on viimeinen

Kun askel on kymmeniä kukonaskeleita hitaampi, ei vuosi vaihdu yhdessä yössä, ei kuukaudessakaan. Uuden kalenterin ostosta sen käyttöön ottamiseen kuluu yhä pidempi aika,

tänä vuonna viikkoja, kokonainen kuukausi sujahti, ennen kuin ehdin siirtää kaikki alustavat sopimukset uuteen kalenteriin.

Kokonainen kuukausi katosi ennen kuin tehdyksi edellisvuoden inventaarion ja ennusteen kuluvalle vuodelle.

Vuoden viimeinen aamu, pian päivä ja ilta.

Kuin perjantaiehtoo puoli kahdeksan.

Ei enää kannata kääntyä, katua, ryhtyä uuteen: pakene petiin kirjan kanssa, korkkaa pullo tai seitsemäs stout; Kuohut ovat lyhyitä.

Katso taakse, pieni inventaario: löydätkö mitään kiitettävää.

Vielä, vielä tarkemmin, syvemmälle, kauemmas.

Ja siellä, siellä sydämeen kätkemäsi ilot: hymyt, kortit, ahteesta nousut, voimahalaukset, pitkät yöt, suukot, korkeat aamut, uusi kirjahylly, täydet maanantait, toteutuneet toiveet, ystävähetket, pehmeä sade, käsi kädessäsi (iso ja pieni, vuoroin), ”minä rakastan sinua”, läheisyys  ja muistot.

Muistot: Monestiko vieras pappara kysyi runonluentasi jälkeen: - Onko sinulla pissahätä vai minne sinä kiirehdit? Kuinka usein joku lapsi huusi: - Satumumma tuli! Montako kertaa tikahduit nauruun? Kuinka usein putosit sängystä?

Miten monta kertaa ihailit Alppien huippuja? Miten usein pulahdit kuumasta saunasta avantoon? Monestiko pysähdyit tyynenä, iloisena, tyytyväisenä kiittämään elämästä?

Vuoden ensimmäinen aamu, kuin maanantai, tulvii puhdasta kangasta, koskematonta lumipeitettä, 365 tasatäyttä maljaa,

joista yksi jo kädessäsi, kiitä, kumoa se ja kiitä.

Sekoitat itse maun: makeaa vai kitkerää, rotkonkylmää vai auringonlämpöistä, murheenmustaa vai

elämänvihreää.  Kaikki vanhat, surulla suolatut ovat, siellä alla. Anna olla.

Ripota valkeaa lumenhöytyvää päälle, maista. Lisää auringonkultaa ja kuunhopeaa, maista.

Kumoa pohjaan. Kiitä, kiitä.

Haamuja, aaveita, kummituksia

Ilahduin valtavasti, kun Vaasan kirjamessuilla keväällä näin ensimmäiset Haamut.

Vaasalainen Tiina Hietikko-Hautala on ollut hyvässä koulussa kirjailija Marko Hautalan kanssa. Hän, siis Tiina, ei vähästä hätkähdä, vaan perustaa pelottavan kustantamon, Haamun.

Tiina Hietikko-Hautalan kirjoittama ja Suvi Karin kuvittama Kirivkkosaaren kummitus -  Seikkailu saaristossa on lievä kauhukirja alaluokkalaisille, jotka osaavat kauhukirjoja vaatia isompien mallin mukaan. Kirja on samalla oiva opas Merenkurkun saaristoon, jonne Saaga ja Veikko tekevät veneretken. Kummallisia juttuja tapahtuu matkan aikana: onko kepposten takana Kivikkosaaren kummitus? Onko kummituksia edes olemassa, lapset pohtivat.

Aaveiden Pohjanmaa saman tekijäparin kokoelma kummitustarinoita mailta ja meriltä. Kirja sisältää aavetarinoita ja legendoja eri puolilta Pohjanmaata. Labanoffin haamu harhailee Etelä-Pohjanmaan opistolla, Ilmajoella. Häntä käytimme hyväksi lapsille järjestetyillä kirjaseikkailuleireillä. Vaasasta, Pietarsaaresta, Kokkolasta ja monilta muilta paikkakunnilta löytyvät omat hyytävät kummituskertomuksensa. Seinäjoen vanhan teatterin, nykyisen nuorisokeskuksen kummitus on aika nuori, vuoden 1985 jälkeen ilmaantunut. Tuolloin eräs näyttelijä oli menehtynyt juuri ennen esitystä pukuhuoneessa, ja sen jälkeen hän oli häirinnyt teatterilaisia milloin lystäsi. Tiina Hietikko-Hautala on tehnyt perusteellista taustatyötä ennen kirjoittamista, ja niinpä kummittelusta kiinnostuneille on runsas lähdeluettelo kirjan lopussa.

                                                                             

Nyt taustalla soi Aaveballadeja, jotka vievät kuuntelijan melko hyisiin tunnelmiin. Tiina Hietikko-Hautala on sanoittanut, Max Bäckman, Marko Hautala ja Jussi Nieminen ovat säveltäneet Paula Harjun, Jenni Niemen, Max Bäckmanin ja salaperäisen Noitatohtorin esittämät laulut.

Aaveballadit on hyvin vaikuttava cd, jota voi käyttää kauhutarinailloissa virittämässä mieliä vastaanottavaisiksi tarinoille tai runoille.

 

Aaveballadien jälkeen maistuvat varmasti Jaana Ala-Huissin ja Henry Ahon kauhutarinat kirjasta Hotelli Ikuisuus. Kirjalla on metka kaari: kirjoittavat ovat napanneet toistensa tarinoista virkkeen, josta ovat lähteneet kehittämään omaa kamalaa kertomustaan.  Tämä vuorokirjoittamisen tapa palkitsee herkullisesti lukijan. Nämä novellit ovat ehjiä, taidokkaita ja kauhua tulvivia. Mutta eivät niin pahoja, etteikö niitä aikuinen uskaltaisi lukea myös illalla.

                                                                                  

 

Mervi Heikkilä ja Jussi Matilainen kertovat Miranda Koskisen kuvittamia  kummitusjuttuja kirjassa Kummitusten kylä. Jutut sopivat suunnilleen nelosluokkalaisten ja sitä vanhempien lasten ja nuorten luettavaksi. Olen lukenut  Hirtetyt-kertomuksen nelosille, eikä kukaan kauhusta kangistunut.

Kirjoittajat ovat kehittäneet Korpikylän, jossa kuudesluokkalaiset Sara, Samppa ja Niko kohtaavat erilaisia jännittäviä, pelottavia ja outoja tilanteita. Kuvitus tehostaa hienosti tarinoita.

 

Juha-Pekka Koskinen on kirjoittanut ja hänen tyttärensä Miranda Koskinen kuvittanut Gabriel Hullon & keskiyön kestit. ”Oli poika Gabriel nimeltään, luki kauhukirjoja yhtenään” alkaa tämä hulvaton runomittaan istutettu kertomus Gabrielista eli Kaaposta.  Hänen isänisänsä, merikapteeni Hullo, vaatii poikaa järjestämään ullakolla juhlat, johon kutsutaan kaikki tutut aaveet ja haamut. Mutta juuri juhlayötä ennen äiti lähtee opiskelumatkalle, ja Kaapon turvaksi tulee Kaisa-täti. Kaapo kauhistuu: mahtavatko juhlat nyt lainkaan onnistua? Gabriel Hullossa ja keskiyön kesteissä on enemmän huumoria kuin kauhua, ja se huvitti kovasti nelosluokkalaisia. Eikä kirjan runomitta haitannut yhtään: J-P Koskinen on punonut riimit taitavasti ja helposti luettavaksi.

                                                                      

                                                                            

Miranda Koskinen on oiva kuvittajalöytö Haamu-kustantamolle.

Tekee mieli myös ehdottaa joululahjakirjojen etsijöille Haamun tuotantoa: lähes joka ikäluokalle Haamulta löytyy luettavaksi sopiva ja käteen hyvin istuva kirja.